Julkaistua 826 & Luettua 141: Kun mies ei mahda itselleen mitään

Ja vielä yksi rästijuttu tälle päivälle. Tämä taisi ilmestyä Taiteen numerossa 2/17. Pahoittelen ilkeyttäni, mutta se on tarkoituksellista ja aiheellista.

Kun mies ei mahda itselleen mitään

Matti Mäkelä: Tämä ei ole taidetta. Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan. Siltala 2016.

Matti Mäkelä teki viime vuonna väitöskirjan Kun häpeästä tuli kunniaa ja provokaatio (Joensuun yliopisto 2016). Kirjasta julkaistiin loppuvuodesta myös populaariversio Tämä ei ole taidetta. Aihe on kiinnostava, tärkeä ja nykyään varsin ajankohtainen. 

Mäkelän suurin ansio lienee se, että hän on kaivanut moraalikriittisen näkökulman esiin naftaliinista ja päivittänyt sitä. Hän on paneutunut teoreettiseen lähdemateriaaliinsa ja esittää paljon hyviä kysymyksiä. Kunpa olisi vain pidättäytynyt itse vastaamasta niihin. 

Mäkelän tekstissä puhuu nimittäin kaksi Mäkelää. Se toinen on avoimella löytöretkellä aineistonsa kanssa, ja se toinen on se örähtelevä ja provokatiivinen besserwisser, johon olemme tottuneet. Jälkimmäinen pilaa sen toisen äänen. Tämä Mäkelä istuu pilven reunalla tarkkaillen maailmaa ja tietäen kaiken laukomalla absoluuttiselta totuudelta tuntuvia väitelauseita, jotka usein ovat joko epätosia tai -kiinnostavia – tai kuin keskinkertaisia aforismeja: ”Taideteosta tehtäessä sen tarkoitusta ei voi miettiä tai siitä tulee huono taideteos.” Joskus näin varmaan on, joskus taas ei, mutta Mäkelä tietää, ettei koskaan. 

Vastaavasti Mäkelän kommentit kuvataidemaailmasta (Teemu Mäen ”Kissantappovideo”  ja Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko) paljastavat sen, miten vähän hän sitä tuntee. Pysyessään varsinaisessa lähdemateriaalissaan, hän tuo esiin kiinnostavia seikkoja ja osaa eritellä ja jäsennellä mahdollisia moraalikriittisiä tulokulmia hedelmällisesti, mutta hakeutuessaan sitten yleispätevyyttä esittäviin johtopäätelmiinsä hän ajautuu karille: ”Yhtä selvää on, taiteen lukutavasta riippumatta, että on sadoittain taiteilijoita, jotka miettivät kuumeisesti, miten rikkoa tabuja rikkomatta itseään.” Jokainen taidemaailmassa työtään tekevä ja taiteilijoita runsaasti tunteva tietää, että tämä on halpaa populismia, joka ei pidä paikkaansa. Tällaisesta huomauttaminen saattaa äkkipäätä tuntua pikkumaiselta, mutta näin ei ole. Kirja on täynnä tällaisia yleistyksiä ja siksi jopa vaarallinen. Aihetta tuntemattomalle lukijalle siinä puhuu ikään kuin tutkija,  joka esimerkkiensä kautta päätyy näennäisen loogisiin ja siten uskottaviin lopputulemiin. Näin ei kuitenkaan ole: tutkija antaakin toiselle kirjoittajaminälleen vallan päätyä vain provokatiivisiin heittoihin. Siinä mielessä Tämä ei ole taidetta on tutkimuksellisesti kelvoton. Epäilenkin väitöskirjan olevan vain miehisen riitin – samanlaisen kuin vanhoilla äijillä, jotka pakkomielteenomaisesti haluavat juosta vielä maratonin. 

Tekstissä on vielä kolmaskin Mäkelä, joka pilaa sen lopullisesti. Pikkumainen ja kade taiteilijahahmo, joka ei tunne saaneensa jotain tarpeeksi. Hän haluaa selvästikin kirjoittaa itsensä mukaan joukkoon, yhdeksi kohutaiteilijaksi – tuomalla vertailumateriaalina varsin näyttävästi esiin esikoisromaaninsa Rakkausromaani (2006) saaman vastaanoton. Piti oikein itsekin ryhtyä empiiriseksi tutkijaksi. Kysyin useammaltakin kulttuurialan ammattilaiselta, että kuka muistaa Rakkausromaanista nousseen kohun. Ei kukaan.

Julkaistua 689 & Luettua 134: "Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija"

Kuten edellä totesin, teen töitäkin. Kirjoitan itse asiassa liikaa. Jani Leinosen (s. 1978) Kiasman Tottelemattomuuskoulun (4.9.2015–31.1.2016) yhteydessä ilmestyi julkaisu, johon minulta oli tilattu artikkeli. Istuimme Janin kanssa pariin kertaan terassilla, ja alla lopputulos. 

Itse kirja on aika hauska ja monipuolinen. Arja Miller kytkee Jania pop-taiteeseen, mitä minä yritän jutussani vähän vastustaa. Minna Raitmaa taustoittaa kouluajatusta, ja lisäksi Jania on haastateltu useamman hengen voimin. Koulun kova opettajakaarti esitellään myös. Hirveitä suvakkeja kaikki tyynni: Li Andersson, Karri ”Paleface” Miettinen, Riku Rantala & Tunna Milonoff, Marjaana Toiviainen ja Sampsa.

"Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija" 

Punk Police are afraid of me, huh,
a young nigga on the warpath,
and when I’m finished, it’s gonna be a bloodbath 
– N.W.A., Fuck tha Police, 1988

Järjestelmällisesti otetut valokuvat luovat geometrisen mielikuvakokonaisuuden, siis veistoksen ilman ainetta. Kävely taas on energiaa, joka on uhrattu muodon saavuttamiseksi. Muoto on siis kaksitahoinen: kävely on sen konkreettinen osa, valokuvat ovat käsitteelliseen maailmaamme tuotuja merkkejä, jotka toimivat vain sen ehdoilla. Tuntemalla käsitteellisen ’kuvien geometrian’ tekijä voi toimia todellisuutta veistäen ja/tai alistua sen veistettäväksi. 

– Lauri Anttila, ’Matkakuvia maasta’, Taide 2/84

Näen meidät [Critical Art Ensemble] kuin kokeellisena siipenä etsimässä työkaluja ja uusi käyttäytymistapoja, uudenlaisia tilanteita, joita voimme luoda. Jotkut niistä toimivat ja jotkut eivät. Jos onnistumme, muut liikkeet voivat toivottavasti ottaa niitä käyttöönsä ja käyttää niitä miten haluavat. 

– Steve Kurtz Gregg Bordowitzin haastattelussa, F Newsmagazine, joulukuu 2014.

En koe Jani Leinosta pop-taiteilijana. Eikä Leinonen oikein itsekään: hän toteaa, että pop-taide on ehkä lähinnä se lokero, johon hänet on helppo sijoittaa, kun joku maallikko haluaa tietää, mitä hän tekee. Ei tarvitse selostaa niin pitkään, koska Andy Warholin tuntevat kaikki. 
Perustelen käsitystäni sillä, että nykyään pop-taiteesta puhuminen olisi elävän aktivistin taiteesta puhuttaessa vain anakronismi. Pop-taiteelle on käynyt samoin kuin kaikille taiteen suuntauksille. Ensin se tulee yleiseen tietouteen, sitten se historiallistetaan ja lopuksi se menettää poleemisen luonteensa ja siitä tulee vain tyyli tyylien joukossa. Näin voi puhua yleisemmälläkin tasolla – kuten Matei Calinescu teki modernin problematiikkaa käsittelevässä kirjassaan Faces of Modernity jo vuonna 1977. 
On tietenkin totta, että Leinonen käyttää hegemonisen massakulttuurin kuvastoa taiteessaan, ja tämä sitoo hänet tavallaan pop-taiteen jatkumoon, mutta voisiko ajatella, että metatason tietoisuus pop-taiteesta ja sen hyödyntäminen Leinoselle ominaisen aktivismin keinona on jo jotain muuta kuin taidetta. Vuonna 2002 Kuvataideakatemiasta valmistunut Leinonen edustaa sitä sukupolvea, jolle kysymykset tyylisuunnista (surrealismi, postmodernismi…) tai taiteen lajeista (maalaus, kuvanveisto…) ovat menettäneet merkityksensä. Näin on käynyt taiteen ja elämän rajoillekin – siis sille, että mikä osuus missäkin projektissa on taidetta ja mikä jotain muuta, esimerkiksi todellisuutta tai totuutta. 
Toisinaan tekisi mieli ajatella, että Leinonen ei ole edes taiteilija vaan pikemminkin kansalaisaktivisti, joka vain käyttää taidetta työkalunaan – koska hänellä on taiteilijakoulutus ja hyvät strategiset kyvyt hyödyntäessään taiteilijan statustaan. Hän esimerkiksi pääsee Nykytaiteen museo Kiasmaan levittämään sanomaansa, joka – ehkä hieman yllättäen postmodernin jälkeen – nojautuu suuriin tarinoihin.

Hyvänä strategina Leinonen pääsi Kiasmaan jo opiskeluaikoinaan. Tutustuin häneen paremmin vuonna 2001, jolloin toimin Taiteen päätoimittajana. Tuolloin hän järjesti Kiasma-teatteriin Nykytaiteen avoimet suomenmestaruuspainit. Mukana tuomaristossa oli kanssani ajan taidevaikuttajia: Ilona Anhava, Jari Björklöv, Irmeli Hautamäki, Tuula Karjalainen, Taava Koskinen, Altti Kuusamo, Asko Mäkelä, Anne Rouhiainen ja Kimmo Sarje. 

Painikilpailu ei ollut edes Leinosen ensimmäinen onnistunut julkisuusstuntti. Sitä ennen hän oli saanut näkyvästi palstatilaa, muun muassa Helsingin Sanomissa, Joonas Kodan kanssa Kuvataideakatemian tiloihin tekemällään muotokuvaprojektilla 11 ja 33 vaikuttajaa (1998) – muistan tuosta Joseph Kosuth -parafraasista (One and Three Chairs, 1965) ainakin Ilona Anhavan muotokuvan. Leinosen ja mainostoimistomaailmassa kunnostautuneen Jaakko Veijolan Tähtikriitikko-niminen rahapeli esiintyi tv:n jo unohdetussa keskusteluohjelmassa Kaken pesula vuonna 2001. Tähtikriitikko tuotti sattumanvaraisia ja järjettömiä lauseita, mutta päävoitto tuli aina lauseella ”Pessi rouhii rintaa” – viittaus siis silloiseen Helsingin Sanomien kuvataidekriitikkoon Pessi Rautioon, joka nykyään toimii Taiteen päätoimittajana. 
Kirjoitin painikilpailuiden innoittamana Taiteeseen (3/2001) pääkirjoituksen, jossa haukuin Leinosen ja häpesin osallistumistani tuomaristoon: ”Oikein hävettää ja vituttaa, kun välinpitämättömyyttäni, kiltteyttäni tai turhamaisuuttani menin mukaan moiseen hölmöilyyn.” Totesin tuolloin: ”Jani Leinonen on jo nuorena opiskelijana taitava strategi, joka hakee tehokkaasti paikkaansa taiteen kentältä.” Leinonen tietysti vastasi Taiteen seuraavassa (4/2001) numerossa, muun muassa: ”Saavatko taidekirjoittajatkin käskyjä ylhäältä; eikö taidekenttäkään voi kriittisesti arvioida omia asioitaan? Tämänkö takia Kantokorpikaan ei sano mitään? Ja, keneltä käskyt kirjoittamatta jättämisestä tai villaisella painamisesta tulee?” Hän tarjoutui myös minulle rinnakkaispäätoimittajaksi. Siitä lähtien olemme olleet ystäviä – olipa hän minulla myöhemmin jonkin aikaa toimitussihteerinä ja lähdettyäni lehdestä yhden numeron vt. päätoimittajanakin. 
Leinonen itse pitää varhaisia interventioitaan lähinnä opiskeluajan harjoitustöinä, eikä niistä löydy enää paljoa dokumentoitua tietoakaan. Otan ne esiin – jo aiemmin mainitun turhamaisuuden sijaan – siksi, että Leinosen instituutiokriittinen toimintatapa on syntynyt tuolloin. On jotenkin ”luonnollista”, että aluksi se suuntautui taidemaailmaa kohtaan, myös sitä koulutusta kohtaan, jota Leinonen sai. Hänen omien sanojensa mukaan nuorille taiteilijanaluille ei kerrottu juuri mitään heitä odottavan taidemaailman rakenteista ja hierarkioista. He alkoivat siis ottaa sitä itse haltuunsa. Tämähän on tietysti tavallaan pop-taiteelle ominaista appropriaatiota, omaksi ottamisen taidetta, mutta mielestäni se ei ole kuitenkaan pop-taiteelle ominaista tyylillistä lainaamista vaan pikemminkin todeksi tekemistä. Leinonen tarjoutui Taiteen päätoimittajaksi vuonna 2001, ja vuonna 2006 hän oli sitä yhden numeron verran. Voisiko tämä prosessi olla taidetta? Luulen, että Leinonen ja minä voisimme molemmat vastata myönteisesti. Leinosen ehkä ainoa merkittävä opettaja Kuvataideakatemiassa oli nimittäin Lauri Anttila, suomalaisen käsitetaiteen grand old man: ”Laurin kurssi kuvallisen ajattelun perusteista ensimmäisellä vuosikurssilla avasi taidemaailman ihan auki. Se esitteli todella hienolla tavalla niin paljon sellaista, minkä en olisi edes tajunnut voivan olla taidetta. Lauri oikeastaan opetti meille, että mikä tahansa voi olla taidetta. Ja näytti sen hurjalla tavalla. Kyllä Lauri on yksi isoimmista silmieni avaajista.”
Toinen Leinosen käänteentekevä kokemus oli vaihtovuosi pittsburghilaisessa Carnegie Mellon Universityssä, jossa hänen opettajanaan oli Critical Art Ensemblen jäsen Steve Kurtz: ”Steve oli vähän kuin poliittisen taiteen Lauri Anttila, se avasi mulle räjähdysmäisesti taiteen yhteiskunnallisen vaikutuksen. Siellä tuli myös luettua: Quattari, Deleuze, Baudrillard…”

Massa- ja populaarikulttuurin valikoituminen Leinosen kuvamaailmaan ei ollut tietoinen appropriaatio vaan hänen kuvamaailmansa kehittymisen perusta: ”Piirtelin todella pienestä pitäen, varmaan 6–7-vuotiaasta alkaen, kaikkea mahdollista sellaiseen pieneen vihkoon, mainoksista leffajulisteisiin, broidin pornojulisteista Sabrinaan ja Samantha Foxiin. Aina kuin näin kiinnostavan mainoksen tai leffajulisteen, rupesin jäljentämään.” 

Vähän vanhempana Leinonen oli katutaiteilija – ei tosin mikään iso rikollinen, koska laittomia piissejä kertyi vain viitisen kappaletta. Hän kuitenkin eli hip hop -maailmaa: ”Halusin olla musta kansalaisoikeusaktivisti. 12-vuotiaana lempibiisini oli N.W.A.:n Fuck tha Police (1988).” Mainittakoon, että Leinosen isä on ihan oikea mutta ”kiltti poliisi”. 
Vaikka Leinonen onkin SM-tason urheilija sekä uinnissa että amerikkalaisessa jalkapallossa ja on juossut maratoninkin aikaan 3,06, hän valitsi jo lapsena taiteen, omaehtoisesti: ”Sitten tuli ne taidekoulut, joissa opetettiin, miltä taide näyttää. Rupesin unelmoimaan sellaisesta taiteesta, joka näyttää klassiselta taiteelta. Mähän olen käynyt kaikki lasten ja nuorten kuvataidekoulut, taidekurssit ja kuvataidelukiot, olen suomalaisen taidekasvatuksen täysin läpikäynyt huipputuote."
Kuvataideakatemiaan Leinonen pääsi jo kesken lukion, mutta kävi kuitenkin ensin koulunsa loppuun. ”Olin akatemiassa vähän pihalla, olin maalannut ja veistänyt paljon, mutta lopulta en halunnut tehdä mitään, kyselin vain hankalia kysymyksiä opettajilta ja kyseenalaistin kaikki perusteet, laitoin opettajille postilaatikkoihin niille tehtyjä koekysymyksiä ja järkkäsin niiden pohjalta keskustelutilaisuuksia.” 
Mahdollista pop-taidetta enemmän Leinosta kiinnosti Juhani Palmu. ”Mua vitutti, että Juhani Palmu oli symbolinen vihankohde, mihin kaikki lähti mukaan. Kaikki puhuivat sen maalauksista, miten paskoja ne on, ja nehän oli kuitenkin ihan tavallisia perusjuttuja, tusinamaisemaa, ei niiden olisi pitänyt herättää sellaista vihaa. Olin niin ihmeissäni siitä Palmun vihaamisen konsensuksesta, että sitten menin sille kesäduuniin. Kävelin sisään, ja sanoin, että ”moi, mä oon kuvataideakatemiasta, olisko duunia?” Olin siellä pari kuukautta ja halusin myös tarkastaa, että pitääkö ne kaikki jutut paikkansa, muun muassa, että se ei itse maalaa taulujaan. Yritin tarjota itseäni maalaamaan, mutta ei se suostunut siihen. Sitten mä olin Kaken pesulassa ja vein sinne Palmun duunin. Laila Pullinen raivostui mielettömästi ja kysyi, että miksi tuot tänne tällaista.” Voisiko tämäkin olla taidetta?” Luulen, että Leinonen ja minä voisimme molemmat vastata myönteisesti. 

***

Syy siihen, miksi Leinonen ei oikeastaan edes halunnut puhua nuoruutensa töistä liittyy varmaankin siihen, että hän on myöhemmin lisännyt ikään kuin esteettisiin laatukriteereihinsä konkreettisen tavoitteen ja sen saavuttamisen. 

Food Liberation Armyn (2011) tavoite oli osin vielä selkiytymätön, mutta julkista keskustelua se ainakin herätti. Leinosen luotsaama FLA sieppasi Helsingin Ruoholahden McDonald’sista ikonisen Ronald McDonald -hahmon, ja myöhemmin näyttelyn avajaisissa se – tai itse asiassa kipsikopio siitä – teloitettiin verkossa yleistyneiden teloitusvideoiden tavoin. McDonald’sille oli annettu määräaika vastata sille esitettyihin ruoan alkuperään ja terveysriskeihin liittyviin kysymyksiin. Yhtiö ei kuitenkaan vastannut kysymyksiin määräaikaan mennessä, joten giljotiinin terä putosi, vaikka Leinonen odottikin omien sanojensa mukaan toiveikkaana viimeiseen hetkeen vastauksia: ”Olisin halunnut säästää Ronaldin hengen.” Leinonen itse sanoi myöhemmin olleensa pettynyt siitä, että Suomessa tempaus oli esillä lähinnä poliisitutkinnan ja oikeusjutun takia, eikä toivottua keskustelua ruoan tehotuotannosta syntynyt. Tuloksena oli Leinoselle ja kahdelle muulle aktivistille 60 päiväsakkoa. 

Leinonen nimittää Budapestissä vuonna 2014 toteuttamaansa Hunger Kingiä epäonnistuneeksi myös tavoitteen toteutumattomuudesta. Teoksellaan hän kritisoi Unkarin uutta ja raakaa asunnottomiin kohdistuvaa lainsäädäntöä. Nukkuminen julkisilla paikoilla on kielletty, ja Unkarissa sakotetaan kieltoa rikkovia henkilöitä – ei tosin niitä, jotka leiriytyvät jonottamaan uutta iPhonea tai konserttilippuja. Kolmannesta sakosta odottaa vankilatuomio. 

Hunger King näytti hampurilaisravintolalta, jossa oli kaksi sisäänkäyntiä: toinen köyhille ja toinen rikkaille. Köyhät jonottajat saivat hampurilaisboxissa 3 400 forinttia eli Unkarin valtion vähimmäispalkan päivältä. Rikkaille oli ohituskaista ja taidetta myynnissä. Sisällä sai tietoa Unkarin tilanteesta, ja sieltä pystyi lähettämään viestejä Unkarin hallitukselle. 

Hunger King oli taiteellisessa mielessä menestys: se sai runsaasti huomiota sekä paikallisessa että kansainvälisessä lehdistössä. Myös somen käyttö onnistui: tuolloin Unkarin valtion PR-tehtäviä hoitanut kansainvälisen kommunikaation apulaisvaltiosihteeri Ferenc Kumin (nykyinen Unkarin pääkonsuli New Yorkissa) sai ottaa vastaan kymmeniä tuhansia twiittejä. 

Mutta miksi Hunger King epäonnistui? Leinosen mukaan siksi, että lainsäädäntöä ei sen avulla kuitenkaan saatu muutettua. Yksi ongelma oli se, että vaikka Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutin Finnagoran Leena Pasanen, joka oli innoissaan projektista, sai järjestettyä Leinoselle hyvät kontaktit paikallisiin järjestöihin ja tutkijoihin, eivät ne uskaltaneet puhua julkisuudessa omilla nimillään – paitsi A Város Mindenkié (= Kaupunki kaikille). Valtion tuki olisi saattanut katketa yhdessä päivässä, ja monet kokivat kuitenkin asunnottomien akuutin hädän hoitamisen tärkeämmäksi tehtäväksi. 
 

***

Se, että Leinonen kokee Hunger Kingin epäonnistuneeksi projektiksi, kertoo jotain hänen taiteilijanlaadustaan. Leinonen muistelee vieläkin opiskeluaikojaan, jolloin oli vallalla modernistinen taiteilijamytologia ja herooisen yksilöllisyyden korostaminen. Leinonen on alusta alkaen ollut kollektiivinen toimija, toisinaan pareittain ja toisinaan niin, että projektissa on mukana kymmeniä ihmisiä – jos ei yli sadankin. Leinosesta ei tullut modernin jälkeistä postmodernistia, joka suhtautuisi aiheisiinsa ironialla tai sarkasmilla. Ominaiseen tapaansa törmäyttäen hän tuo esiin jopa sen, että tietyssä mielessä Perussuomalaiset olivat oikeassa edellisissä eduskuntavaaleissa tuodessaan esiin ”postmodernin tekotaiteellisuuden”. ”Minä olin vihainen siitä sarkasmista, jota tykitettiin koulussakin: mihinkään ei sitouduta, suuret tarinat on kuolleita. En minä halunnut sitä. Se oli helppo lähestymistapa, kun kaiken voi pitää etäisyyden päässä, kaikki on tasa-arvoista ja kaikki vain lilluu.” 

Leinonen uskaltaa nimetä nimiäkin. ”Otetaan vaikka Edward Snowden. On meillä uusia sankareita, joissa ei ole häivääkään ironiaa. Snowden haluaa ajaa totuutta, on suuren tarinan takana ja halusi laittaa itsensä likoon. Se oli menestynyt, sillä oli kaikki ja se pystyi luopumaan siitä totuuden takia. Kyllä Snowden on idolini ja teki vaikutuksen taiteeseeni.” 

Leinosen suuret tarinat tulevat nopeasti ja helposti: ”Rakkaus, totuus, solidaarisuus ja vallankumous – niin naiiveilta kuin ne kuulostavatkaan”.
Postmodernia on ehkä lisätä kommenttiin naiiviuden tunnistaminen, mutta ironiaa siinä ei ole lainkaan. Leinonen on naiivi ja avoin ihminen, vaikka tunnistaakin sen itsessään. Lapsenuskoinen usko hyvään onkin ehkä hänen ainoa uskonnollinen ulottuvuutensa.
Totesin vuosia sitten, että Leinonen on hyvä strategi, ja olen edelleenkin samaa mieltä, vaikka hän vastustaisikin. Hän nimittää itseään sosialistiksi – väliin jopa kommunistiksi –, mutta ei välttämättä julista sitä suureen ääneen, jos se on tavoitteen tiellä. Ryhmätyöskentelijänä hän osaa myös joustaa.

”Välillähän mua vituttaa. Olen törmännyt viime vuosina maailmalla usein tilanteeseen, jossa mieluummin ollaan varovaisia yritysten kanssa takia kuin puolustetaan vaikkapa ihmisoikeuksia. Aasiassa, Euroopassa ja Suomessa taideprojekteistani on haluttu editoida jo etukäteen kaikki hankalat kohdat pois “potentiaalisten” raastupajuttujen takia. Yritykset vahtivat brändihahmojaan niin tiukasti, että lapset luulevat jo, ettei Hello Kittyä saa piirtää paperille ilman lupamaksuja. Helsinkiläinen mainostoimisto jopa kielsi työntekijöitään olemasta mun facebookkavereita, ettei niiden asiakas McDonald´s suutu. Tämä yrityksien uhkailun luoma maailmantilanne näkyy myös Kiasmassa. Kiasma ei tietenkään halua joutua ongelmiin vaikkapa brändioikeuksien takia, ja ne varautuu ongelmiin hyvin huolellisesti, mutta en ole ennen tätä projektia tajunnut, että maailma on ihan näin pelottava paikka myös museoille. Katsomme talon lakimiehen kanssa läpi kaikki mahdolliset ja kuviteltavissa olevat vaaralliset asiat etukäteen.Toimin myös diplomaattina museon ja koulun opettajien välissä. Tottelemattomuuskoulussa on opettajia, joilla on omia ideoitaan, jotka ei aina miellytä museota. Joudun esittämään museon kritiikin opettajalle rakentavasti ja sitten selittämään museolle opettajan idean läpi niin, ettei se menettäisi teräänsä. Se on välillä hirveää jongleerausta. 

Uskon, että vaikeuksien tullen Kiasma seisoo moraalisesti takanani – toisin kuin Helsingin taidemuseo vuonna 2008 vetäytyessään Ulla Karttusen Neitsythuorakirkon takaa vastuusta ja sanoi museon vain vuokranneen tilaa, kun Karttunen joutui oikeuteen. Mun mielestä meidän pitäisi käydä vakava yhteiskunnallinen keskustelu siitä, mitkä meidän periaatteet oikein on? Meneekö talous oikeasti oikeudenmukaisuuden tai ihmisoikeuksien edelle. Mistä kaikesta me suostutaan vaikenemaan, ettei meille tulisi ongelmia? Ja meidän pitää oppia tunnistamaan ne tilanteet, joissa teemme näitä valintoja." 
 

***

Myös Tottelemattomuuskoulussa on konkreettinen tavoite. Leinonen on huolestunut ihmisten poliittisesta vieraantumisesta. Somea voi hyödyntää muuhunkin kuin festivaaleihin ja ravintolapäiviin tai hauskanpitoon. 

Tottelemattomuuskoulu on ihan oikea koulu: se antaa konkreettisesti työkaluja ja keinoja, jolla ympäröivään maailmaan voidaan vaikuttaa. ”Jos haluat ajaa jotain asiaa, määrittele se ensin. Houkuttele jengin mukaan, mutta älä jaa pelkkää informaatiota, mukana pitää olla käytännön tavoite. Eikä tässä tarvita mitään yksilösankareita ja karismaattisia tyyppejä. Ihmiset joukolla voivat saada asioita aikaan. Työväki taisteli aikanaan 40-tuntisen työviikon. Lapsilisätkin saatiin 1940-luvulla joukkovoimalla aikaan.” Leinoselle ominainen kollektiivisuus näkyy tässäkin projektissa. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että vain omalla porukalla tehdään asioita. Leinosen tavoitteena on se, että kaikkia hänen ideoitaan voi myöhemmin toteuttaa kuka tahansa: ”Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija.” 

Tajuaakohan Kiasma, mihin se on ryhtynyt?

***

Voisikohan sitäkin pitää metatasoa hyödyntävänä ja ikään kuin käsitteellisenä ja poliittisena yksittäisenä taideteoksena, että onnistuu pitämään näyttelyn Suomen merkittävimmässä taidemuseossa? Sitä, että todellisuudessa se vasta alkaa, kun näyttely on virallisesti sulkeutunut 31.1.2016. 

Tarjoudun seurantaryhmän jäseneksi.

***

PS. Avajaisiin ja pressiin en halunnut mennä. Käyn myöhemmin katsomassa näyttelyn rauhassa. Taidemaailman small talk on minulle toisinaan vähän liikaa, ja koen itseni avajaisissa usein suorastaan paniikkihäiriöiseksi – siis niinku ihan oikeasti. Jatkoille kuitenkin menin, ja olihan sekin minulle aivan liian newyorkia portsareineen – jotka olivat kuulemma jopa toimineet Kiasmassa Janin turvamiehinä – ...
 

... ja korkokenkäleideineen lyhyissä mekoissaan...

... ja trendikokkeineen (Sami Tallberg) ja huippudiijeineen (Paleface), että vähän tällainen fiilis oli juotuani vielä hyvää oluttakin:

 ... mutta Jani on ystäväni, joten suon hänelle mieluusti juhlahetken...

 ... lopulta lähdin kuitenkin läheiseen baariin juomaan yksinäisen oluen ja sitten nukkumaan. 
Eihän tämä nyt ollut niin hienostunut raportti, mutta ainakin rehellinen ollessaan tottelematon suhteessa hyviin tapoihin ja taidemaailman konsensuksen tuottamaan pehmeään sensuuriin.
Tai ehkä minä olen nyt vain liian väsynyt. Sitä paitsi ruoka ja musiikki olivat mainioita, mistä kiitän.

Luettua 73: Skandaali!

Olen ollut koko ajan tavattoman laiska lukupäiväkirjani suhteen, vaikka luenkin melko paljon. Yritän nyt taas korjata asiaa. Tässä tuorein kuvataidetta liippaava lukukokemukseni:

Susanne Dahlgren, Sari Kivistö & Susanna Paasonen (toim.): Skandaali! Suomalaisen taiteen ja politiikan mediakohut. Helsinki-kirjat 2011.

Kuvataiteen maailmassa ei julkisuuteen asti yltäviä skandaaleja liiemmin esiinny, mutta viime vuosina meillä on ollut jokunen sellainenkin. Yksi tapaus oli Ulla Karttusen (s. ?) teos Neitsythuorakirkko (2008), johon itsekin journalistisesti sekaannuin – tässä linkki viime vuoden huhtikuiseen postaukseeni. Karttusen tapauksestahan on ilmestynyt kokonainen kirjakin – Juulia Jyrängin ja Harri Kalhan Tapaus Neitsythuorakirkko (Like 2009), joka osaltaan herätti uuden polemiikin Ulla Karttusen aiheeseen liittyvine blogeineen –, ja nyt asiaa käsitellään taas tässä uudessa kirjassa. Asialla on Annamari Vänskä,  joka on kirjoittanut aiheesta artikkelin, jossa on muutenkin vähän laajemmin taustoitettu asiaa suomalaisen skandaalitateen historiallisilla esimerkeillä. Siis varsin suositeltavaa luettavaa.

Muita käsiteltäviä asioita ovat Smedsin Tuntematon sotilas ja Katajanokan mönkään mennyt hotelihanke sekä kolme politiikkajuttua. Harri Kalha käsitelee valaisevasti yleisemmällä tasolla yhteiskunnallista pahastusta ja palaa toki myös oman aiemman kirjansa aiheeseen. Hänhän kirjoitti mainion teoksen Ville Vallgrenin (1855–1940) Havis Amandan aikoinaan herättämästä kohusta: Tapaus Havis Amanda (SKS 2008). Kirjan lopettaa Susanne Dahlgrenin ja Rosa Liksomin (s. 1958) keskustelu viimemainitun burka-aiheisesta kolmiosaisesta Finlandia-trilogiasta. Kiinnostavaa luettavaa sekin, mutta vähän jämäkämmin olisi Dahlgren saanut keskustelun toimittaa. Nyt se jää vähän löysäksi, liian suoraksi transkriboinniksi.

Kaikkineen kuitenkin varsin suositeltava kirja, monipuolinen ja kiihkoton. Vähän epätasainen se tosin kokonaisuutena on – esimerkiksi Anne Alhon artikkeli menee vähän kuin teoreettisesti naamioituna oman mediahistorian selittelyn puolelle.

Julkaistua 124: Kuppikuntaisuudesta

Nettilehti Mustekalassa ilmestyi 28.2. Pirkko Holmbergin artikkeli, jossa hän kommentoi aika häijysti yleisön joukosta tapahtunutta esiintymistäni taannoisessa Taiteen tulevaisuus -seminaarissa Kuvataideakatemiassa. Huomasin sen tänä aamuna, pahoitin vähän mieltäni ja kirjoitin ärhäkän vastineen, joka seuraa tässä:

Kuppikuntaisuudesta

"Hänninen oli poiminut esimerkeiksi taidemaailman kuppikuntaisuudesta ja klikeistä alkuvuodesta 2009 lehdissä käytyä keskustelua. Kyseinen sananvaihto oli ollut erittäin vahvasti tarkoitushakuista ja oikeisto- ja vasemmistopiirien keskinäisen nokittelun leimaamaa. Seurauksena tästä oli, että keskustelu Tulevaisuuden taide -tapahtumassa halvaantui saman tien, sillä yleisössä istuva vanhempi mieskriitikko ei voinut ottaa tajutakseen, ettei kyse ollut Hännisen sijoittumisesta puoluepoliittisella kartalla. Tunnepohjainen asenne tyyliin, ”ole vasemmistolainen tai olet huono ihminen” on yksi taidemaailman kehityksen esteistä. Perusteltua itsekritiikkiäkin kaihdetaan, koska pelätään sen antavan aseita vastapuolelle eli ’oikeistolle’. Tällöin on oikeastaan aivan sama, mitä ideologiaa edustetaan, sillä kyse on joka tapauksessa kaksinaamaisesta fanatismista ja omaehtoisen ajattelun kahlitsemisesta."

Näin kirjoitti Pirkko Holmberg. Tuli aika vittumainen olo. Niin kuin minunkaan ilmaisunvapauttani ei oikein olisi ymmärretty. Ensinnäkin pyrin aina olemaan vastuullinen yksilö, joka kirjoittaa aina myös omalla nimellään ja haluaa nimenomaisesti keskustella asioista. Minulla on ihan oikea nimikin, Otso Kantokorpi, sen sijaan että olisin ikään kuin lievän ylenkatseen kohde, "yleisössä istuva vanhempi mieskriitikko". Sanoin myös tilaisuudessa miltei sanatarkasti, että "suomalaisessa taidemaailmassa ei sellaista kuppikuntaisutta, jota tietyt tahot ovat viime vuosina yrittäneet osoittaa, ole ollut sitten 1970-luvun". Oikeistolaisiksi julistautuneet Arell, Gallen-Kallela-Sirén, Rauhala ja Susi ovat nähneet jossain kauheita vasemmistomörköjä, mutta hyvin oudolta tämä rintamalinjojen virittäminen on tuntunut. Olen aina tunnustautunut vasemmistolaiseksi, mutta ei se minään dogmaattisuutena työssäni (siis kirjoituksissani) näy – sen tiedän ja se jokaisen on helppo myös nähdä lukemalla tekstejäni, myös blogiani Alaston kriitikko, johon olen hillonnut viimeisen vajaan vuoden ajalta vähän yli 120 kirjoitustani.
En ymmärrä, mitä Holmberg tarkoitti sanomalla, että "keskustelu halvaantui". Minun mielestäni sitä käytiin aika paljon ja kiivaasti ja se oli ihan kiinnostavaakin. Toki minä olin hämmästynyt, että Hänninen otti keppihevosikseen juuri nämä oikeistoksi julkisuudessa julistautuneet henkilöt, jotka eivät taatusti olisi häntä puolustamassa kovan paikan edessä. Näkihän sen esimerkiksi, miten Gallen-Kallela-Sirén taannoin hylkäsi välittömästi oman taiteilijansa (siis Kluuvin gallerian taiteilijan) Ulla Karttusen, kun poliisi ja syyttäjä astuivat kehiin. Että se siitä sananvapaudesta.

Tässä muuten muistutukseksi viime vuoden toukokuussa löytämäni, kuvaamaani ja blogiini silloin laittamani hieno tarraduuni Kampin keskuksen kupeesta.

Ja mitä taas tulee "itsekritiikin puutteesen", jonka Holmberg myös kaataa päälleni, on itsekriittisyydenkin löytäminen aika helppoa blogistani, jossa yritän nimenomaan liputtaa suorapuheisuuden ja jopa kriitikon työn läpinäkyvyyden nimeen, yrittäen kertoa kaikesta – esimerkiksi toisinaan työtä vaivaavasta pinnallisuudesta ja kiireestä ja myöskin epäonnistumisista.

En minä voi yksinkertaisesti olla niin paha vasemmistomörkö kuin Holmberg antaa ymmärtää. Enkä varsinkaan tunne olevani "kaksinaamainen fanatisti" tai "omaehtoisen ajattelun kahlitsija". Itse asiassa minua loukkaa aika paljon moisten ilmaisujen käyttäminen yhteydessäni. Tulee myös sellainen olo, että miksi keskustella, kun sanoja ei kuitenkaan kuunnella.

***

No Holmberg ehti jo sitten tänään vastata kommentiini, ja nyt minua jo harmittaa, että pitikö minun olla niin kauhean herkkänahkainen. Taidan siis joskus ensi yönä vastatata siihen jotain sovittelevaa, sillä enhän minä – aika vanha kettu todellisuudessa – oikeasti pelihousujani kovinkaan helposti revi. Mutta nyt kuuntelen vähän aikaa Charlie Whiteheadin (s. 1942) fantastista levyä ja lähden ystäväni bileisiin, jossa olen luvannut koko illan soittaa silkkaa southern soulia – ja tuntemattomampaa sellaista – vähän niin kuin DJ-ominaisuudessa. Whitehead siellä ainakin soi:

Tästä voi kuunnella vaikkapa Whiteheadin taiteilijanimellä Raw Spitt levyttämän hienon biisin Songs to Sing (1971).

PS. Karttusen tapauksesta pitäisi vielä ihan oikeasti keskustella, niin kuin Holmberg vastauksessaan totesi. Minä olin muuten Karttusen puolustuksen ainoa asiantuntijatodistaja, ja minulle jäi aika pahasti sellainen tunne, ettei oikeussali ollut lainkaan kiinnostunut siitä, miten minä taiteesta ja sen roolista puhuin. 
Kaikkihan johtui siitä, että satuin silloin aikoinaan täysin vahingossa olemaan juuri paikalla Kluuvin galleriassa, kun poliisi takavarikoi Karttusen teoksen. Tässä linkki silloin Uuteen Suomeen kirjoittamaani kritiikkiin. Gallerian lasioven läpi ottamani hauska valokuva Janne Gallen-Kallela-Sirénistä ja poliisijoukosta on sen sijaan kadonnut jonnekin eetteriin, koska kovalevyni räjähti juuri pari päivää tapahtuman jälkeen. Paska juttu. Minua nimittäin kiellettiin silloin kuvaamastakin. Olisi ollut hauska näyttää nuo suttuiset otokset.

Kulttuurivasemmiston hegemonian huippu

Eilen illalla olin Suomen Pen-klubin (siis kansainvälinen kirjailijoiden sananvapausjärjestö) Vapaa sana -illassa Rikhardinkadun kirjastossa keskustelemassa muka hauskalla otsikolla – siis yhteenkirjoitettuna – Taiteenvapaudesta. Mukana olivat puheenjohtaja Lauri Otonkoski ja panelisteina Peter von Bagh sekä Jarkko Tontti. Minä olin kuvataiteilija Teemu Mäen (s. 1967) stunttina, koska tuhkapilvi piti hänet Berliinissä. Tämä oli sinänsä hauska yhteensattuma, koska olin itse pyytänyt häntä aiemmin keväällä stunttaamaan minua yhteen tapahtumaan, jonne menemisestä estyin.

Kommentoin lyhyessä alustuksessani muun muassa kuvataiteilija Ulla Karttusen (s. ?) Neitsythuorakirkko-tapausta, koska satuin myös olemaan oikeudessa puolustuksen todistajana, kun hänet nahkapäätökselä syylliseksi tuomioittiin mutta ei kuitenkaan rangaistu. Esitin myös huoleni sensuurin ja sen edellytysten lisääntymisestä tässä kulttuuri-ilmastoltaan oikeistolaistuvassa maassa. Ja muistutin myös sitä, että esimerkiksi Karttusen tapauksessa takana ollut instituutio – Helsingin kaupungin taidemuseo, jonka alaisuudessa myrskyn silmään joutunut Kluuvin galleria toimii – hylkäsi taiteilijansa raukkamaisesti ja alkoi vastenmielisesti esiintyä vain ikään kuin viattomana ja kusetettuna tilanvuokraajana. Silloin aika tuore, edellisenä vuotena valittu johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén näytti siis heti karvansa. 

***

Siinähän sitä turistiin ja oltiin asioista useimmiten samaa mieltä. Siksi jäikin vähän tyhjä olo. Neljä esiintyjää ja viisitoista kuulijaa, joista neljä osallistui keskusteluun. Tämä on yksi syy, miksi väistyin aikoinaan pikkuhiljaa Kiila ry:n aktiivitoiminnasta sivummalle. Samanmielisten affirmatiivinen mutina ei liene kovin vaikuttavaa yhteiskunnallista keskustelua. Tai ehkä minä olen sitten vain vähän väsynyt.

PS. Niin poliittisesti riippumaton kuin Pen onkin, tällainen toiminta lienee joidenkin mielestä osa sitä suomalaisen kulttuurielämän vasemmistolaista hegemoniaa, jota viime aikoina on niin kauheasti tietyissä kabineteissa pelätty. Masentavaa.

PPS. Innostuin nyt kuitenkin niin, että luin samantien omat vanhat juttuni Karttusen tapauksesta. Juttu oli siinä mielessä nostalginen, että Uuteen Suomeen 15.2.08 (toimituksen päivittämä 18.2.) kirjoittamani juttu oli kuitenkin tasan viisikymmpiseksi ehtineen kriitikon journalistisen uran ensimmäinen skuuppi – satuin nimittäin arvostelumatkallani paikalle juuri silloin, kun poliisit olivat takavarikoimassa teosta, ja juttuni olikin sen ensimmäinen kommentointi mediassa – ennen uutisointia. Tässä muistin virkistämiseksi koko puolessa tunnissa kirjoitettu juttu :

Ekstaattiset naiset

Ulla Karttunen on helsinkiläinen ja myös paljon Pariisissa vaikuttanut taiteen tutkija, josta on pikkuhiljaa kehkeytynyt myös taiteilija. Yksi hänen projekteistaan on Bedroom Gallery Bathroom Gallery, joka on toiminut jo 1990-luvun lopulta ja jonka hän perusti Pariisin asuntonsa makuuhuoneeseen ja kylpyhuoneeseen. Kyseessä on liikkuva ja myös käsitteellinen galleria, jonka kautta Karttunen on toteuttanut omintakeista taidettaan. Itse hän on nimittänyt tekemistään ”todellisuustaiteeksi”.

Karttusen toiminnassa taiteen normaalit ovat järkkyneet koko ajan; hän tekee taiteilijakirjoja, performansseja ja saattaa myös julkaista taideteoksen lehtiartikkelin kaltaisena tuotteena.

Tuoreimmassa näyttelyssään Karttunen tutkailee ekstaattisia naisia. Suurin osa teoksista on erilaisia valokuvamanipulaatioita ja -tulosteita, joiden aistillinen maailma on sangen tehokas ja samalla ristiriitainen. Karttunen ei lähesty kohdettaan kuin tutkija, vaikka tutkija onkin. Itse hän sanoo olevansa mystikko ja toteaa: ”En ole lähestynyt aihetta tiedollisesti. Taiteen merkitys on muualla: koetun ilmentämisessä, sanattoman merkityksen punnitsemisessa. Mystikot eivät koskaan valitse aihetta, vaan aihe heidät.”

On toki todettava, että tämä aihe on viime vuosina valinnut useampiakin taiteilijoita, ja erilaisia huora–madonna-pohdintoja on tullut nähtyä aika paljon. Karttusen lähestymistavassa on kuitenkin jotain niin ehdotonta ja syvää heittäytymistä, että ainakin minuun se on vaikuttanut voimakkaasti. Tekisi mieleni sanoa häntä paatoksen mestariksi – mutta siis hyvässä mielessä.

Yhtä Karttusen teosta en sitten nähnytkään, koska koottavaan autotalliin rakennettu Neitsythuorakirkko (2008) oli suljettu. Vähitellen selvisi, että kyse oli alkavasta esitutkinnasta, jossa Karttusta epäillään lapsipornon hallussapidosta. Olin ensin ärsyyntynyt, kun kuvittelin kyseessä olevan taas jonkun käsitteellisen taidemaailmaa kritisoivan tempun, mutta oikea syy selvisi pian, kun kaksi poliisia liittyi seuraani muuten tyhjässä galleriassa. He eivät suostuneet sanomaan mitään, vaikka identifioin itseni toimittajaksi. Pyysivät vain hymyttömästi kunnioittamaan ammattilaisuuttaan, jos itse olisin ammattilainen.

Itse Karttunen kirjoittaa teoksesta: ”Teos kritisoi lapsuuden erotisoimista ja tuotteistamista.” Hän toteaa myös: ”Kun kaksinaisuuden kulttuurin annetaan levitä tarpeeksi pitkälle, voidaan lapsipornoa nimittää aikuisviihteeksi ja levittää tuhatmäärin kaikille avoimilla sivustoilla.”

Ja kun hän näyttää tämän meille, näyttää siis palan todellisuudesta, saa hän siitä mahdollisesti itse syytteen. Näin taide ja todellisuus kietoutuvat taas toisiinsa Karttusen elämässä, ja katsojan lailla taiteilijakin saa nyt vain odotella, mitä todellisuus tuokaan vielä mukanaan. Pahimmillaan se on kuusi kuukautta vankeutta. Ja sitten me voimme taas keskustella moraalista ja taiteen vapaudesta.

PPS. Nyt kun aikaa on kulunut jo pari vuotta, ja suhteeni Uuteen Suomeen on jo iloisesti katkennut, lienee hyvä täsmentää aikakirjojen sisältöä vähän ja kertoa samalla freelancerin arkisista ongelmista. Kirjoitin tuolloin kritiikkejä sekä Kauppalehteen, jonne vieläkin kirjoitan, että Uuteen Suomeen, mutta Kauppalehden koin koko ajan päämediakseni, koska heidän palkkionsakin olivat vähän enemmän linjassa sen oudon ajatuksen kanssa, että kriitikonkin pitäisi syödä. Uusi Suomi oli siis todellisuudessa täysin paska maksaja. Siksi harmittikin, kun olin sopinut jo Uuden Suomen kanssa Karttusen näyttelyn kritiikistä, muta Kauppalehdestä olisin saanut skuupista enemmän rahaa. Soitinkin lehteen ja kysyin, että mitäs nyt tehdään. Sovimme sitten lopulta niin, että kirjoitin jutun myös Kauppalehteen ja tekisin siitä uutismaisen – myös Karttusen haastattelulla – ja että se julkaistaisiin verkossa välittömästi Uuden Suomen jutun jälkeen vain nimellä Kauppalehti. Sainkin Karttusen heti kiinni, ja kirjoitin puolessa tunnissa sitten toisen jutun, joka seuraa alla (15.2., toimituksen päivittämä 18.2.; otsikko 'Naistaitaiteilijaa epäillään lapsipornosta' ei muuten ole minun – tietokoneeni arkistossa se on 'Taiteilijaa epäillään lapsipornosta'):

Naistaiteilijaa epäillään lapsipornosta

Poliisi on takavarikoinut Kluuvin galleriasta Helsingissä tutkija-taiteilija Ulla Karttusen teoksen hänen näyttelynsä ensimmäisenä varsinaisena aukiolopäivänä perjantaina. Syynä on epäily lapsipornosta.

Yksityinen henkilö, edellisen päivän avajaisten vieras, teki Ulla Karttusen teoksesta tutkintapyynnön. Poliisi pidätti Karttusen kuulusteltavaksi perjantaina.

Maanantaina vahvistui, että galleriasta takavarikoitu tutkija-taiteilija Ulla Karttusen näyttelymateriaali johtaa esitutkintaan. Asian vahvisti poliisi.

Tapaus on nyt esitutkinnassa. Karttusen epäillään rikkoneen rikoslain 17. luvun 19. pykälää, jossa on kyse "sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta".

Juridiikan lisäksi kyse on moraalista. Karttusen itsensä mukaan teoksessa on kyse "täysin yksiselitteisesti lapsipornoa kritisoivasta teoksesta".

- Koen, että tämä on ennakkotapaus yhteiskuntakriittisen taiteen mahdollisuuksista, Ulla Karttunen kommentoi puhelimitse.

- Käyttämäni materiaali on helposti verkosta löytyvää valtavirtapornoa, jota voi katsella vaikka kaikissa kirjastoissa. Se ei siis ole mitään erityistä vaikeasti löydettäviltä pedofiilisivuilta kerättyä aineistoa, taiteilija lisää.

Karttunen ihmettelee myös museon nopeaa reagointia. Teos ehti olla jo peitettynä ennen takavarikkoa. Sittemmin koko installaatio purettiin eli teos tuhottiin. Esimerkiksi Sally Mannin taannoisesta valokuvanäyttelystä tehtiin tutkintapyyntö, mutta teokset saivat olla koko ajan esillä.

Karttunen kysyykin, onko yhteiskuntakriittisellä taiteella mitään mahdollisuuksia käyttää tällaista materiaalia osoittamaan esimerkiksi, mistä kritisoitavassa asiassa on kyse.

Kluuvin galleria kuuluu Helsingin kaupungin taidemuseon alaisuuteen.

Museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén ei halua toistaiseksi kommentoida asiaa enempää. Museollekin asia tuli eteen varsin yllättäen.

Gallen-Kallela Siren odottaa ensin johtoryhmän pikaista kokoontumista ja poliisilta saatavaa lisäinformaatiota ennen kuin haluaa keskustella tapauksesta tarkemmin.