Julkaistua 775: Pakolaiset, taide ja tunteet

Viime torstain Kansan Uutisissa (20/16) ilmestyi kolumnia ja kritiikkiä yhdistävä juttuni Paavo Räbinän (s. 1965) Forum Boxin näyttelyyn Tässä ja nyt (3.–26.6.) liittyen. Kuvina Räbinän mallinoksia Näyttelyä varten.

Pakolaiset, taide ja tunteet

Jos taiteilijat eivät reagoisi maailman pakolaisongelmiin, olisi tilanne varsin kummallinen. Kun taiteilijat reagoivat asiaan, joutuvat he saman kiihkeän keskustelun kohteeksi kuin kenen tahansa mielipide, vaikkapa somessa esitettynä. Näin varmaan pitääkin olla. Mutta taiteilijat ovat tunnetusti herkkää porukkaa, joka tekee työtään usein vereslihalla, ja ehkä siksi heidän on vaikea ottaa vastaan kritiikkiä, eriäviä mielipiteitä ja varsinkin kielteisiä kommentteja heidän valitsemastaan käsittelytavasta.

Taidemaailman reaktiot pakolaistematiikkaan – niin meillä kuin maailmallakin – ovat herättäneet kevään mittaan kohua, ja vastaanotto on usein ollut kielteinen. Tämän ovat saaneet kokea niin maailmantähti Ai Weiwei kuin kotimaan tähti Pekka Jylhäkin – molemmat ovat olleet liikuttuneita meren rannalle huuhtoutuneesta kurdipojasta Alan Kurdista ja hänestä maailmalle levinneestä, jo ikoniseksi muodostuneesta valokuvasta. Molempien reaktiot on koettu pääsääntöisesti mauttomiksi. 

Nykymaailman keskustelukulttuuriin myötä reaktiot ovat usein reflektoimattomia. Ne ryöppyävät esiin nopeasti ja voimakkaiden tunnereaktioiden saattamina, toisinaan yöaikaan myös alkoholin kirvoittamina. Tunteiden ja asenteiden kirjo on iso: vihaa, muukalaiskammoa, hämmennystä, voimattomuutta, sääliä, rakkautta, myötätuntoa. Osalle ihmisistä mielipiteen muodostaminen voi olla vaikeaa – mukana on tietämättömyyttä ja ristiriitoja.

En muista, että suvaitsemisesta ja suvaitsemattomuudesta olisi elinaikanani koskaan puhuttu niin paljoa kuin parhaillaan. Olen aina pitänyt itseäni suvaitsevaisena ihmisenä, ja nyt siitä on tullut joissain kanssaihmisteni piireissä haukkumasana. Olen ”suvakki”. Ne muut ovat ”rajakkeja”. Huomaan yllättäen, että en suvaitse niitä muita kaikessa suvaitsemattomuudessaan. Joudun miettimään koko ajan uudestaan ja uudestaan omaa suvaitsemattomuuttani. Missä kulkevat rajat? Kuinka paljon suvaitsemattomuutta pitää suvaita? Helsingin Sanomissa (26.5.) Saska Saarikoski mietiskeli kolumnissaan Yhdysvaltain valkoisen köyhälistön epätoivoa ja vihan syntyä todeten muun muassa: ”Jostain syystä valkoisten epätoivo ei ole nostanut samanlaista huolta kuin monet muut ongelmat.” Somessa Saarikoskea lähinnä ivattiin. Itse asiassa kaikkia suunsa aukaisevia tuntuu joku ivaavan tai suorastaan vihaavan. 

Jos taiteilija suree maailman menoa, hänet saatetaan leimata ”väärin surevaksi” – niin hyvää kuin hän tarkoittaisikin. Kuten edellä totesin, taiteilijat ovat usein herkkää porukkaa – tällaistakin kommenttiakin on muuten helppo nykyään ivata – ja siksi katsonkin, että taiteilija joka rohkenee puuttua herkkään ja kuohuntaa aiheuttavaan teemaan, on rohkea. Hän panee itsensä aidosti likoon, valmistelee pitkään näyttelyään ja satsaa projektiinsa aikaa ja rahaa sekä henkistä energiaansa. Tällainen toiminta on jotain aivan muuta kuin kirjoittaa nousuhumalassa Facebookissa öisiä reflektoimattomia pohdintojaan kaikkine kirjoitus- ja ajatusvirheineen ja painaa sitten enteriä. Ja kun oikein mokaa, voi yhtä nopeasti painamalla deletoida ajatuksensa ja toivoa, että kukaan ei ehtinyt ottaa kuvankaappausta. Kun taiteilija laittaa jotain esille, dokumentaatio siitä on ikuinen, eikä mitään deletointia voi suorittaa.

Tuorein pakolaisteemaan tarttunut taiteilija ja itsensä peliin panija on Paavo Räbinä (Tässä ja nyt, Forum Box, Helsinki 26.6. saakka). Suvaitsemattomuutta hänkin on miettinyt: ”Suvaitsemattomuus syntyy siitä, että kohtaamme jotakin vierasta, joka vieraudellaan ahdistaa ja pelottaa. Tuntematon muuttuu uhkaavaksi, kun ihmisellä ei ole riittäviä keinoja ymmärtää ja siten hallita uutta tilannetta. Oma epävarmuus ei anna rohkeutta uuden kohtaamiseen. Suvaitsevaisuus edellyttää riittävää perusluottamusta ja mahdollisuuksia ymmärtää ja arvioida vieraaksi koettua. Tarvitaan kykyä empatiaan. Suvaitsevaisuuden lisääminen edellyttää kaikkien ihmisten erilaisuuden hyväksymistä, erilaisuuden arvostamista; tasa-arvon ja veljeyden ja samanlaisuuden myytin rohkeaa rikkomista.” 

Ongelma on tietysti se, että kaikki ihmiset eivät koskaan tule hyväksymään ihmisten erilaisuutta – saati sitten arvostamaan tuota erilaisuutta. Räbinä osuu epäilemättä oikeaan nostaessaan esiin ”tasa-arvon ja veljeyden samanlaisuuden myytin”. Tasa-arvoa on helpompi tuntea samanlaisia ihmisiä kohtaan. Kurjuudessa tuki ja samastumispinta löytyy naapurin kurjilta. Tämän huomasivat aikoinaan jo arabit, joita jotkut ihmiset nyt aktiivisesti – vaikkakin korvikkeena – vihaavat: ”Se on yhtä juhlaa, kun mennään joukolla hirteen”, toteaa ikivanha arabialainen sananlasku.

Taide ei ole propagandaa. Taiteessa voi olla propagandistisia ulottuvuuksia, mutta taiteen keinot ovat pohjimmiltaan kuitenkin erilaiset. Hyvä taide kestää aikaa eikä tyhjene yhdellä katsomisella vaikka aiheuttaisikin pikaisen tunnereaktion. Hyvä taide vaati kypsymistä, aivan samoin kuin Räbinä toteaa empatiasta: ”Kyky empatiaan, samoin kuin kyky henkilökohtaiseen onnellisuuteen, syntyy vain riittävän hitaan, vaiheittaisen kypsymisen kautta.” 

Hyvä taide ei ole pelkästään oikeassa vaan vaatii myös ristiriitojen esiin tuomista ja hyväksymistä, nimenomaan ”tasa-arvon ja veljeyden ja samanlaisuuden myytin rohkeaa rikkomista”. Se vaatii tunne-elämän vaikearajaisen kirjon näyttämistä, ja jotta se olisi taidetta, se vaatii myös taitoa. Räbinän tavoin taitoa ottaa ilmaisuvälineestä – ilmaisullisesti voimakkaan kuvan ja äänen yhteydestä – kaikki mahdolliset tehot irti. Pelkkä kuvan näyttäminen tai toisintaminen ei riitä.

Julkaistua 746: Kuinka myötäelää taiteellisesti oikein?

Välillä tunnen olevani pelkkä kirjoituskone. Eilenkin ilmestyi kolme tekstiäni. Alla niistä eka, muut myöhemmin päivän mittaan. Tämän Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini kirjoittaminen oli vähän tuskallista. Tunnen Pekan vuosien takaa, eikä ole tietenkään mukava katsoa, kun hän on saanut, saa ja tulee saamaan turpiinsa tahtoen teollaan kuitenkin kaiketikin pelkkää hyvää. Olen kuullut asiasta taitelijaystäviltäni niin paljon negatiivista kritiikkiä, etten muista edes Teemu Mäen (s. 1967) jälkeen tällaista ryöpytystä. Ja se tapahtui jo vuonna 1988 eikä tunnu unohtuvan koskaan. Katson kuitenkin, että minun pitää olla rehellinen ja avoin omien mielipiteideni suhteen:

Kuinka myötäelää taiteellisesti oikein?

Tammikuussa 2015 opin uuden ilmaisun. Kun Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehtiin terrori-isku, alkoi somessa kiivas keskustelu monien ihmisten vaihtaessa Facebook-profiilikuvaansa Ranskan trikolorin. Jotkut kokivat sen eurosentrisyytenä suhteessa joka puolella maailmaa tapahtuviin terrori-iskuihin. Suomeenkin vakiintui ilmaisu ”Je suis…”. Tuolloin alettiin myös puhua ivallisesti ”väärin suremisesta”. Moni tuttavanikin oli mukana, molemmissa leirissä. Itse en edes osannut asemoida itseäni tähän keskusteluun. Olin hämmentynyt ja ehkä vähän ahdistunutkin. Laitoin pääni pensaaseen.

Olen naiivisti luullut, että vihapuhetta käyvät aina jotkut toiset siellä jossain muualla. Keskusteluiden sävy kertoi kuitenkin, että ns. punaviherkuplassa elävät ihmiset ovat vähän rapsutettuina hekin varsin vihaisia. Somessa levitettynä ja kirosanoilla vahvistettuna sanomat saivat suvaitsemattomuuteen perustuvan muukalaisvihan piirteitä. Tätä on tapana kutsua vihapuheeksi.
Siinä punaviherkuplassa minäkin taidan elää. Mutta ehkä se ei olekaan kupla: suvaitsevaisuus ja siitä käyty keskinäinen hymistely tuntuu loppuvan yllättävän nopeasti, vaikka kyse olisi yhteisesti jaetuista huolista.
 

Pekka Jylhä (s. 1955), Kunnes meri hänet vapauttaa, 2015.

Nyt on käynnistynyt samankaltainen keskustelu, joka tulee tästä päivästä lähtien kiihtymään. Tänään nimittäin avataan palkitun kuvanveistäjä Pekka Jylhän näyttely. Teosten joukossa on hänen tekemänsä 3D-tulostettu veistos, jossa akvaariomaisessa lasivitriinissä makaa toisinto Välimereen hukkuneesta 3-vuotiaasta Alan Kurdista, syyrialaisesta kurdipojasta, joka herätti koko maailman myötätunnon. Hänen nyt jo ikoniseksi muodostuneen kuvansa otti turkkilainen journalisti Nilüfer Demin. Se tulee epäilemättä olemaan vaikutuksiltaan samaa luokkaa kuin kuuluisa AP:n valokuvaajan Nick Utin kuva selkänsä polttaneesta ja alastomana napalmipommitusta pakenevasta 9-vuotiaasta tytöstä Kim Phúcista.
 

Nick Útin (s. 1951) ikoninen kuva Vietnamin napalmpommituksista vuodelta 1972. Ei tähänkään kuvaan mikään taideteos olisi tuonut lisää symbolista voimaa. Kolminkertainen oikeustieteen kunniatohtori Kim Phúc (s. 1963) elää nykyään Kanadassa. 

Jylhän kantavana ajatuksena on ollut lausahdus ”jotta emme unohtaisi”. Tarkoitus on hyvä. Reaktiot jo ennen näyttelyä ovat kuitenkin olleet ihan toisenlaisia: on puhuttu ”sosiaalipornosta”, on käytetty ilmaisuja ”mauton”, ”vastenmielinen” ja ”eksploitaatio”. 

Keskustelu pakolaistaiteesta on kiihtynyt jo ennen Jylhää. Kiihkeimmin sen käynnisti kiinalaistaiteilija Ai Weiwei, joka kohautti maailmaa aiemmin tänä vuonna jo kolmeen kertaan. Ensin hän esiintyi rannalla maaten ja Alan Kurdia esittäen intialaisen lehtikuvaajan Rohit Chavian kuvassa. Sitten hän installoi Berliinin konserttitalon pylväät 14 000 pelastusliivillä, jotka olivat kotoisin Välimeren ylittäneiltä pakolaisilta. Seuraavana hän laitatti Berliinin elokuvafestivaalien gaala-illan yleisön päälle kimaltelevat pelastuspeitteet ja otatti selfieitä. Molemmat teot saivat osakseen kritiikkiä, mutta varsinkin jälkimmäinen noteerattiin kansainvälisessä lehdistössä pääsääntöisesti ”mauttomana”.

Suomalaisetkin taiteilijat ovat jo ennen Jylhää ottaneet teemakseen pakolaiset. Juuri sulkeutuneita näyttelyitä on kaksi. Timo Wright laittoi Galerie Anhavaan pimeään huoneeseen läjän samaisia pelastusliivejä nimellä Kharon – siis mytologinen kuoleman lautturi. Katutaiteesta ponnistava EGS teki puolestaan lasiveistoksen, jossa hänen nimimerkkinsä kolme kirjainta – joita hän aina käyttää teoksissaan – sulautuivat yhteen Alan Kurdin hahmon kanssa lasiveistoksessa Rantaan huuhtoutunut. 

EGSin nimeä ei keskusteluissa ole näkynyt, mutta esimerkiksi Wrightin teoksesta verkkolehti Editissä Viivi Poutiainen totesi lakonisesti – rivien väliin tuomionsa kirjoittaen: ”Katsoin vain niitä pelastusliivejä niin, että ’okei, tässä näitä nyt on. Pakolaiset ovat näitä pitäneet ja nyt ne on täällä Helsingissä gallerian lattialla, pimeässä nurkassa’.” Ai Weiwein hän tuomitsi yksinkertaistavaksi, osoittelevaksi ja populistiseksi. Hänen keskustelukumppaninsa Tuomas Laulainen oli samaa mieltä: ”Se puhetapa ja kuvasto, mitä tässä käytetään on minusta hyvin samanlainen mitä iltapäivälehdissä näkee.” 
Olen ammatiltani taidekriitikko, joten minulla ei pitäisi nyt olla mahdollisuutta tunkea päätäni pensaaseen. Minun pitäisi esittää ponteva mielipide. Olen kuitenkin hämilläni ja vähän sanaton. Sen tiedän kuitenkin, että Jylhä on lähtökohtaisesti väärässä. Ei hän estä meitä unohtamasta sitä kurdipoikaa. Sen teki jo se valokuva. Tiedän sen siitä, että en ole koskaan unohtanut sitä vietnamilaistytönkään kuvaa. Jotain tuntemuksistani kertoo ehkä kuitenkin se, että päätin jättää koko näyttelyn väliin ja mietiskellä asiaa ihan itsekseni. Fyysisen veistoksen – siis miltei käsialattoman 3D-tulosteen – näkeminen ei muuta tilannetta. Olen nähnyt siitä etukäteen valokuvan, ja se riittää. Ei se siis ainakaan kovin hyvää taidetta ole. Kolmiulotteisenakin sen on vain naturalistinen kuva ja sellaisena kuin latteaa sosialistista realismia.

***

PS. Sille joka ihmettelee Alan Kurdin nimen kirjoitusasua. Alun perin hänet uutisoitiin Aylan Kurdina, mutta se on myöhemmin tarkentunut Alaniksi.

Näyttelykuvia 1027 & Katutaidetta 129: EGS särki lasikaton

En ole ihan varma siitä, onko termi 'lasikatto' sukupuolitettu ja varattu vain vain naisille, mutta ilmaisu tuli mieleeni EGSin (s. 1974) avajaisissa Make Your Mark Galleryssa. Katutaide nimittäin mursi oman lasikattonsa lopullisesti hänen näyttelynsä Archipelago of Secret Identity (10.–28.2.) yhteydessä. Tätä ei ole koskaan ennen tapahtunut suomalaisessa katutaiteessa: näyttelyssä oli kauppoja tehnyt kolme taidemuseota, HAM, Artsi ja Kiasma.
Artsin kohdalla asia on jotenkin "luonnollista", koska Vantaalla päätettiin erikoistua sekä katutaiteeseen että performanssiin, mikä sivumennen sanottuna oli hiipuvalle museolle bourdielaisessa distinktiktiomielessä nerokas veto, HAMin ja Kiasman tulo mukaan kertoo puolestaan siitä, miten establismentin täytyy aina löytää marginaalista uutta elämää. Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. 
Taiteemme kentällä siis tapahtuu, ja mukaan on tunkeutunut uusi alakenttä, jonka muotoutumista saamme parhaillaan seurata, kuten aiemminkin olen todennut. Mutta tämä asia sikseen. Palaan siihen ehkä joskus.
On myös jotensakin "luonnollista", että juuri EGS on tuon lasikaton murtaja. Hän alkaa olla jo katutaiteemme grand old man ja epäilemättä myös alan kansainvälisin tekijämme. 
EGS on tunnettu vain kolmesta kirjaimestaan, jota hän varioinut eri tavoin ympäri maailmaa jo pitkän aikaa. Olen itsekin ollut kerran hänen kanssaan ulkomailla maalaamassa. EGSin tekee kiinnostavaksi hänen ikään kuin arkeologinen suhtautuminen lajiinsa: hän tuntee graffitin taidehistorian ja tyylit tarkkaan ja on varioinut käsialaansa tutkien erilaisia perinteitä ja tekotapoja.
Olen vasta viime vuosina tajunnut kunnolla katutaiteen identiteettipoliittisen luonteen. Tiedän esimerkiksi EGSin oikean nimen ja erilaisia asioita hänen siviilielämästään, mutta en voi kirjoittaa siitä. Hän liikkuu maailmalla pseudonyyminä ja joutuu salailemaan identiteettiään tai rakentamaan sitä epäkonventinaalisilla tavoilla – valittuaan tällaisen tavan ilmaista itseään taiteen kaltaisella tai nyt jo taiteeksi muuttuneilla keinoilla. Siksikin hänen uudet lasiveistoksensa, joissa kolme kirjainta ovat muuntuneet jo miltei tunnistamattomiksi, ovat ymmärrettävästi merkki hauraasta identiteetistä:

 

Tätä hän itsekin avajaisissa korosti, kun kritisoin häntä siitä, että teokset alkavat lähentyä liikaa sievyyttä ja koristeellisuutta. Siis jotain funktiottoman designin kaltaista. Ehdotin hänelle identiteetin vahvistamista ja kokeilua pronssilla, johon saisi rosoa enemmän (eräs taiteilijatuttavani lisäsi vielä sopivammaksi materiaaliksi myöhemmin betonin). Hän lupasi miettiä asiaa. Tajusin kuitenkin lopulta hänen pointtinsa, ja lasin särkyvyys on tietenkin aika voimakas symbolinen tehokeino. 

EGS on identiteettisyistä myös selkeästi politisoitunut. Hänen identiteettipoliittiset pohdintansa ovat syventyneet siitä, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu:

EGS risteilee kiinnostavasti modernistisen ilmaisun ja katutateen eri lajityyppien kanssa. Veistoksellinen muoto kantaa sisällään useampia merkityksiä: 

Art Smuggler (2015).

Piilotettava, kokoontaitettava ja siis salakuljetettava taiteellinen identiteetti vie ajatukset väistämättä maailmantapahtumiin. En halua dramatisoida asiaa: EGS on valkoinen, eurooppalainen ja hyvinvoiva ja menestynytkin ihminen, mutta tuntuu jotenkin siltä, että hänen katutaiteilijan ja epävarman identitteettitaustansa huomioon ottaen on luontevaa siirtyä nykyajan keskeisimpään nomadismin muotoon, siirtolaisteemaan, joka on herättänyt viime aikoina taiteessakin runsasta keskustelua. 

Some-maailma on itse asiassa suorastaan kuohunut Ai Weiwein (s. 1957) viimeaikaisista pakolaisstunteista, Timo Wrightin (s. 1977) pelastusliivi-installaatiosta Anhavalla (2.–28.2.) ja Pekka Jylhän (s. 1955) tulevasta näyttelystä (4.3.–3.4.) Helsinki Contemporaryssa Alan Kurdi -näköisvestoksineen. Samaa keskustelua käytiin muun muassa Editissä.
Ai Weiwein poseeraaminen kuolleena pikkupoikana ei liene taidetta vaan epäonnistunutta kuvajournalismia. Kuvaajana oli intialainen Rohit Chavla: 

Hänen pelastuliiviinstallaationsa oli epäilemättä taidetta ja toki komea spektaakkeli, mutta jos sen tarkoitus oli saada maailma tietoisemmaksi siitä, mitä tapahtuu (kuten hän eräässä haastattelussa totesi – en valitettavasti laittanut sitä talteen enkä nyt löydä sitä tähän hätään), oli se epäonistunut poliittinen taideteos, koska epäilemättä koko sivistynyt maailma – eli Ain potentiaalinen yleisö – on jo entuudestaan täysin tietoinen siitä, että Välimereen hukkuu turhaan ja traagisesti koko ajan ihmisiä. Emme tarvitse Aita kertomaan sitä meille.

 

Julkkisselfieiden otattaminen pelastuspeitteissä oli mielestäni silkkaa sirkusta.

Wrightin pimeä verhontakuinen pelastusliivi-installaatio helsinkiläisessä huippugalleriassa oli vain lattea epigoni, ei mitään muuta. 

Kharon, 2016.

Jylhä on varmaankin hyväntahtoinen ja ehkä vähän naiivikin, mutta hänen tietokonemallinnettu ja käsittämättömästi akvarioitu näköiskuvansa hukkuneesta pikkupojasta ei lisää alkuperäisiin Nilüfer Demirin (s. 1986) valokuviin yhtään mitään. Koen sen pelkkänä vastenmielisenä sosiaalipornona, jolla ei taideteoksena ole mitään annettavaa. 3D-maailmasta ei todellisuudessa ole pitkä matka sosialistisen realismin sisällöllisesti tyhjään ja pinnalliseen sekä sitä kautta silkkaan eleenomaiseen naturalismiin. 

Kunnes meri hänet vapauttaa, 2016.

Jylhä totesi Apu-lehdelle näin: "Siinä hetkessä hän tiesi, että kuva oli saatava tallennettua muistiimme. Ettemme taas unohtaisi."
Kyllä se pysyy muistissamme tällä:

Kaikkea tätä taustaa vasten oli häkellyttävää nähdä EGSin näyttelyssä hänen lasiveistoksensa Washed Ashore:
 

Mietin pitkään suhtautumistani siihen. Olen miettinyt sitä itse asiassa jo pari viikkoa aina silloin tällöin. Ensin tämäkin teos ärsytti minua melko paljon. Sitten aloin kuitenkin kokea sen sympaattiseksi, pieneksi ja inhimilliseksi kannanotoksi. Deformoitunut yhteensulattaminen, jolla EGS kytkee toisiinsa vain etäisesti näköiset omat kolme kirjaintaan ja rantaan huuhtoutuneen figuurin, on hienovarainen ja intiimi. Se on henkilökohtainen kannanotto, jossa juuri henkilökohtaisuus tulee voimakkasti näkyväksi – ei vain jokin abstrakti asia tai käsitteellinen ja viileä lähestymistapa. Se on kuin EGSille luontaisen ilmaisun muodon saanut "Je suis..."
Je suis... -kampanjat herättivät nekin kiihkeää keskustelua ja melko vihaista puhetta somessa, alettiin puhua muun muassa pilkallisesti "väärin suremisesta". Ja niinhän minuakin nyt voi syyttää siitää, että koen Ain, Wrightin ja Jylhän tavat surra tai ottaa kantaa jotenkin vääriksi, ja siksi tätä onkin niin vaikea kirjoittaa. En halua olla mikään tuomari. Ei minulla ole tarjolla mitään vaihtoehtoa "oikein suremiseksi". Puhun vain omista reaktioistani ja tunteistani, jotka ovat osin reflektoimattomia, vaikka seuraankin taidetta työkseni. EGS lopulta pysäytti minut. Muut mainitsemani teokset eivät sitä kyenneet tekemään. Näin uskallan sanoa Jylhästäkin, vaikka olen nähnyt vain valokuvan. Omat rehelliset tuntemukseni tässä asiassa ovat minulle ainoa mahdollinen totuus. Toki sekin on väliaikainen: tuntemuksiaan pitää epäilemättä pyrkiä myös tutkailemaan itsereflektiivisesti eikä pelkästään pikaisen hahmottoman tunteen tasolla.

PS. Ja riittäähän näitä maailmalla. Tästä linkistä esimerkiksi marokkolaiseen performatiiviseen tapahtumaan, jossa pikkupojan vaatteiden värejä kantavat aikuiset makaavat rannalla samassa asennossa 20 minuuttia, ja Gazassa tehtyyn hiekkaveistokseen.

Ja Intiassakin tehtiin hiekkaveistos:

Sudarsan Pattnaik (s. 1977). 

PPS. Huomenna on vielä aikaa käydä tarkistuttamassa omia tuntemuksiaan sekä Anhavalla että Make Your Mark Galleryssa. Molemmat näyttelyt ovat viimeistä päivää avoinna. 

Julkaistua 700 & Näyttelykuvia 1005: Taide, vaikutusvalta ja skitsofrenian synty

Olen pidättäytynyt kirjoittamasta Helsingin taidemuseon näyttelyistä vuodesta 2013, jolloin minut valittiin museon johtokuntaan. Mitään varsinaista jääviyssyytä tähän ei ole, vaan kyse on pikemminkin hygieniaan liittyvästä henkilökohtaisesta mukavuudesta. 
Johtokunta ei edusta millään tavoin museota eikä ole siihen riippuvuussuhteessa. Edustamme äänestäjiä ja kuntalaisia. Tämän velvoittamana suhtaudumme museon toimintaan jo ikään kuin määritelmällisesti kriittisin silmin. Olenpa tullut jo olleeksi sukset ristissäkin museon johdon kanssa – muun muassa Kluuvin gallerian lopettamisen myötä. Emme myöskään sekaannu museon näyttelyvalintoihin tai näyttelypolitiikkaan. Olen kuitenkin huomannut, että avoimen poliittisuuteni takia tekemisiäni tarkastellaan toisinaan vähän oudollakin suurennuslasilla – ovatpa jotkut netin keskusteluhäntien anonyymit kirjoittajat kyseenalaistaneet koko kirjoittamisenikin poliittisen sitoutumiseni takia. Tiedän myös sen, että monella on vajavainen käsitys johtokunnan roolista. Johtosäännön voi lukea tästä linkistä, kunhan vähän etsii.

Nyt kuitenkin Kansan Uutisten Viikkoliite (40/15) halusi minulta jutun Ai Weiwein (s. 1957) näyttelystä Ai Weiwei @ Helsinki (HAM – Helsingin taidemuseo 25.9.2015–28.2.2016). Suostuin siihen pienoisen harkinnan jälkeen, mutta halusin jutun loppuun kuitenkin lisäyksen: Kirjoittaja on Helsingin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtaja (vas.). Poliittisesti valittu johtokunta ei edusta museota eikä osallistu sen operatiiviseen toimintaan. 

Vähän ambivalentti olo näyttelystä jäi – ja on se sitä vieläkin, vaikka näyttely onkin vaikuttava:

Taide, vaikutusvalta ja skitsofrenian synty

Taidepuheeseemme on ilmestynyt kiinalaisen toisinajattelijataiteilija Ai Weiwein (s. 1957) myötä uusi ilmaisu: ”maailman vaikutusvaltaisimpiin taiteilijoihin kuuluva”. Vaikutusvallan mittaaminen on luonnollisesti vaikeaa, mutta rankijärjestykseen listaaminen on nykyajan trendi. Yksi taidemaailman seuratuimmista listauksista on ArtReviewin vuosittainen sadan vaikutusvaltaisimman taidevaikuttajan lista Power 100. Tällä listalla Ai oli ykkösenä vuonna 2011. Sen jälkeen sijoitukset ovat olleet 3, 9 ja 15. Taiteilijakollegoista ovat ajaneet ohi Marina Abramović, Jeff Koons ja Cindy Sherman.

Vaikutusvaltaa on luonnollisesti monenlaista. Joidenkin taiteilijoiden tyylillinen vaikutus on taiteen kehityksessä erittäin voimakas, joillakin taas taloudellinen menestys näyttelee tärkeää osaa. Taiteilijoiden poliittista vaikutusvaltaa lienee vaikeinta määritellä, koska silloin mittarit vaihtuvat määrällisistä laadullisiksi, mikä tunnetusti vaikeuttaa arviointia. Esimerkiksi yhteiskuntakriittisen taiteen tavoitteiden toteutumista on vaikea arvioida. Kuinka paljon Ain elämäntarina, jota hän on usein käyttänyt taiteensa materiaalina, on helpottanut Kiinan ihmisoikeustilannetta? Ovatko hänen Sichuanin vuoden 2008 traagisesta maanjäristyksestä kertovat teoksensa aiheuttaneet uusien koulujen rakentamista vähemmän korruptiivisesti ja paremmin materiaalein ja tekniikoin, jotta ne kestäisivät tulevia maanjäristyksiä – niin ettei tuhat koulua enää koskaan romahtaisi? En minä vain tiedä. Poliittisena henkilönä kokisin kuitenkin tällaisen vaikutusvallan merkittäväksi mittaamisen muuttujaksi. 

Map of China, 2008.

Vai olisiko Ain vaikutusvalta sittenkin enemmän taidemaailman sisäistä? Siellä hän on ainakin saanut mielin määrin ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Museot taistelevat hänen näyttelyistään. Hänen eläinrata-aiheinen pronssiveistosarjansa vuodelta 2010 myytiin Philipsin huutokaupassa liki viidellä miljoonalla eurolla. Hänen Helsinkiin rakentamansa näyttely on jo varmuudella tuomittu olemaan yleisömenestys, joka täyttää riemukkaasti museolle annetut määrällisesti mitattavissa olevat tavoitteet. Valtaosa julkisuudesta tulee olemaan myönteistä ja suurelta osin varmasti ylistävää. Kuka älykkö nyt voisi olla ihmisoikeustaistelijan kanssa vastahankaisessa positiossa? 

Ai Weiwei on kuitenkin ristiriitainen hahmo. Uhkapeliä harrastaneena hänellä on hyvä pelisilmä. Hän tekee miljoonia tuottavaa taidettaan teollisesti käyttäen apunaan mittavaa avustajajoukkoa, joka tekee työtä aikaa ja rahaa säästämättä. Kyseessä ei ole mikään kiinalainen hikipaja. Hänen tehtaansa taitaa tuotantoluvuissa – ja varmaankin myös laadussa – päihittää Andy Warholin legendaarisen tehtaan mennen tullen. Ensin hän oli mukana suunnittelemassa Pekingin tv:stä tuttua olympiastadionia ja sitten hän boikotoi näyttävästi itse kisoja. Pitkästä kotiarestistaan huolimatta hän pystyi jatkamaan menestyksekkäästi kansainvälistä uraansa. Onkin syytä muistaa, että myös Kiinan hallinto koostuu taitavista pelimiehistä, jotka osaavat säännöstellä keppiä ja porkkanaa sopivissa suhteissa – pitäen samalla sivusilmin huolta kansainvälisen yhteisön reaktioista.

Tällainen kaksoissidostilanne on tunnetusti liitetty skitsofrenian syntyyn. Hieman skitsofreenisesti olen minäkin kriitikkona suhtautunut Ai Weiwein taiteeseen. Koen törmääväni ristiriitaiseen viestintään, joka tuottaa minulle vaikeuksia toimia oikein. Näin kävi tässäkin näyttelyssä. Olin sisään tullessani varsin ennakkoluuloisesti latautunut, mutta itse taide oli kuitenkin heti tyrmäävää, viettelevää ja kiehtovaa. 

Table with Three Legs, 2006.

Monet kollegani taidemaailmassa ovat arvostelleet HAM:in avajaisnäyttelyn valintaa ilmeisestä laskelmoinnista. Helppohan se on aloittaa yhdellä maailman kuuluisimmista nykytaiteilijoista. 

Tällainen asenne on ehkä kuitenkin älyllisesti epärehellistä. Kyse ei sitä paitsi ole mistään kansainvälisistä tähteistä, joita Suomessa maailmantähdiltä aina silloin tällöin nähdään. Museon kuraattorit Erja Pusa ja Heli Harni ovat tehneet vakavissaan hyvää työtä, ja Helsingissä nähtävä Ai Weiwein näyttely on juuri tänne rakennettu ja temaattisesti vahva. Voi tietenkin olla vähän kliseistä, että Ai päätyi juuri Suomen tapauksessa lähinnä puusta tehtyjen veistosten kokonaisuuteen – emme me kai ihan oikeasti enää ole mitään erityistä puiden kansaa. Valinta on kuitenkin varsin toimiva. Yhdistämällä klassista kiinalaista puukäsityötä ja arvostettuja puulajeja nykymaailmaan menoon ja tematiikkaan Ai pystyy rakentamaan voimakkaita jännitteitä, joiden provokatorisuuskin on ovelan hienovaraista. Ensin tulee huumaava kauneuden ja käsityön virtuositeetin tunnistaminen ja sitten sen kanssa ristiriidassa oleva, toisinaan runollinen, toisinaan avoimen räyhäkäskin sisältö.

White House, 2015.

Näyttelyn jälkeenkin minulle jäi ristiriitainen olo. Sitten tajusin, että ehkä juuri näin pitikin käydä. Olisiko niin, että Ai Weiwei on omien skitsofreenisten elämänvaiheidensa kautta tajunnut juuri taiteen – omassa logiikassaan ja absurdin ymmärryksessään – olevan yksi keskeinen keino ristiriitaisesta viestinnästä johtuvista ongelmista selviämiseen, niiden käsittelyyn, niiden julkituomiseen? 

Kyllä se näin taitaa olla.

Study of Perspective, Helsinki Cathedral, 2001.

Julkaistua 641: Kaikki valinnat ovat polittiisia

Eilen tuli myös painosta kesäkuun Voima. Minulta oli tilattu siihen kulttuuripoliittinen kolumni – aihe muuten vapaa. Tällaista mietiskelin:

Kaikki valinnat ovat poliittisia

Helsingin taidemuseo aloittaa remontin jälkeen uusitussa Tennispalatsissa uudella brändinimellään HAM. Avausnäyttely on varman päälle laskettu bonanza, joka tulee herättämään myös kansainvälistä kiinnostusta: megatähdeksi noussut kiinalainen kuvataiteilija ja kansalaisaktivisti Ai Weiwei. Ai on myös vaikutusvaltainen toimija taidekentällä: Art News -lehden Power 100 -listalla, joka listaa taidemaailman vaikutusvaltaisimmat henkilöt rankijärjestyksessä, Ai oli viime vuonna sijalla 15.

Ai Weiwei (s. 1957).

Ai tekee poliittista taidetta kommentoiden muun muassa voimakkaasti Kiinan ihmisoikeuksia. Hieman ristiriitaisesti hän on maastapoistumiskiellossa ja valvonnan alla mutta pystyy samalla pyörittämään menestyvää näyttelytoimintaa ja tehdasmaista taiteen tuotantoa kuin Andy Warhol konsanaan. 

Ain kaikki teokset ovat poliittisia. Mutta Helsinkiin tullessa tapahtuu outo transformaatio. Näyttely ei ole intendentti Erja Pusan mukaan poliittinen kannanotto (Helsingin Sanomat 20.5.). ”Emme tietenkään voi toimia poliittisesti Helsingin kaupungin virastona”, Pusa sanoo. ”Esittelemme kansainvälisesti merkittävän taiteilijan, jota ei ole Suomessa aikaisemmin nähty.”

Pusan kommentti on kieli keskellä suuta lausuttu, mutta siihen on syytä tarttua. Somessa on tartuttukin: esimerkiksi kuvataiteilija Pekka Niskanen kysyi eräässä Facebook-keskustelussa: ”Olisiko niin, että museo ulkoistaa poliittisen tason keskustelusta meille?” 

Museon verkkosivuilla toimintaa ohjaavia taustoja kuvaillaan muun muassa ilmaisuilla ”itsekriittisyys ja kuvataiteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden sekä luovan työn edistäminen”. Miten taiteen ”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisääminen” voisi olla epäpoliittista?

Nimittämällä Aita ”poliittisen taiteilijan” sijaan ”kansainvälisesti merkittäväksi taiteilijaksi” Pusa lankeaa orwellilaiseen uuskielen käyttöön, mihin kuuluu muun muassa harhaanjohtavien eufemismien käyttö – eräs nykyisen poliittisen puheemme vastenmielisimmistä ilmenemismuodoista. Pusan tapauksessa virkamies puhuukin paradoksaalisesti kuin poliitikko yrittäessään väistää poliittisuutta. 

Se, että ylipäänsä on olemassa julkisin varoin ylläpidettyjä taidemuseoita, on jo poliittinen valinta. Perustuslakimme 16. pykälän mukaan ”taiteen vapaus on turvattu”. Kiinassa näin ei ole. Taidemuseon olisi syytä toimia omilla keinoillaan kuin taiteen vapaustaistelija ja olla ylpeä siitä. Koko sen olemassaolo perustuu tähän poliittisen taisteluun.

Hyvän journalistisen tavan mukaan lienee lisättävä, että istun itse Helsingin taidemuseon johtokunnassa poliittisen valinnan (vas.) tuloksena.