Julkaistua 624 & Näyttelykuvia 971: Perhe on pahin, suku vielä pahempi

Viime viikon Kansan Uutisissa (14/15) ilmestyi juttuni Virka Gallerian näyttelystä Perintö (20.2.–31.5):

Perhe on pahin, suku vielä pahempi

Perheen funktiosta on kiistelty sosiologiassa pitkään. Perheen määritelmästäkään ei ole päästy yksimielisyyteen. Perhe on myös instituutio, josta poliitikot puhuvat mielellään. Ongelmien sattuessa mietitään sitä, kenellä kulloinkin on vastuu: perheellä vai koululla? 

Yhdysvaltalaisen funktionalistisen sosiologin Talcott Parsonsin mukaan perheen tehtävänä oli huolehtia uskonnon ja koulutuksen ohella jatkuvuudesta, ylläpitää ja välittää edelleen yhteiskunnallisen integraation kannalta välttämättömiä arvoja ja normeja. 

Dzamil Kamanger (s. 1948), Chat.

Parsonsin empiria tuli 1950-luvun yhdysvaltalaisesta perheestä, ja myöhemmät ajat uusine perhemuotoineen ovat herättäneet paljon perhekriittistä ajattelua – ajatukset ydinperheestä ja sen roolista ovat muuttuneet. 

Eteläafrikkalaissyntyinen antipsykiatri David Cooper totesi perheen tekevän ihmisestä anonyymin ja yrittävän riistää yksilöltä mahdollisuuden kyseenalaistaa jäsenyytensä perheessä, oman alkuperänsä ja saamansa kasvatuksen oikeellisuuden. Cooperin mukaan perhe tuhosi yksilöllisyyden ihmisessä. Parsons korosti perheen roolia lapsen sosialisaatiossa, ja Cooper puolestaan näki perheen harjoittaman kasvatuksen lapsen persoonan kutistamisena. 

Näistä jännitteistä syntyy myös Khalil Gibranin tunnettu runo, jonka Kristiina Halkola ikuisti laulaen:

Voit pitää luonasi heidän

ruumiinsa, mutta et 

heidän sielujaan, sillä

heidän sielunsa

asuvat huomisessa,

jonne sinulla ei ole pääsyä,

ei edes uniesi kautta.

Kun yksikköä laajennetaan, puhutaan useimpien perheiden liitosta, suvusta – myös suvun merkityksestä ja roolista yksilön elämässä. Minä en tee nykyään serkkujeni kanssa mitään, en edes tiedä kuinka monta heitä on, mutta vanhan beduiinisanonnan mukaan: ”Minä veljeäni vastaan, veljeni ja minä serkkujamme vastaan, serkkuni ja minä vieraita vastaan.” Emme voi esimerkiksi ymmärtää – ratkomisesta puhumattakaan – Lähi-idän ongelmia ymmärtämättä klaanin, yhteisestä esi-isästä polveutuvan sukuyhteisön, merkitystä alueen nykyelämässä. Klaanien muodostumisessa ei biologialla ole välttämättä mitään tekemistä. Ei tarvitse matkustaa edes aavikolle. Törmäsin muutama vuosi sitten hauskaan tarinaan Viron pohjoisrannikolta. Viinistun kylä jakaantuu vieläkin voimakkaasti ja varsin itsetietoisesti ”mattilaisiin” ja ”heikkiläisiin” – tarinan mukaan Suomen etelärannikolta tuli aikoinaan kaksi miestä, joista kaikki sai alkunsa.

Suku voi siis olla silkka politiikkaa ja taloutta varten sosiaalisesti konstruoitu yksikkö, jonka emotionaalinen voima rakentuu kuitenkin verisiteistä – tarvittaessa kuvitelluista: ”Veri on vettä sakeampaa.” 

Perheen ja suvun merkitys on suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa ollut vähenemään päin, mutta yksilön elämässä suunta on päinvastainen. Taide on tästä merkittävä indikaattori. Siinä missä taide käsitteli ennen yleviä aiheita ja julkinen taide kasvatti puistoihimme suurmiehiä, on nykytaide suunnannut katseen arkeen ja tavallisiin ihmisiin, ja sitä kautta myös perheisiin ja sukutarinoihin – oli sitten kyse nostalgiasta tai traumoista. 

Iranilaissyntyinen, Helsingissä vaikuttava Dzamil Kamanger teki lapsena äitinsä kanssa käsitöitä. Isä vastusti ja rankaisi poikaa, koska kirjontatyöt eivät olleet pojalle sopivia. Nyt nämä kirjontatyöt ovat muuttuneet Kamangerin myötä taiteeksi ja tuottaneet hänelle paikan suomalaisen nykytaiteen keskiössä, mistä kertoo muun muassa se, että ensi kesänä hän on kumppaninsa Kalle Hammin kanssa Mäntän kuvataideviikkojen kuraattori. 

Annika Dahlsten (s. 1975) ja Markku Laakso (s. 1970), Kalleyin perhe, Nkurenkuru, Namibia, 2013.

Kuten edellä totesin, aina ei tarvitse matkustaa aavikolle, jotta elämä olisi eksoottista. Turkulaisen kuvataiteilija Markku Laakson isän isovanhemmat Simoni ja Ella-Stiina Laakso osallistuivat eksoottisina saamelaisina ihmisnäyttelyihin Saksassa vuonna 1930 – tosin vapaaehtoisesti toisin kuin siirtomaiden näytekappaleet. Nyt Laakso ja hänen kumppaninsa Annika Dahlsten kiertävät maailmaa tuunatuissa lapinpuvuissaan tehden sukuhistoriasta ironista nykytaidetta: performanssia, liikkuvaa kuvaa ja valokuvaa. Mikä on totta ja mikä näyteltyä? 

Luovutettu Karjala on monen suomalaisen sukuhistoriaa. Viime vuosina sekin – tuo yhtä aikaa todellinen ja nostalgisten valhekuvien maa – on noussut osaksi nykytaidetta. Turkulainen Kukka-Maria Rosenlund on uppoutunut sukunsa perhealbumeihin, käsitellyt ja kuvannut uudestaan tuota ikuisen kaihon ja monien keskusteluiden aluetta, joka siis vieläkin lyö leimansa sukujen elämään – 70 vuotta traumaattisten tapahtumien jälkeen. 

Bita Razavi (s. 1983), sarjasta Bita's Dowry, 2013–14.

Teheranissa, Helsingissä ja Tallinnassa vaikuttava Bita Razavi on kuvannut myötäjäisiä, joita hänen teheranilainen isoäitinsä on kerännyt hänelle koko hänen elämänsä ajan. Monet esineet ovat heikkolaatuisia  – koottiinhan niitä ensin ankeina Irakin–Iranin sodan aikoina 1980-luvun alussa. Käyttöön tämä yksin elävä ja kosmopoliittisen nomadinen nykytaiteilija niitä tuskin koskaan ottaa – paitsi juuri nyt: merkityksellä ladattuna taiteena. Muun muassa kertomuksena menneisyyden ajatuksista huolenpidosta. 

Valokuvataiteen museon intendentin Anna-Kaisa Rastenbergerin kokoama näyttely Perintö saa ajatukset moneen suuntaan, vaikka omaan äitiin – 80-vuotiaaseen naiseen, jonka kanssa 58-vuotias poika riiteli viimeksi viime viikolla – mutta ennen kaikkea siihen, miten perheiden ja sukujen historian analysointi antaa ymmärrystä ja perspektiiviä nykyhetken ongelmien ymmärtämiselle. Oli sitten kyse ydinperheen kriisistä tai kansainvälisistä konflikteista. 

***

PS. Tila jutussa loppui valitettavasti kesken, enkä esimerkiksi ehtinyt mainita Virka Kinossa pyörivää Kalle Hammin (s. 1969) ja Dzamil Kamangerin mainiota videota Afaryan Project, jossa on dokumentoitu 400 vuotta sitten perustetun ja nykyään hylätyn Ylä-Afaryanin kurdikylän tarinaa. Näin tiedotteessa: "Käyttäen paikkaa kulttuurillisena koetinkivenä projekti esittelee kuinka henkilökohtaiset muistikuvat muovaavat yhteistä muistia. Näin tekemällä se paljastaa historian sattumanvaraisen luonteen ja esittelee meille samaiset ominaisuudet käytännössä, kyläläisten diasporaan kuuluvien kertoessa päivittäisestä elämästään. Kuten taiteilijat asian ilmaisevat: 'On yleisesti tiedossa, että voittajat kirjoittavat historian. Yksittäisten ihmisten muistot voivat siten tuoda erilaisen näkökulman aiheeseen, kun vertauskohtana on valtavirtaa edustava historiankuvaus. Joissakin tapauksissa ne voivat muodostaa ainoan lähteen, jonka avulla voimme saada käsityksen yhteisestä kokemuksesta. Meillä kaikilla on oikeus omaan historiaamme.'"

Oli itse aika vaikuttava nähdä se, miten eri tavoin – väliin täysin vastakkaisesti – ihmiset muistojensa maisemat näkivät. Tätä sopii miettiä vaikka luovutettua Karjalaa pohtiessaan.

Kaikkineen siis varsin onnistunut näyttely. 

PPS. Tässä vielä tuo iki-ihana Kristiina Halkola:

Virossa 114 & Näyttelykuvia 914 & 915 & 916: Tallinnan taidemaailman keskiössä ja reunoilla

Lauantaina toimin matkaoppaana. Aamulla 7.30 lähdin 23 Kiasman ystävien jäsenen kanssa tutustumaan Tallinnan nykytaiteeseen – tilauksessa oli vähän rosoisempi matka, ja minä tein työtä käskettyä. Sain suurenmoista apua sekä Tallinnassa että Helsingissä vaikuttavalta Johanna Sipilältä (s. 1976), joka tuntee hyvin Tallinnan taiteen alamaailman – hänen tekosiaan on muun muassa jo kaksi kertaa järjestetty Estomania.
Hän johdatteli meidät ensin Tallinnan taidehallin kellarissa toimivaan nuorten Tallinnan taideakatemiasta valmistuneiden graafikoiden työpajaan nimeltään Grafodroom. Paikkaa esitteli siellä työskentelevä Mari Prekup (s. ?).

Perinteisen grafiikan lisäksi paikassa syntyy sarjakuvaa, tekstiilejä, installaatioita ja vähän kaikkea muutakin. Yksi hienoimmista paikoista oli vessa, jonka seinille lisääntyy koko ajan mosaiikkia:

Grafodroomista jatkoimme yläkerrassa Taidehallissa järjestettyyn liiton (Eesti Kunstnike Liit) kevätnäyttelyyn (22.3.–2.5.), mutta sitä ennen ehti käydä kahvilla KuKu Kohvikissa, jossa törmäsin yllättäen Kuvataideakatemiasta (Helsinki) valmistuneeseen iranilaistaustaiseen Bita Razaviin (s. 1983), joka on viime vuonna muuttanut Etelä-Viroon.

Sipilä ja Razavi aamukahvilla.

Näyttely oli massiivinen: kaikkineen 78 taiteilijaa, joiden ikäjakaumakin oli melkoinen – mukana oli nuorta väkeä mutta myös esimerkiksi grand old lady Lola Liivat (s. 1928).

Näyttely oli vähän sellainen kuin vuosinäyttelyt yleensä ovat: hahmoton, liian täysi, liian siisti ja vähän pikkuporvarillinenkin, mutta kyllä sieltä kiinnostavia töitä löytyi paljon, ja on aina hyvä saada tällaisia yleiskatsauksia, jotka tuottavat kontekstia pienemmille kokemuksille.

Hauska yksityiskohta: Poikkeuksellisesti en tavannut reissullani vanhaa tuttavaani Leonhard Lapinia (s. 1947) lainkaan, mutta kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957) oli ikuistanut hänet näyttelyyn:

Taidehallista suuntasimme Sipilän johdolla Tallinnan pienimpään taidegalleriaan Kalamajan kaupunginosaan. Galerii Metropool sijaitsee erään taiteilijakommuunin vanhassa puutalossa toisessa kerroksessa, ja sen koko on huikeat 6 neliömetriä. Tarjolla oli sattumalta suomalaistaiteilijan näyttely: Niina-Anneli Kaarnamon (s. ?) Ympäröivän paino ja pystysuoran haaste (5.–?.4):

En oikein ehtinyt päästä sisään tämän installaation maailmaan, koska 24:stä vieraasta vain kaksi kerrallaan mahtui galleriaan sisään, mutta ihan sympaattinen kokemus oli.

Talossa asuva kalifornialaistaustainen ITE-taide-entusiasti ja multitaiteilija Steve Vanoni (s. 1956) päästi meidät kämppäänsä ja kertoi lyhyesti tekemisistään – hän on muuten rutinoitunut Suomen-kävijä. Tästä linkistä vielä Erkki Pirtolan juttu Vanonista. 

Pirtolan mukaan Vanoni on "scifileffatähden näköinen".

Ja sitten lounaan jälkeen vielä yksi taidekohde, ehkä tämänhetkisen Tallinnan taidetarjonnan huippu: Viron nykytaiteen museon (EKKM) vuoden 2014 Köler-pakintoehdokkaiden yhteisnäyttely (26.4.–15.6.). Tarjolla on viisi ehdokasta: Jass Kaselaan (s. 1981), Kärt Ojavee (s. 1982), Kiwa (s. 1975), Visible Solutions OÜ ja Johannes Säre (s. 1983).

Jass Kaselaan.

Johannes Säre.

Erittäin hieno näyttely. En mene sisältöön tarkemmin, koska olen kirjoittamassa juttua siitä, joten palaan asiaan. Mutta ehdoton suositus: Jos käytte Tallinnassa ennen kesäkuun puoltaväliä, tätä ei kannata ohittaa.

Näyttelykuvia 189 & 190 & 191: Lauantaikierroksella

Taidetta on taas vähän liikaa. Yritän kuitenkin kuroa viivettä kiinni. Lauantaina 13.11. suoritin kohtuullisen kierroksen, joka lähti käyntiin siitä, kun halusin nähdä Suomenlinnan seminaarissa koordinaattorina hääränneen Minna L. Henrikssonin (s. 1976) ja miehensä Sezgin Boynikin kuratoiman, Lens Politica -festivaaliin liittyvän näyttelyn Manifestations of Nationalism in Everyday Life (Galleria Fafa 4.–14.11.). Mukana oli nuoria Kuvataideakatemian opiskelijoita. Harmitti jo heti ennakkoon, mutta vain omasta syystäni. Tulipas taas muistettua, että tämä yhteiskunnallisen elokuvan ympärille keskitynyt festivaali on minusta tuntunut aina tärkeältä ja jotenkin se on kuitenkin aina luiskahtanut käsistä niin, että aina liian myöhään päätän ensi vuonna osallistua kaikkeen. Näin taas tänäkin vuonna. Yhtäkään elokuvaa en nähnyt. Näinpä edes tämän näyttelyn. Vähän ennalta-arvatttavahan nykyään niin vihattua nationalismia käsittelevä näyttely jotenkin niin itsestäänselvästi on – yhteinen helppo vihollinen yksinkertaistaa asioita vähän liikaa.

 Bita Razavi, An Observation on Inhabitants of Utopia, 2010, valokuvavedoksia.

Mutta on se tunnustettava, että esimerkiksi iranilaisen Bita Razavin (s. 1983) inventaariovalokuvat tavallisten suomalaiskotien designastioista olivat yhdessä pläjäyksessä esitettynä myös tavattoman huvittavia – sellaisella suolaisenmakealla tavalla.

Näyttelyyn liittyi myös 40-sivuinen kirjanen, joka tulee varmaan syventämään kokemusta – näinhän ei välttämättä ole kaiken taiteen laita. Vielä kun olisi aikaa lukea. 

***

Viereisessä Muu Galleriassa oli kaksi näyttelyä. Minna Väisänen (s. ?) oli tehnyt Helsingin Sanomien vuoden 2009 uutissivuista maalaussarjan Helsingin Sanomien tuoreet (29.10–21.11.) ja kerännyt samoilta sivuilta kuvissa esiintyvien hahmojen rooleja. Itse hän sanoo tiedotteessaan tätä käsitteelliseksi teokseksi ja toteaa muun muassa, että "yksi syy tehdä teos oli halu tarkkailla sanomalehtien kuvastoja – miettiä mitä ja keitä kuvataan, miten ja millaisissa tilanteissa". No ei se nyt vain oikein näin onnistu eikä siitä tule kovin kiinnostavaa taidetta. Taideulottuvuus kun ei tunnu tuovan asialle mitään lisäarvoa – tai toisinpäin. Tulee mieleeni omat sosiologian opiskelut hamalta 1980-luvulta, jolloin analysoitiin esimerkiksi naistenlehtien kuvastoa leikkelemällä lehtiä ja sitten tilastoimalla leikkeistä erilaisia asioita. Ei niitä näytille silloinkaan tarvinnut laittaa:

 Yleisnäkymä Väisäsen näyttelystä.

Muu Gallerian studiossa oli tarjolla puolituntinen videokoosteTuhatseitsemänsataakuusikymmentäkolme (29.10.–21.11.) – arvaatte varmaan mistä nimi tulee. No, sehän on videokoosteen sekuntikesto. Tarjolla oli kahdeksan tuoretta videota tunnetuilta tekijöiltä: Maria Duncker (s. ?), Gun Holmström (s. ?), Antti Laitinen (s. 1975), Marko Lampisuo (s. 1970), Mailis Saralehto Rekola (s. 1976) ja Thom Vink (s. 1965).

Ihan pelihousuja ei tarvinnut repiä, mutta kyllä nämä ainakin jaksoi katsoa. Jotkut olivat vähän joutavanpäiväisen hauskoja, kuten Antti Laitinen soutamassa performatiivisesti hiekkapalmusaarta screenin toisesta laidasta toiseen:

Gun Holmström oli mennyt vanhanaikaiselta "kokeelliselta elokuvalta" näyttävän kuva-ambientin kautta käpertyvään sisätilaan, joka ei oikein ulkopuoliselle avautunut. Mutta Maria Duncker oli tehnyt hurjan virsityyppisen improvisaation, jonka tolkku ei oikein selvinnyt mutta jonka tunnelma oli mainion intensiivinen:

 Maria Duncker, Tienvirsi, 2009.

Vähän samaa voi sanoa Mailis Saralehto Rekolan Le Podiumista, joka muistutti vähän Pietarin 1980-luvun nekrorealistien teoksia. Ja muutenkin ylipäänsä poseeraavaa kasarimeininkiä. Retroa kaiketikin? Visuaalisesti hieno teos kuitenkin. Onneksi nämä videotaiteilijamme ovat jo oppineet tekemään ainakin hyvän näköistä jälkeä. Katsokaa tästä teaser.

Mutta ei yksikään näistä tule olemaan klassikko. Siitä olen valmis lyömään vaikka vetoa.

***

Mutta nyt jätän kierroksen kesken ja lähden ostamaan kaalia. Palaan siis asiaan.