Julkaistua 681 & Näyttelykuvia 994 & 995: Taistelevaa keramiikkaa?

Perjantain Kansan Uutisissa (32/15) ilmestyi juttuni Tiia Matikaisen (s. 1975) näyttelystä Arvottomat, osa 2 (29.7.–16.8.) Galleria Sculptorissa:

Taistelevaa keramiikkaa?

Olen koko taide-elämässä toimimiseni ajan joutunut aika ajoin miettimään materiaalien ja tekniikoiden keskinäistä hierarkiaa, sitä kirjoittamatonta sääntöjärjestelmää, joka asettaa esimerkiksi kuvanveistäjien käyttämät materiaalit sekä useimpien tekijöiden että monen katsojan mielessä tiettyyn rankijärjestykseen. Pronssi ja kivi ovat selkeästi arvokkaita ja ainakin Suomessa myös puu – onhan meillä jopa modernismin kautta voimakkaat perinteet Kain Tapperin ja Mauno Hartmanin vahvistamina.
Viimeistään postmodernin myötä uskoisi näiden materiaalihierarkioiden romahtaneen, mutta näin ei vai ole jostain syystä käynyt. Modernismin säännöt on tuhottu moneen kertaan ja kaiken mahdollisen pitäisi mennä täydestä, mutta jostain syystä tämäkin vallankumous on ollut vain osittainen. Tuntuu siltä, että kaikista eniten tästä ovat joutuneet kärsimään keramiikkaa käyttävät taiteilijat. 

Keramiikka on tuhatvuotinen käyttötaiteen materiaali, jonka perinteisin tai ainakin useimmin ensimmäisenä mieleen juolahtava ilmentymä on varmaankin ruukku. Jos kuvataiteilija käyttää ruukkua aiheenaan – kuten esimerkiksi taidegraafikko Tapani Mikkonen (1952–2014) usein teki, käyttää hän arvostettua ja hyväksi havaittua metaforaa, jonka symbolinen sisältö on yksinkertaisesta aiheestaan huolimatta monitahoinen ja -selityksinen. Mutta kun keraamiko tekee ruukun, hänen mielletään tehneen sohvan vierustalle sijoitettavan käyttöesineen, johon laitetaan normaalisti näyttäviä kukkia – vaikka se kuinka sisältäisi samat symboliset ulottuvuudet kuin ruukun kaksiulotteinen kuva. 

  

Tunnen monta keraamikkoa, joiden kanssa keskustelu menee jossain vaiheessa väistämättä siihen, mikä on heidän arvotuksensa ns. vapaamman taiteen harjoittajien keskuudessa. Usein he ovat hyvin turhautuneita siitä, että heidän roolinsa on usein olla ”vain keraamikkoja”. Tämä liittyy epäilemättä osin koulutukseen – esimerkiksi pääsääntöisesti keramiikkaa käyttävällä kuvanveistäjä Tommi Toijalla tuskin on ollut vaikeuksia tässä suhteessa, koska hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta eikä Taideteollisesta korkeakoulusta. 
Toisinaan keraamikot ovat yrittäneet ratkaista tätä ongelmaa tekemällä sellaisia objekteja, joita ei taatusti voi käyttää mihinkään muuhun kuin ikään kuin funktiottomaan taideteoksena olemiseen. Toisinaan tämä on tuottanut ärsyttävän alleviivaavaa ja väliin vähän surkuhupaisaakin tulosta.

Kuvanveistäjä Tiia Matikainen (s. 1975) on valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta ja sen lisäksi, että hän on Kuvanveistäjäliiton kokelasjäsen, hän on myös Teollisuustaiteen Liitto Ornamon jäsen. Kaiken tämän tietäminen antaa minulle ennakkoasenteen, jonka kanssa on tehtävä töitä. Olen siis valmistautunut menemään ”keramiikkanäyttelyyn”. Ensimmäinen itselleni asettama työtehtävä onkin tiedostaa asenteeni jäykkyys. Miksi hemmetissä minun on aina ajateltava näin? Enhän minä mene koskaan esimerkiksi ”kivinäyttelyyn”, kun menen katsomaan ystäväni, kuvanveistäjä Matti Nurmisen näyttelyä – tai ”temperanäyttelyyn”, kun menen katsomaan toista ystävääni, taidemaalari Olavi Pajulahtea.  

Siitä ei ole kuin viikko aikaa, kun kävin Tallinnan Taidehallissa katsomassa mittavaa ja poikkeuksellisen hienoa keramiikkanäyttelyä – se oli muuten suomalaisen Pekka Paikkarin kuratoima. Suurimman osan ajasta minulla oli sellainen tunne, että minun oli pakotettava itseäni katsomaan sitä avoimesti ja ennakkoluulottomasti kuin taidetta – huolimatta siitä, että se oli keramiikkaa. Vasta tämän taistelun jälkeen se alkoi tuntua vaikuttavalta. Vähän kuitenkin jäi vaivaamaan se, että taitavassa keramiikassa oma huomioni tuntuu jäävän usein vain pintapuolisen esteettiseksi – on kuin keramiikassa virtuoosimainen taito ja tietty esteettinen herkkyys olisivat ainoita asioita. Teosten sanoma tuntuu jäävän usein aika vaisuksi. 

Tiia Matikainen tuntuu – ainakin tämän katsojan mielessä – ratkaisseen monia edellä esittämiäni ongelmia. Unohdin hänen näyttelyssään nopeasti materiaalin. Alkoi nopeasti tuntua siltä, että materiaali oli alisteinen sanomalle eikä toisinpäin. Tämä on tietysti yksinkertaistus, mutta näitäkin asioita tulin miettineeksi, ja on niitä ehkä syytä joskus miettiäkin. 

Matikaisella on omastakin mielestään selkeä sanoma. Näin hän kirjoittaa: ”Haluan teoksillani osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun siitä, miten arvotamme ihmisiä, ja millaisia rooleja ja vaatimuksia yhteiskunta meille asettaa. Minua kiehtoo ihmiselämän absurdius, ihmisluonto kaikenlaisine vääristymineen – mutta myös ajatus armollisuudesta. Tuottaako armoton aikamme liikaa raunioita?” 

Suuri osa Matikaisen teoksista on seinälle ripustetun trofeen eli metsästysmuiston kaltaisia esineitä. On tietenkin sattumaa, että trofee on tullut juuri nyt voimakkaasti julkiseen keskusteluun, kun amerikkalainen hammaslääkäri ampui tunnetun ja rakastetun leijonan Zimbabwessa, mutta sattuma on osuva. Näin taiteilija ottaa haltuunsa erään totutun esittämistavan ja kyseenalaistaa sen käyttämällä trofeina jotain aivan muuta: suojaan hakeutuvia ja piiloon työnnettyjä ihmisiä, hajoavaa mieltä. Tätä tukee myös materiaali: keramiikkaa on näennäisen kovaa mutta samalla haurasta ja helposti hajoavaa. Juuri näissä teoksissa rikkimenon uhka antoi teosten sanomaa vahvistavan materiaalisen ulottuvuuden. Kukkaruukun rikkoutuminen voi olla harmillinen vahinko, mutta ihmismielen rikkoutuminen on vahva kuva. 

Olin vaikuttunut. Tulin myös vähän ylpeäksi, kun mieleeni tuli uusi ilmaisu: taisteleva keramiikka. Sitä Matikaisen työt ovat. Niiden kautta myös ennakkoasenteet keramiikkaa kohtaan voivat taas muuttua. Taistelu jatkuu silläkin rintamalla.

***

PS. Mainitsemani Tallinnan Taidehallin näyttely Tule lummuses (Tulen lumoissa) on edelleenkin päällä, 16.8. saakka. Jos käytte viikon sisällä Tallinnassa, älkää jättäkö väliin. Kyse on Kohilassa sijaitsevasta näillä asteilla ainutlaatuisesta anagama-uunista, jota on käytetty jo 15 vuoden ajan kansainvälisissä työpajoissa. Ripustus oli aika runsas ja sellaisena vaikuttava:

Sergei Isupovin (s. 1963) näkemys anagamasta, suoraan taidehallin seinään.

Julkaistua 653 & 654 & 655 & 656 & 657 & Virossa 150: Hitaasti kehkeytyvästä muodosta & Proosallisen maailman runoilija & Puhtaan näkemisen etsijä & Kauneutta koko kirjossaan & Merkityksellä ladattua hirttä

Tässä viisi ensimmäistä taiteilijaesittelyä viime kuussa ilmestyneestä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–1999. Jatkoa seuraa.

Hitaasti kehkeytyvästä muodosta

Taidemaalari ja -graafikko Lauri Ahlgrén (s. 1929) on toiminut Suomen taidemaailmassa monessa. Taiteilijan roolin lisäksi hän on toiminut lukuisissa luottamustehtävissä. Onpa hän toiminut Suomen johtavan taidelehden Taiteen päätoimittajanakin 1960­–70-luvuilla. 

Sen lisäksi, että Ahlgrén on luonut täysipainoisen uran sekä taidegraafikkona että -maalarina, hän on tehnyt runsaasti julkisia lasimaalauksia: peräti 12 kirkossa voi hiljentyä hänen teoksensa äärelle. 

Lauri Ahlgrénin (s. 1929) öljymaalaus 1980-luvulta, Dark Sun II, 1988.

Nuorena Ahlgrén hankki taustaa ilmaisulleen markkinoinnin ja mainonnan palveluksessa: hän on tehnyt työkseen näyttely- ja messurakenteita ja elokuvamainoksia. Hänen myöhemmät poptaidevaikutteiset piirteensä kumpuavatkin varmaan enemmän tästä taustasta kuin kansainvälisten taidevirtausten seuraamisesta.

Ahlgrén tuli alkuun tunnetuksi yhtenä merkittävistä informalisteistamme 1950–60-lukujen vaihteessa. Hänen alkuvuosiensa informalismi ei kuitenkaan ollut sitä tavallisinta: sen sijaan, että hän olisi hylännyt muodon ja antautunut spontaaneille siveltimenvedoille, hänen teoksiaan on leimannut myös järjestyksen ja muodon maailma – tosin sekin täynnä outoutta ja odottamattomuutta. Ahlgrén on esimerkiksi aina ollut kiinnostunut matematiikasta. Oman lisänsä on tuonut kineettinen taide, josta epäilemättä kumpuaa raitojen käyttö. Kyse ei kuitenkaan ole silkasta illuusion luomisesta vaan ratkaisusta, joka tuo jännitettä orgaanisten muotojen kanssa – omaa omituista väreilyään. 

Ahlgrénin taiteilijanlaatu ei ole hänen energisyydestään huolimatta kovinkaan vimmainen. Hän on hitaasti kehkeytyvän muodon etsijä, joka saattaa jatkaa vanhaa maalaustaan vielä vuosien jälkeenkin.

Perustematiikka on pysynyt samanlaisena kirkkaine poptaiteesta tuttuine väreineen, mutta nyanssien hakeminen on loputonta; muodot, rytmit ja valöörit hakeutuvat toisiaan kohti tai väliin erkaantuvat toisistaan vapaasti leijuvassa avaruudessa. Teoksen elementit ovat kuin hitaassa liikkeessä, mutta juuri niin tarpeeksi hitaassa, että niiden meditatiivinen ulottuvuus ei koskaan sammu. 

***

Proosallisen maailman runoilija

  

Virolainen taidemaalari ja -graafikko Siim-Tanel Annus (s. 1960) on taiteilijana miltei itseoppinut, mutta Tartossa historiaa opiskellut Annus oli legendaarisen Tõnis Vintin yksityisoppilas ja kiinnittyy sitä kautta virolaisen avantgarden perinteeseen. Sittemmin hän on edustanut uudelleen itsenäistynyttä Viroa sen ensiesiintymisessä Venetsian biennaalissa. 

Annus nousi maineeseensa Viron merkittävimpänä performanssitaiteilijana 1980-luvun alussa. Hän järjesti kotipihallaan rituaalisia tapahtumia, jotka kiinnittivät myös viranomaisten huomiota ja käyntejä KGB:n kuulusteluissa. Emotionaalisesti voimakkaissa esityksissä keskeinen elementti oli tuli.

Siim-Tanel Annus teki 1980-luvulla myös rankkoja performansseja.

Taidegraafikkona Annus on ollut vähäeleinen ja kallellaan abstraktiin – ja myös luonnon abstrakteihin ulottuvuuksiin. Hän on tehnyt pitkiä sarjoja, ja jo hänen ensimmäinen 1970-luvun sarjansa Tornit taivaaseen herätti runsaasti kiinnostusta – puhuttiin muun muassa suljetun neuvostoyhteiskunnan tuottamasta vapauden metaforasta. Arkkitehtonisten töiden jälkeen Annus siirtyi vähäeleisempään, enemmän sisäänpäin kääntyneeseen mielen maisemaan.
Hiljainen ja vetäytyvä Annus on jatkanut eloaan puutarhassaan 1980-luvun performanssien jälkeen. Hän on taitelijan roolinsa lisäksi myös aina ollut osaava puutarhuri, ja neuvostoaikana hän itse asiassa ansaitsi ison osan elannostaan kasvihuoneellaan. Nyt puutarha on paikka tutkia orgaanista kasvua ja muutosta, mikä on näkynyt reliefimäisistä maalauksissa, joissa Annus on käyttänyt väripigmentin lisäksi liimaa, hiekkaa ja kiviä.
Grafiikkaankin Annus löysi aivan uuden ulottuvuuden. Annus ryhtyi suurentamaan vanhentuneiden seteleiden graafista maailmaa. Rahan symboliulottuvuudet ja ikonisuuden maailma ovat tarjonnut hänelle materiaalia, jota kautta löytyy reittejä niin historiaan, psykologiaan, politiikkaan kuin estetiikkaankin.

Fragmentoimalla, yhdistelemällä ja pakottamalla katsojan keskittämään katsettaan Annus on aina tehnyt näennäisen proosallisesta maailmasta kuin käsitteellistä runoa.

***

Puhtaan näkemisen etsijä

Taidemaalari Carolus Enckell (s. 1945) tunnetaan älyllisenä mutta samalla runollisena värin ja symbolien tutkijana, omien sanojensa mukaan ”kokeilijana ja tulkitsijana”. Yksi hänen keskeisistä ongelmistaan on ”puhdas näkeminen” – näkeminen ilman kontekstia, sanoja ja symboleita. Siksi onkin paradoksaalista, että hän on myös yksi merkittävimmistä kirjoittavista taiteilijoistamme. Hän on myös aina ollut intohimoinen lukija ja kirjallisia viittauksia viljelevä taiteilija.
Enckellin teosten katsominen on meditatiivista. Hän ei maalaa kuvaa siitä, minkälainen yksittäinen maalaus voisi olla, vaan pikemminkin kuvaa siitä, mitä maalaustaide ylipäänsä voisi olla: ”Maalaus on ajattomuuden ilmitulema, sen sielu oleva tila ennen sanaa: mykkyyden ja hiljaisuuden kieltä, joka muuttuu runoudeksi katseessa, illuusion ja aineen väliin jäävässä tilassa.”

Carolus Enckell on tehnyt myös serigrafioita, tässä Punaisen, valkoisen ja harmaan sommitelma vuodelta 1991. 

Puhtainkin abstraktikko on kuitenkin tekemisissä havainnon ja kulloisenkin ympäröivän kulttuurin kanssa – näin Enckellkin: ”Marokon matkani vaikutti minuun voimakkaasti maiseman vahvojen paikallisvärien sekä beduiinien teltoissaan käyttämien raidallisten paimentolaismattojen kautta. Mattojen muotokieli koostui useimmiten saman levyisistä spektraalivärisistä pinnoista, jotka muodostivat raitakuvion. Näin raidat eräänlaisena divisionismin muotona, jossa pinta jaetaan, jotta saadaan aikaan vaikutelma valosta värien summana. Tapa hahmottaa valo optisena summana on tuttu uusimpressionistisena metodina.” Enckell on usein korostanut ajatuksia siitä, että maalaus on puhtaimmillaan, kun siitä on riisuttu symboliset ja allegoriset merkitykset. Paradoksaalisesti hänen omat teoksensa ovat täynnä niitä. Hän hakee innoitusta yhtälailla viime vuosisadan avantgardesta kuin filosofioista ja uskonnoista, mikä samalla luo vähäeleisten teosten ympärille tiettyä spiritualismia. Musta neliö kohtaa buddhalaisuuden ja sekä hindulaisuuden. Mukana on myös eri uskonnoille yhteisiä symboleita sekä piirteitä myös kristinuskon symboleista ja väreistä.
Ehkä hän yrittää hienostuneen värien käyttönsä kautta puhdistaa symbolien kieltä? 

***

 

Kauneutta koko kirjossaan

 

Kuvataiteilija Juhani Harri (1939–2003) liitetään usein 1960-luvun uusrealismiin, joka alkoi käyttää teoksissaan arkipäiväsiä esineitä sellaisinaan.

Harri aloitti taidemaalarina, mutta varhain 1960-luvulla hän alkoi tehdä kollaaseja ja esinekoosteita, jotka saivat sittemmin usein lasiseinäisen laatikon muodon. Näistä boxeistaan hän tuli tunnetuksi. 

Harria on usein nimitetty romanttiseksi ja nostalgiseksi, varsinkin koska hänen kuvamaailmansa oli kaunis ja hienostunut, mutta mukana oli enemmän: lempeää sarkasmia, yhteiskuntakritiikkiä ja pyrkimystä pois porvarillisesta maailmanenosta. Hän oli ikuinen henkinen matkamies, rakastamiensa mustalaisten hengenheimolainen.

Juhani Harrin litografia Cagliostro Pariisissa, 1998.

Harrin laatikoissa vanha arkiesineistö – käyttötavarat, nuket, laivojen pienoismallit, kirjat, avaimet, työkalun osat ja täytetyt linnut – sai uuden elämän, joka ei liittynyt niiden varhaisempiin vaiheisiin, sillä Harri synnytti niiden avulla outoja assosiaatioiden polkuja.

Harrin luomassa maailmassa on aistittavissa paljon yöpuolen asioita, alitajunnan ajatuskulkuja. Niissä on usein voimakas surrealistinen sivuvire, jota hän ei kuitenkaan halunnut alleviivata.

Harrin kauneuskäsitys oli laaja. Teokset ovat kauniita kuin mennyt maailma, materiaalien värimaailma on murrettu, hillitty, haalistunut ja ajan krakeloima, mutta kauniin surumielisyyden lisäksi teoksiin kätkeytyy enemmän. Mukana on tuska, pelko ja julmuus. Harri tavoitteli kauneutta, ja sana vilahtikin usein hänen puheessaan, mutta hänelle kauneus ei ollut vain sievää pintaa: ”Se on samaa mitä elämässä on. Minulle kaunis tarkoittaa kauneutta koko kirjossaan, myös julmuuden kauneutta...” 

Harrin työt ovat tarinallisia ja usein kirjallisista lähtökohdista syntyneitä, mutta ei hän tarinoitaan koskaan selitellyt. ”Teos jatkaa elämäänsä ja muokkaa itse itseään”, totesi Harri minulle viitisentoista vuotta sitten.

Grafiikkaa Harri ei tehnyt paljon, mutta Imprimo-kokoelmissa on neljä hänen litografiaansa 1990-luvulta, joissa hän soveltaa tematiikkaansa vähän velmuillenkin kaksiulotteiselle kuvapinnalle.

*** 

 

Merkityksellä ladattua hirttä

Kuvanveistäjä Mauno Hartman (s. 1930) tuli tunnetuksi 1960-luvulla suurista hirsirakennelmistaan, jotka on nähty kuin suomalaisen talonpoikaismiljöön muistikuvien arkkitehtuurina. Hän käytti purettujen rakennusten hirsiä, joita hän työsti moottorisahalla ja kirveellä. Prosessin myötä ensin tapahtunut veistäminen muuttui uudelleen rakentamiseksi, kun taiteilija alkoi koota kulttuurisia merkityksiä sisältävää, vuosisatojen elämää ja arkea nähnyttä äärimmäisen merkityksillä ladattua materiaalia oman tulkintansa kautta uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Hän on kertonut voimakkaasti havahtumisen hetkestä vuonna 1960, jolloin hän näki purkurakennuksen jäljelle jääneen luurangon: hirsirakenteet ja kattotuolit, joiden abstrakti olemus jätti lähtemättömän vaikutuksen. 

Mauno Hartmanin vedos vuodelta 1983.

Hartman on usein nähty käyttämänsä materiaalin takia – onhan puu ollut suomalaisille aina tärkeä niin taloudellisessa kuin symbolisessakin mielessä – ehkä liiankin kansallisromanttisena. Itse hän kuitenkin näkee työnsä lähinnä abstraktina taiteena. Hänelle itselleen – sekä Taideteollisessa oppilaitoksessa että Italiassa opiskelleena – kyse on pikemminkin ollut taidehistorian perinteen uudistamisesta. Hän on ollut kiinnostunut pikemminkin rakenteista – rytmistä, jännitteistä ja kokonaisuuksista – mutta myös pintastruktuurista ja patinoinnista, jossa hän onkin virtuoosi. Tämä ei tietenkään poista sitä, etteikö materiaalin kantama historia eläisi lopputuloksessa monenlaisina juonteina.
Suurten hirsikonstruktioidensa lisäksi Hartman on tehnyt myöhemmin myös paljon pienimuotoista. Puu on säilynyt materiaalina, mutta lähtökohta on usein ollut rakennetun ympäristön sijaan luonto ja sen tarjoama materiaali, joka rinnastuu kulttuurihistorialliseen sisältöön. Oksarakenteet saattavat tuoda mieleen kalastajien vanhat pyydykset, merrat ja reet. Onpa hän tehnyt ruokoveistoksiakin, joiden materiaali ja aiheet ovat löytyneet Nauvosta, Turun saaristosta. Saarellaan Nauvossa Hartman tekee myös paljon maalauksia ja piirustuksia. Ja onpa hän tehnyt aimo annoksen grafiikkaakin.

Julkaistua 371: Palkittu ja rakastettu...

En näköjään ehdi nykyään käydä missään, mutta postilaatikosta tipahtelee silloin tällöin aamuisin juttuja, joita öisin kirjoittelen. Tänään sieltä tuli tuorein 1/2-lehti, jossa oli vähän pakinanomainen juttuni taiteesta ja palkinnoista: 

Palkittu ja rakastettu…

Palkinnot ovat olleet osa taidekenttää iät ja ajat. Klassisen musiikin kilpailu- ja palkitsemisjärjestelmät ovat olleet pitkään yksi kentän aidosti keskeisistä osa-alueista, mitä kapitalismi (lue = musiikkibisnes) on osannut hyödyntää maksimaalisesti. Miksi kuvataiteet ovat saaneet olla kohtuullisen rauhassa näistä taiteen ”ulkotaiteellisista” ulottuvuuksista? Vai ovatko?

 Palkintoja voi saada tukustakin...

Ensimmäinen saamani palkinto on kansakoulun henkisissä kilpailuissa kirja, jonka voitin lausumalla Uuno Kailaan (1901–1933) runon ’Sanat’. Voitin myös Raittiuskilpakirjoituksissa ainakin kolme kirjapalkintoa. Hymypoika-patsasta en koskaan saanut, mikä harmittaa minua vasta nyt, koska olen myöhemmin oppinut, että hassun kipsiveistoksen muovaaja on arvostamani kuvanveistäjä Heikki Nieminen (s. 1926). Vaatimattomassa taidekokoelmassani voisi siis paremmalla käytöksellä olla aito Nieminen.

Heikki Niemisen Hymypoika vuodelta 1954.

Ja olihan tytöillekin oma Hymytyttönsä, Niemisen kädestä sekin. Palkintoa on jaettu Hyvän Toveruuden Kilvan palkintona vuodesta 1954 ja jaetaan edelleenkin. Nykyään veistokset valaa taiteilijaksi itseään nimittävä Reeta Kauranen, joka hoitaa Koristevalu Kärkkäistä Porvoossa. Olin aika hämmästynyt, kun luin firman verkkosivuilta, että näitä 15 euroa maksavia Hymy-veistoksia jaetaan vieläkin vuosittain noin 7.500–8.000 kappaletta. Kokoelmaveistokseni ei siis olisi kuitenkaan kovin arvokas. 
Se, että muistan vielä 55-vuotiaanakin Kailaan runon avaussäkeet (”On olemassa hyvin paljon sanoja…”), kertoo epäilemättä jotain kilpailun ja palkinnon merkityksestä – ellei kyse sitten ole vain pelkästä traumasta, koska runossa puhuttiin sanan ’isä’ pelottavuudesta, ja minä olen aina rakastanut valtion ylimääräisellä taiteilijaeläkkeellä palkittua – sillä osin palkintohan sekin on – kuvanveistäjä-isääni (s. 1935).

Parhaat taiteilijat…

Lienee niin, että erilaiset rankkaukset ovat ihmisyhteisölle ominainen tapa olla. Vaikka olisimme kuinka demokraatteja, tiedämme itse kukin, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia ja että me kaikki jaamme asioita erilaisiin hierarkioihin koko ajan, päivittäin. Kaksi saman alan / samantyyppistä / samaa materiaalia käyttävää / samanikäistä taiteilijaa asettuu väistämättä arkiajattelussa vertailuun. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut sitä, kumpi on parempi veistäjä: Mauno Hartman (s. 1930) vai Kain Tapper (1930–2004)? Ravintolassa sanon mielipiteeni aina ääneen, painetussa tekstissä en koskaan.
Syitä vaikenemiseen on useampia. Taiteilijoiden paremmuusvertailua pidetään sekä mahdottomana että varsinkin epä-älyllisenä ja ikään kuin taiteenulkoisena asiana. Vallan portinvartijoille tämä kuitenkin sallitaan. Jotkut taiteilijat saavat muun muassa Pro Finlandia -mitalin, yhden korkeimmista taiteilijoille myönnettävistä kunniamerkeistä. Onneksi niitäkin piisaa. Tapper sai sellaisen vuonna 1977, Hartman vuotta myöhemmin. Tapper kuitenkin tavallaan voitti kisan, koska hänet nimitettiin akateemikoksi vuonna 1996.
Pro Finlandia -mitalia on jaettu vuodesta 1945 saakka, toisinaan yli 20 vuosittain. Viime vuonna sellaisen sai 13 taiteilijaa. Mutta kuka muistaa taidemaalari August Laitilaa (1893–1972), joka sai omansa vuonna 1949?

Monen taiteilijan himoitsema Pro Finlandia -mitali. Tämän yksilön sai Tapio Junno vuonna 1989.

Rankijärjestelmät ovat toisinaan melko tarkkoja. Todennäköisesti varsin harva nykytaiteilija tietää, että Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki on kunniamerkkien keskinäisessä rankkauksessa korkeammalla kuin Pro Finlandia -mitali – tai ylipäänsä, että sellaisiakin taiteilijoille jaetaan. Taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala (s. 1941) sai sellaisen vuonna 2001 – hänen kollegansa taidemaalari Leena Luostarinen (s. 1949) on ”vain” saman ritarikunnan ritari. Hän on siis virallisella ansiomerkkirankilistalla alempana kuin Hautala.
Uskallan silti väittää, että nykyään 30–40-vuotiaat taiteilijat saavuttavat 55-vuoden korkean iän, he ovat tästä paljon tietoisimpia kuin nykyään. Vallankumouksella kun on taipumus syödä lapsensa, eikä instituutioilla ole taipumusta hävitä mihinkään. Tuskin ikianarkistinen performanssitaiteilija Roi Vaarakaan (s. 1953) olisi kolmikymppisenä uskonut, että vuonna 2010 hänellekin myönnetään Pro Finlandia. Eivätköhän esimerkiksi Adel Abidin (s. 1973) ja Salla Tykkä (s. 1973) ole hyviä ehdokkaita, jos vetoa pitäisi lyödä?
Jotkut taiteilijat kieltäytyvät palkinnoista. Kirjailija Hannu Salama (s. 1936) ei aatteellisista syistä ottanut vastaan hänelle vuonna 1975 myönnettyä Pro Finlandiaa. Vuonna 1998 kirjailija Leena Krohn (s. 1947) ja taidemaalari ja -graafikko Marjatta Hanhijoki (s. 1948) palauttivat Pro Finlandiansa vastalauseeksi sille, että tasavallan presidentti Martti Ahtisaari oli myöntänyt Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin – siis sen saman mikä Hautalalla on – Indonesian hallituksen metsiä tuhoavalle metsäministeri Djamaludin Suryohadikusumolle. Kosto elää, vaikka vähän voimattomanakin: vuonna 1999 kukaan kuvataiteilija ei poikkeuksellisesti saanut Pro Finlandiaa. 

... mutta voi palkinnon tilata taiteilijaltakin. Kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) Tampereen elokuvajuhlille lahjoittama palkintoveistos Kiss (1970), jota valetaan edelleenkin vuosittain. 
 

… ja paljon rahaa

Moniin palkintoihin liittyy myös iso rahasumma. Palkittujen rankkauksen lisäksi palkinnotkin on rankattu. Kapitalismin laki on rautainen: mitä enemmän rahaa palkintoon liittyy, sitä ”merkittävämpi” palkinnosta on tapana tulla. Suomalaisessa kuvataidemaailmassa tämä koskee varsinkin kahta palkintoa: pohjoismaista Carnegie Art Awardia ja umpikotimaista Ars Fennica -palkintoa. Viime vuonna taidemaalari Heikki Marila (s. 1966) sai pohjoismaisen pankkiiriliikkeen varainhoidon, sijoittamisen ja arvopaperinvälityksen voittorahoja 110.000 euroa ja Anssi Kasitonni (s. 1978) alkuaan Hämeen Peruna Oy:stä – aikanaan Suomen suurin perunajauhon valmistaja – kasvaneita sijoitusrahoja 34.000 euroa. Ja kun rahaa on paljon, enemmän kuin muilla, uutisoi media kautta linjan: ”Suomen merkittävin taidepalkinto”. Ja näinhän se on, koska asioilla on tapana reifikoitua, sanan muuttua lihaksi. Raha muuntuu helposti muiksi symbolisiksi arvoiksi, jotka ovat ikään kuin totta. Niinpä pelkkä runner up -kategoriakin riittää: Ars Fennica -ehdokkuus näyttää kuvataiteilijan CV:ssä ainakin yhtä hyvältä kuin Maj Lind -pianokilpailun jaettu III sija nuoren pianistin CV:ssä.
Monesta taiteilijasta on tapana kliseisesti sanoa, että he ovat ”palkittuja ja rakastettuja”. Onneksi siis käytössä on kategorioita erilaisista laadullisista luokista. Ja onneksi rakkautta ei ole tapana rankata. Sitä kun ei tunnetusti rahalla saa – toisin kuin seksiä.

Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on ainakin neljästi palkittu helsinkiläinen kriitikko, joka yritti aikoinaan Taide-lehdessä lanseerata Vuoden keski-ikäinen taiteilija -palkinnon.