Julkaistua 746: Kuinka myötäelää taiteellisesti oikein?

Välillä tunnen olevani pelkkä kirjoituskone. Eilenkin ilmestyi kolme tekstiäni. Alla niistä eka, muut myöhemmin päivän mittaan. Tämän Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini kirjoittaminen oli vähän tuskallista. Tunnen Pekan vuosien takaa, eikä ole tietenkään mukava katsoa, kun hän on saanut, saa ja tulee saamaan turpiinsa tahtoen teollaan kuitenkin kaiketikin pelkkää hyvää. Olen kuullut asiasta taitelijaystäviltäni niin paljon negatiivista kritiikkiä, etten muista edes Teemu Mäen (s. 1967) jälkeen tällaista ryöpytystä. Ja se tapahtui jo vuonna 1988 eikä tunnu unohtuvan koskaan. Katson kuitenkin, että minun pitää olla rehellinen ja avoin omien mielipiteideni suhteen:

Kuinka myötäelää taiteellisesti oikein?

Tammikuussa 2015 opin uuden ilmaisun. Kun Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehtiin terrori-isku, alkoi somessa kiivas keskustelu monien ihmisten vaihtaessa Facebook-profiilikuvaansa Ranskan trikolorin. Jotkut kokivat sen eurosentrisyytenä suhteessa joka puolella maailmaa tapahtuviin terrori-iskuihin. Suomeenkin vakiintui ilmaisu ”Je suis…”. Tuolloin alettiin myös puhua ivallisesti ”väärin suremisesta”. Moni tuttavanikin oli mukana, molemmissa leirissä. Itse en edes osannut asemoida itseäni tähän keskusteluun. Olin hämmentynyt ja ehkä vähän ahdistunutkin. Laitoin pääni pensaaseen.

Olen naiivisti luullut, että vihapuhetta käyvät aina jotkut toiset siellä jossain muualla. Keskusteluiden sävy kertoi kuitenkin, että ns. punaviherkuplassa elävät ihmiset ovat vähän rapsutettuina hekin varsin vihaisia. Somessa levitettynä ja kirosanoilla vahvistettuna sanomat saivat suvaitsemattomuuteen perustuvan muukalaisvihan piirteitä. Tätä on tapana kutsua vihapuheeksi.
Siinä punaviherkuplassa minäkin taidan elää. Mutta ehkä se ei olekaan kupla: suvaitsevaisuus ja siitä käyty keskinäinen hymistely tuntuu loppuvan yllättävän nopeasti, vaikka kyse olisi yhteisesti jaetuista huolista.
 

Pekka Jylhä (s. 1955), Kunnes meri hänet vapauttaa, 2015.

Nyt on käynnistynyt samankaltainen keskustelu, joka tulee tästä päivästä lähtien kiihtymään. Tänään nimittäin avataan palkitun kuvanveistäjä Pekka Jylhän näyttely. Teosten joukossa on hänen tekemänsä 3D-tulostettu veistos, jossa akvaariomaisessa lasivitriinissä makaa toisinto Välimereen hukkuneesta 3-vuotiaasta Alan Kurdista, syyrialaisesta kurdipojasta, joka herätti koko maailman myötätunnon. Hänen nyt jo ikoniseksi muodostuneen kuvansa otti turkkilainen journalisti Nilüfer Demin. Se tulee epäilemättä olemaan vaikutuksiltaan samaa luokkaa kuin kuuluisa AP:n valokuvaajan Nick Utin kuva selkänsä polttaneesta ja alastomana napalmipommitusta pakenevasta 9-vuotiaasta tytöstä Kim Phúcista.
 

Nick Útin (s. 1951) ikoninen kuva Vietnamin napalmpommituksista vuodelta 1972. Ei tähänkään kuvaan mikään taideteos olisi tuonut lisää symbolista voimaa. Kolminkertainen oikeustieteen kunniatohtori Kim Phúc (s. 1963) elää nykyään Kanadassa. 

Jylhän kantavana ajatuksena on ollut lausahdus ”jotta emme unohtaisi”. Tarkoitus on hyvä. Reaktiot jo ennen näyttelyä ovat kuitenkin olleet ihan toisenlaisia: on puhuttu ”sosiaalipornosta”, on käytetty ilmaisuja ”mauton”, ”vastenmielinen” ja ”eksploitaatio”. 

Keskustelu pakolaistaiteesta on kiihtynyt jo ennen Jylhää. Kiihkeimmin sen käynnisti kiinalaistaiteilija Ai Weiwei, joka kohautti maailmaa aiemmin tänä vuonna jo kolmeen kertaan. Ensin hän esiintyi rannalla maaten ja Alan Kurdia esittäen intialaisen lehtikuvaajan Rohit Chavian kuvassa. Sitten hän installoi Berliinin konserttitalon pylväät 14 000 pelastusliivillä, jotka olivat kotoisin Välimeren ylittäneiltä pakolaisilta. Seuraavana hän laitatti Berliinin elokuvafestivaalien gaala-illan yleisön päälle kimaltelevat pelastuspeitteet ja otatti selfieitä. Molemmat teot saivat osakseen kritiikkiä, mutta varsinkin jälkimmäinen noteerattiin kansainvälisessä lehdistössä pääsääntöisesti ”mauttomana”.

Suomalaisetkin taiteilijat ovat jo ennen Jylhää ottaneet teemakseen pakolaiset. Juuri sulkeutuneita näyttelyitä on kaksi. Timo Wright laittoi Galerie Anhavaan pimeään huoneeseen läjän samaisia pelastusliivejä nimellä Kharon – siis mytologinen kuoleman lautturi. Katutaiteesta ponnistava EGS teki puolestaan lasiveistoksen, jossa hänen nimimerkkinsä kolme kirjainta – joita hän aina käyttää teoksissaan – sulautuivat yhteen Alan Kurdin hahmon kanssa lasiveistoksessa Rantaan huuhtoutunut. 

EGSin nimeä ei keskusteluissa ole näkynyt, mutta esimerkiksi Wrightin teoksesta verkkolehti Editissä Viivi Poutiainen totesi lakonisesti – rivien väliin tuomionsa kirjoittaen: ”Katsoin vain niitä pelastusliivejä niin, että ’okei, tässä näitä nyt on. Pakolaiset ovat näitä pitäneet ja nyt ne on täällä Helsingissä gallerian lattialla, pimeässä nurkassa’.” Ai Weiwein hän tuomitsi yksinkertaistavaksi, osoittelevaksi ja populistiseksi. Hänen keskustelukumppaninsa Tuomas Laulainen oli samaa mieltä: ”Se puhetapa ja kuvasto, mitä tässä käytetään on minusta hyvin samanlainen mitä iltapäivälehdissä näkee.” 
Olen ammatiltani taidekriitikko, joten minulla ei pitäisi nyt olla mahdollisuutta tunkea päätäni pensaaseen. Minun pitäisi esittää ponteva mielipide. Olen kuitenkin hämilläni ja vähän sanaton. Sen tiedän kuitenkin, että Jylhä on lähtökohtaisesti väärässä. Ei hän estä meitä unohtamasta sitä kurdipoikaa. Sen teki jo se valokuva. Tiedän sen siitä, että en ole koskaan unohtanut sitä vietnamilaistytönkään kuvaa. Jotain tuntemuksistani kertoo ehkä kuitenkin se, että päätin jättää koko näyttelyn väliin ja mietiskellä asiaa ihan itsekseni. Fyysisen veistoksen – siis miltei käsialattoman 3D-tulosteen – näkeminen ei muuta tilannetta. Olen nähnyt siitä etukäteen valokuvan, ja se riittää. Ei se siis ainakaan kovin hyvää taidetta ole. Kolmiulotteisenakin sen on vain naturalistinen kuva ja sellaisena kuin latteaa sosialistista realismia.

***

PS. Sille joka ihmettelee Alan Kurdin nimen kirjoitusasua. Alun perin hänet uutisoitiin Aylan Kurdina, mutta se on myöhemmin tarkentunut Alaniksi.