Julkaistua 752 & Näyttelykuvia 1030: Revitty maailma

Meinasi ihan unohtua. Viime torstain Kirkko ja kaupungissa (10/16) ilmestyi arvioni Hannu Väisäsen (s. 1951) näyttelystä Revitty kimono Galerie Forsblomissa (10.3.–3.4.). Pidin siitä, vaikka en ihan tarkkaan tiedä mistä syystä, kuten tekstistäkin ilmenee. Onneksi taide toimii monin tavoin.

 

Revitty maailma

Hannu Väisänen (s. 1951) on tehnyt menestyksekkään uran kuvataitelijana ja on kirjailijanakin noussut 2000-luvulla maamme kärkikaartiin. Hän ei siis ole pysynyt lestissään vaan on osoittanut käytännössä, että luovan ihmisen on mahdollista jakaa luovuuttaan täydellä intensiteetillä ja uskottavalla taiteellisella vakavuudella useammallekin lajille. On nimittäin syytä muistaa, että vaikka Väisänen ei varsinaista muusikon uraa ole tehnytkään, on hän kaiken lisäksi vielä armoitettu laulaja. Onpa hän taidokas valokuvaajakin. En yhtään ihmettelisi, että näkisimme jonain päivänä häneltä valokuvanäyttelynkin, vaikka valokuva onkin hänelle ilmeisesti muistiinpanoväline.

Tämä kaikki lienee mahdollista, jos elää niin kuin hänen romaaniensa alter ego, Antero, jonka aistihavainnot ovat niin pinnassa kuin vain saattaa, jolloin ne myös tunkeutuvat tehokkaasti alitajuntaan muhimaan ja sekoittumaan toisiinsa tuottaen purkautuessaan sellaisen synteesin, jonka juuria ja rakenteita ei välttämättä ole mahdollistakaan eritellä kovin analyyttisesti. 

Väisäsen tuorein näyttely sekä kirja Elohopea ovat syntynyt keskellä ahdistavaa maailmaa ja terrori-iskuja, jotka ylsivät myös hänen nykyiseen kotimaahansa Ranskaan. Tämä ei ole näkymättä hänen maalauksissaan, mutta mitään alleviivaavaa ja avoimen poliittista niissä ei kuitenkaan ole – pikemminkin esteettisesti maailmaan suhtautuvan ja herkillä tuntoaisteilla varustetun taiteilijan hienovaraista angstia. 

Revitty kimono (Madame Butterfly), 2016.

Teemat sekoittuvat yhden yleisteeman alle. ”Revitty kimono” viittaa japanilaisiin bunraku-tragedioihin, joissa porvarispojat rakastuivat ilotyttöihin ja joissa tuhoon tuomittu rakkaus johti kaksoisitsemurhiin: rakastavaiset sitoivat itsensä toisiinsa revityillä kimonoilla ja surmasivat itsensä miekalla. 

Väisänen on aina ollut kirjallinen kuvataiteilija – voimakkaimmin tai ainakin selkeimmin sellainen Kalevalan juhlavuonna 1999, kun hän kuvitti uudestaan kansalliseepoksemme. Vakava suuntautuminen kirjoittamiseen on tuottanut siteen höltymistä. Hän on sallinut itselleen maalarina enemmän vapautta: selkeän sanomisen pakko on löytänyt toisen uoman, ja toinen uoma tuottaa vapaampaa assosiointia. Uomat kuitenkin yhtyvät: molempia sitoo toisiinsa Väisäsen intohimo musiikkiin. Vapauskin on toki suhteellista, koska hän on tunnettu sarjallisesta ja sitä kautta tavallaan myös väistämättä kurinalaisesta tavastaan lähestyä kulloistakin aihettaan. 

Väisänen ei ole koskaan ollut mikään kuvittaja vaan aito maalari, jolle aihe on selvästikin kuin monelle muullekin maalarille lähinnä tekosyy – kehikko jonka varaan voi lähteä kehittelemään ja varioimaan tekemistä. Tyylillisesti hän on tunnistettava, mutta kädenjäljen synty ei ole pitänyt häntä vankinaan. Kyse on varmaankin jatkuvasti uusiutuvasta aistiherkkyydestä. Hän siirtyy luontevasti teemasta toiseen. Niin nytkin. Musiikillisesti viritetyt maalaukset, joiden takana on surua ja epäilemättä melankoliaakin, tarjoavat assosiaatiopintaa myötäelävälle katsojalle, jonka ei kuitenkaan tarvitse arvioida kokemustaan lattean rationaalisesti.