Jatkan aamuista laiminlyötyjen näyttelykäyntien raportoimista.
Helmikuun 26. päivän lauantaikierrokseeni kuului Lönnrotinkadun loppupää, jota kannattaa seurata tarkoin, jos on nykytaiteen suunnista kiinnostunut. Siellä nimittäin sijaitsevat sekä Muu ry:n Muu Galleria että Kuvataidekatamian Galleria FAFA. Muussa oli Jouni Kujansuun (s. 1962) näyttely Vuosi nolla (11.2.–6.3.). Kujansuu on ollut minulle aina jotenkin vaikea tapaus. Aavistan hänessä tietyn vakavuuden ja laadun, mutta välillä hän on mielestäni liian sisäänlämpiävä, välillä taas poikamaisen groteski. En saa hänen työhönsä kunnon otetta, koska väliin epäilen häntä liiallisesta snobbailusta ja joskus taas turhan hämärästä pseudofilosofiasta. Niin nytkin.
Kujansuu oli yhdistänyt omia vanhoja ja osin nyttemin tuunattuja maalauksiaan ja löytödiafilmin kuvia yhteen toivoen, että "esillepano häiritsee kuvien luentaa". No totta helvetissä se häiritsee. Ja mitä sitten? Mitä minun nyt pitäisi ajatella, kun ymmärrän asian? En minä ainakaan representaation pohdinnassani mihinkään heuristisiin tuloksiin tämän näyttelyn myötä saavu. Itse asiassa päinvastoin: hieman brutaalisti ajattelin jopa vastoin Kujansuun intentiota, että jotkut maalaukset olivat sellaisenaan ihan hienoja – huolimatta typerästä ripustuksesta.
***
Muun studiossa oli sielläkin ongelmallinen tapaus. Marina Ciglarin (s. 1963) installaatio Sinä näet – sinä et näe (11.2.–6.3.) käsitteli valvontaa ja siihen liittyviä moninaisia ulottuvuuksia:
Duuni oli ihan vaikuttava, mutta minulla on sellainen tunne, että olen tällaisia kyberneettissävyisiä valvonta- ja kontrollikriittisiä taideteoksia nähnyt jo pilvin pimein. Tämä alkaa olla jo yhdenlaista nykytaiteen neoformalismia.
***
FAFAssa esiintyi Salla Vapaavuori (s. 1984) kolmella tilateoksellaan, jotka käsittelivät erilaisia tiloja ja tuntemuksia niissä – huoneita, joissa Vapaavuori itse on asunut:
Herkkää ja samalla voimakasta kuvaa. Ja muutenkin hienoa jälkeä. Tästä taiteilijasta tullaan kuulemaan vielä lisää.
***
Sunnuntaina 27.2. kävin kahdessa näyttelyssä, jotka molemmat tuottivat pettymyksen.
Terike Haapojaa (s. 1974) olen aina pitänyt arvossa, mutta Toisten puolue (11.2.–6.3.) Galley Kalhama & Piippo Contemporaryssa ei vain yksinkertaisesti toiminut taideteoksena. Itse ajatus on kiinnostava, mutta puolueen perustaminen tekona olisi ollut jo riittävä haastamaan taiteen ja aktivismin rajalinjoja. Hänen tekemänsä kuvasta ja äänestä koostuva installaatio oli toki komea ja nykytaiteen näköinen ja sellaisena tietenkin hulppeaan galleriatilaan sopiva, mutta ei se itse poliittisen ulottuvuuteen mitään tuonut:
Vähän karrikoiden tunsin olevani kuin Villu Janisoon (s. 1963) ääniteoksen ja Charles Sandisonin (s. 1969) kuvasanateoksen välissä miettien, että miksi ihmeessä näin on. Uskaltaisin sanoa, että tämä oli intentiohin nähden – ja muutenkin – yksinkertaisesti epäonnistunut taideteos. Siis huono. Mutta toivottavasti itse projekti, joka on mielestäni aidosti hieno taideteos, elää ja tekee narinani tarpeettomaksi. Katsokaa sen omat nettisivut tästä.
Saara Ekströmin (s. 1965) Limbus (14.1.–13.3.) Nykytaiteen museo Kiasmassa oli vähän outo pettymys. Olen aina pitänyt Ekströin töitä leimaavaa ruman ja kauniin välillä liikkuvaa heilurointia kiinnostavana ja pidän vieläkin. Pidin tämänkin näyttelyn töistä, mutta ne eivät yksinkertaisesti riittäneet Kiasman kahteen kerrokseen. Joko ei rahkeet riittäneet näin mittavaan näyttelyyn tai sitten kuraattori vain epäonnistui.
Breeding, 2010.
PS. Ja eiköhän Ekströmin vähän kohuakin herättänyt lintuduuni ollut ihan samaa kyberneettistä kontrollikamaa kuin Ciglarin duuni. Ja tulipa sekin mieleen, että Haapojan puolueen olisi oikeasti pitänyt osoittaa mieltään Kiasman edessä. Siellä kun pidetttin eläviä lintuja näyttelyobjekteina häkissä:
