Julkaistua 677: Charmia ja anarkiaa

Tulin perjantaina takaisin Suomeen. Tältä näytti Travemünden ja Helsingin välisellä merimatkalla jossain vaiheessa:

Kotona oli uusi Voima (heinä–elo 2015), jossa oli poimintojani mahdollisista kesänäyttelykohteista. Ja rehellisyyden nimissä todettakoon, että minulta taitaa tältä kesältä jäädä väliin jokainen kesänäyttely, koska lähden kohta heinäkuuksi Viroon tekemään ei-mitään, ja sitten on rahat syöty, ja elokuun alussa pitää Suomen kiertelemisen sijaan ruveta äkkiä kirjoittamaan rahaa. Tässä ne näyttelyt, joita en tule todennäköisesti näkemään:

Charmia ja anarkiaa

Kesämme kokivat pysyvän muutoksen vuonna 1967. Tuolloin Orivedellä avattiin ensimmäinen kesänäyttelymme, kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen Purnu. Purnua seurasi moni, toiset instituutioiksi muuttuen, toiset elääkseen muutaman vuoden. Tuskin kukaan tietää nykyisten määrää – kymmenissä kuitenkin mennään.

Harva suunnittelee lomareittejään taidetta miettien, mutta joihinkin paikkoihin matkaamisesta on tullut jo perinne. Kesänäyttelyt olivat aikoinaan huolettomia tapahtumia, mutta nyt osa alkaa segmentoitua asiakaskunnan mukaan, osa on saanut itsensä brändätyksi. 

Kirjo on laaja: nykytaiteellista kärkeä etsivät suuntaavat kulkunsa Mänttään, porvariston hillitty charmi löytyy Salmelasta, mutta jos haluaa anarkistista henkeä, kannattaa suunnata Haihatukseen.

Tässä joitain:

Purnu 

(14.6.–9.8., Mustasaari 63, Orivesi, avoinna päivittäin 11–18, 11/9 €) 

Nestori Purnu eli väliin hiljaiseloa, mutta on viime vuosina virkistynyt. Tämän kesän näyttelyn Kuvan täydeltä on kuratoinut Taiteen päätoimittaja Pessi Rautio, jonka teemana on ollut oma ammattimainen katse: hän on pyytänyt mukaan sellaisia taiteilijoita, joiden teosten ääreen on täytynyt pysähtyä pidemmäksi aikaa, muun muassa Emma Helle, Marjatta Hanhijoki, Antti Arkoma ja Carita Savolainen.

Mäntän kuvataideviikot 

(14.6.–31.8. Pekilo, Tehtaankatu 21, avoinna päivittäin 10–18, 12/9 €) 

Mäntän kuvataideviikot on pitkään ollut kesän tärkein nykytaidenäyttely, jonne koko taidemaailma suuntaa matkansa. Kesän kepeyttä näyttelyissä ei yleensä ole, eikä tänäkään vuonna, kun taiteilijakaksikko – Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger – on valinnut teemakseen Suomessa vaikuttavat ulkomaalaistaustaiset taiteilijat. Liki 50 taiteilijan tai taiteilijaryhmän transkulttuurinen näyttely jo kuin tuomittu olemaan taidehistoriallisesti merkittävä pelinavaus. Ei syytä missata.

 Ahsan Masood, Lori (Lullaby), still from video, 2013. Mänttä.

Taidekeskus Salmela

(6.6.–9.8. Mäntyharju, Mäntyharjuntie 25, avoinna päivittäin 11–18, 12/9 €) 

Salmela on kuin Mäntän antiteesi. Jos kulttuurilehdet kirjoittavat Mäntästä, on Salmela naistenlehtien aluetta – ja aitoa taidebisnestä. Vanhempi kaarti koostuu aina hyvistä ja varmoista tekijöistä, kuten tänä vuonna vaikkapa Hannele Kylänpää, Marika Mäkelä, Arvo Siikamäki ja Marjatta Tapiola. Salmela on muun muassa residenssi- ja kilpailutoiminnassaan satsannut aina nuoriin taiteilijoihin, ja juuri heissä piilee Salmelan omituinen kahtiajakoisuus: valitut nuoret ovat useimmiten jopa vähän venäläistyyppisen jähmeästi esittävää kuvaa tekeviä ja melko epäkiinnostavia taiteilijanalkuja.

Asta Caplan, Silkkiaskelia tuulessa I, 2014. Salmela.

Pyhäniemen kartano

(27.6.–7.8. Pyhäniemen kartano, Rantatie 708, Hollola, avoinna ti–su 11–17, 15 €)

Välillä levossa ollut Pyhäniemen kartano on kuin Salmela pienemmässä mittakaavassa – paitsi hulppea päärakennus, joka on myös ollut monen suomalaisen elokuvan tapahtumapaikka. Pyhänimessä on tänä kesänä satsattu taattuihin tekijöihin: klassikkotaiteilija on kansan rakastama Outi Heiskanen, ja häntä peesaavat muun muassa Cris af Enehielm, Pekka Jylhä, Ritva Kovalainen ja Anne Tompuri. Laatua hienossa kartanomiljöössä.

Haihatus 

(7.6.–16.8. Jousitie 68–70, Joutsa, avoinna päivittäin 11–18, 10/8 €) 

Haihatuskin on jo vakiinnuttanut paikkansa, marginaaleja hamuavana rosoisena ja usein taiteessa niin vaikeaa huumoria sisältävänä paikkana. Jos nykytaiteen ns. biennalisoituminen – siis kaikki se kiiltävä nykytaiteelta näyttävä nykytaide – alkaa ärsyttää, on Haihatus varmin valinta kesän toisenlaiseksi taideretkeksi. Noin 25 taiteilijaa pitää sisällään myös vakiintuneita nimiä kuten Kaisu Koivisto, Jari Haanperä, Mi Duncker ja Sampsa Virkajärvi.

Hildegard Skowasch: Manual Operation (part of the installation). Haihatus.

Ars Auttoinen 

(19.6.–9.8., Keinuhongantie 17, Auttoinen, avoinna ti–su 11–17, 10/9 €) 

Ars Auttoinen on aina tarjonnut laatutaidetta, mutta suureksi yleisönsuosikiksi se ei vielä ole noussut. Parinkymmenen taiteilijan joukossa ovat muun muassa Teemu Mäki, Taneli Rautiainen, Annika Dahlsten, Pilvi Ojala ja Johanna Lecklin. Mänttää varmaan yritetään haastaa. Ei tätäkään ole syytä sivuuttaa, jos tietää missä päin Padasjoki on.

Juuret 1965–2015 

(9.6.–6.9., Taidekehä ja Kankaanpään galleria, Jämintie 2D, Kankaanpää, avoinna ke 12–18, to–pe 12–16 ja la 11–14, ilmainen) 

Taide-elämänsä 50-vuotisjuhlia viettävän Kankaanpään kulttuuritarjonta on mittavaa. Juuret 1965–2015 ei ole varsinainen kesänäyttely, mutta kesäksi on koottu Kankaanpään taidekoulusta eri vuosikymmeninä valmistuneita taiteilijoita. On vakavaa veistoa kuten Reijo Paavilainen, käsitteellistä maisemaa kuten Petri Ala-Maunus, ja on joukossa on yksi umpihullu boheemikin, pudasjärveläinen kuvanveistäjä, omatekoisten instrumenttien taitaja sekä performanssi- ja videotaiteilija Kari Tykkyläinen, YouTubesta kovin tuttu.

Näitä siis riittää. Seitsemän listatun lisäksi olisi ollut helppo listata toiset seitsemän… ja vielä kolmannetkin. Mediakin on armoton keskittyessään niihin, joihin on tapana keskittyä. Jalkoihin jää esimerkiksi aina Luopioisten Mikkkolan Navetta, jossa on pitkään järjestetty kiinnostavia kesänäyttelyitä.

Kirjoittaja on vapaa taidekriitikko, ja siksi hänellä ei yleensä ole varaa matkustaa kesänäyttelyihin.

Julkaistua 496 & Näyttelykuvia 894: Villi ripustus saa mielikuvituksen laukkaan

Jos joku luki eilisen Helsingin Sanomat, saattoi hän päätellä minun siirtyneen sinne avustajaksi. Näin ei kuitenkaan ole. Kyse on Kaisa Viljasen journalistisesta etiikasta. Hän jääväsi itsensä Forum Boxissa esillä olevan Emma Helteen (s. 1979) ja Paavo Halosen (s. 1974) näyttelyn (10.1.–2.2.) kritiikin kirjoittamisesta, koska näyttelyn on kuratoinut saman lehden avustaja Veikko Halmetoja, ja pyysi jutun ulkopuolelta. Ei siis syytä huoleen, kyseessä oli vain pistokeikka: 

Villi ripustus saa mielikuvituksen laukkaan

Tuntuu oudolta, että taiteessa viitataan edelleenkin modernismin haamuun. Näin myös kahden kuvanveistäjän, Emma Helteen (s. 1979) ja Paavo Halosen (s. 1974) näyttelyn lehdistötiedotteessa. Arvelen kuitenkin, että 1970-luvulla syntyneille veistäjille ei ole enää olemassa mitään modernistista vastapoolia, jota vastaan tulisi kapinoida. 

Helle ja Halonen tekevät muotokieleltään varsin erilaisia teoksia. Helle lähinnä muovaa ja veistää, keramiikkaa ja puuta. Vaikka hän arvostaa vanhempaakin taidetta, hän pyrkii sen välittämiin tunnelmiin piittaamatta sääntöjärjestelmistä. Halonen puolestaan kasaa: hänen materiaalinaan toimii löydetty – olkoon sitten linnunsulkia, puunkappaleita tai vanhaa esineistöä, jotka kaikki kantavat omaa merkityksellä ladattua historiaansa. 

Villisti ja runsaasti ripustettu näyttely on kuitenkin yhtenäinen. Syynä on ainakin osittain se, että molemmat antavat lapsenmielisyytensä näkyä fantasioissaan. Molemmat antavat myös materiaalin viedä. Halonen kerää tolkuttomasti esineistöä ja toteaa, että ”aika tekee työtä”. Helle muistelee lapsuutensa savityökursseja ja seuraa materiaalin tarjoamia suuntia: ”Savi vaan vie.”
Modernismin myötä opimme, että illuusion tuottama teoksiin samastuminen oli naiivein tapa vastaanottaa taidetta. Mutta entäpä taitelijaan samastuminen? Minulle heräsi näyttelyssä koko ajan loputon määrä ahaa-elämyksiä. ”Hitto, tuollaisia yhdistelmiä minäkin voisin tehdä!” Ja niitä voi tehdäkin – ainakin mielessään. Hyvän taiteen voi tunnistaa myös siitä, että oma mielikuvitus alkaa pulputa.

Näyttelyyn kannattaa varata aikaa, sillä sen yhteydessä esitettävä Iina Terhon (s. 1977) puolituntinen video Tässä vaunussa sensurointi kielletty (2014) avaa veistäjien metodeja oivaltavasti. Terho on seurannut Hellettä ja Halosta vuoden ajan heidän valmistautuessaan näyttelyyn. On rohkaisevaa, että brändäämisen aikana osataan tehdä arkista taiteilijakuvaa. 

 

***

PS. Yritin keksiä otsikon, jossa saisin korostettua taiteilijoiden materiaalivetoisuutta, ja sainkin siihen molemmilta lainatun lauseen: 'Aika tekee työtä ja savi vaan vie'. Tapasin Kaisan ihan muissa asioissa ennen jutun painoon menoa, ja hän sanoi, ettei otsikko kuitenkaan mene läpi; liian runollinen, pitää olla informatiivinen. No, yritin kuitenkin, ja eihän se sitten tietenkään mennyt läpi. Sitä paitsi muutettu otsikko on virheellinen: ei mielikuvitustani saanut laukkaan ripustus vaan yksittäisten teosten tuottama heuristisuus.
Nettiversiossa oli vielä eri otsikko: 'Paavo Halonen ja Emma Helle tekevät taidetta lapsenmielisesti'. Se minua suorastaan ärsytti, sillä olisin halunnut nimenomaan korostaa materiaalivetoistuutta – en lapsenmielisyyttä, vaikka sekin toki on pointti näiden taiteilijoiden kohdalla. Nettiversiossa ingressini oli kuitenkin säilytetty: "Kuvanveistäjät Emma Helle ja Paavo Halonen tekevät materiaalivetoista taidetta intuitiolla, taidolla ja tunteella – ja lapsenmielisesti."
Loppua oli myös lyhennetty – alkuperäinen loppuni korosti voimakkaammin taiteilijoiden arkista lähestymistapaa: "On rohkaisevaa, että huomiotalouden ja brändäämisen aikana osataan tehdä myös arkista taiteilijakuvaa, joka näyttää taiteilijan avoimien ja arvaamattomien prosessien edessä toisinaan sormi suussa. Terho ei osallistu teennäisen ja harkitun taiteilijamytologian luomiseen. Eivätkä nämä taiteilijat osallistu sellaiseen puheillaan."  
Vaan mitäpä näitä itkemään, tällaista tämä on. Lukijoille on ehkä silti silloin tällöin syytä muistuttaa, että lopullinen juttu ei juuri koskaan ole suoraan kirjoittajan kynästä.