Julkaistua 749: Vallan näkymättömät reunaehdot

Tuoreimmassa Kritiikin Uutisissa (1/16), jonka teemana oli marginaali, ilmestyi kolumnini, jossa yritin avata hieman niitä reunaehtoja, joita kriitikon paljon puhuttuun vallankäyttöön liittyy. Tiedän käyttäväni tiettyä valtaa, mutta sitä on paljon vähemmän kuin yleisesti luullaan. En muutenkaan ole kiinnostunut vallasta muuta kuin hyvien asioiden tekemistä mahdollistavana keinona. Olen itse asiassa hieman ahdistunut työssäni koko ajan, koska en kykene läheskään aina kirjoittamaan juuri niistä näyttelyistä, joista haluaisin kirjoittaa, enkä lainkaan niin paljon nimenomaan kritiikkejä kuin haluaisin kirjoittaa. Silti tiedän olevani kurjistuvien kollegoideni keskuudessa hyväosainen, joten en saa valittaa. Näillä mennään ja yritetään taistella taiteen diversiteetinkin puolesta. Siinä suhteessa tulen aina olemaan puolueellinen.

Vallan näkymättömät reunaehdot

Olen toiminut pitkään ammattimaisena taidekriitikkona. Olen tietoinen vallastani – mutta myös sen yleisölle näkymättömistä reunaehdoista.

Joudun säännöllisesti keskusteluun vallastani. Kuulen vuosittain taiteilijatuttaviltani identtisen lauseen: ”Et sitten viittiny mun näyttelystä kirjoittaa”. 

Kriitikon ja taiteilijakunnan suhde on muuttumaton. Taiteilijat tarvitsevat julkisuutta ja ylitulkitsevat kriitikon valtaa – toisinaan miltei neuroottisesti. Tuorein esimerkki lienee se, kun Sami Saari suuttui Demokraatin Mikko Salmen Cheekiä käsittelevästä kriittisestä jutusta (8.1.) ja kommentoi sitä väkivaltauhkauksella. Hän selitti reaktiotaan Iltalehdessä (13.1.): ”Mua vituttaa tommoiset ihmiset. Teillä toimittajilla on niin paljon valtaa nostaa joku ihminen ylös tai tuhota ihmisen ura – tai elämä.” 

Kriitikolla on valtaa, mutta se on vähentynyt jo ennen minun urani alkua ja vähenee koko ajan lisää. Makutuomareita ei enää ole, eikä niitä kukaan kaipaakaan. Kriitikon valta on vähentynyt monista syistä, mutta joistain niistä ei juurikaan puhuta. 

Kritiikin rakenteellisia reunaehtoja on syytä avata. Olen kirjoittanut moniin lehtiin ja toiminut erilaisten pomojen kanssa. Ei ole yleistä mallia, jota voisi soveltaa. Jotkut pomoista käyttävät kritiikkiin liittyen suurempaa valtaa kuin kriitikko, mutta heidän nimiinsä eivät sen paremmin taiteilijat kuin suuri yleisökään usein edes kiinnitä huomiota. 

Olen opettanut taiteen sosiologiaa ja tapanani on käyttää konkreettisia esimerkkejä nimillä mainiten – niinpä  teen sen nytkin. 

Kirjoitin pitkään Ilkkaan (1998–2013). Kulttuuriosaston pomon Aino Mäki-Mantilan antama tehtävä oli kirjoittaa ”merkittävistä helsinkiläisnäyttelyistä” – käytännössä siis isoista museonäyttelyistä. Poikkeuksena oli se, että jollain ”maakunnan omalla pojalla” oli toisinaan gallerianäyttely Helsingissä. Kirjoitin vuosia (2006–2013) Kauppalehteen, ja tuottajani Markus Ånäs teki lopulliset päätökset hänelle lähettämieni listojen perusteella – julkaistujen suhdeluku oli arviolta 1/15. Samoin toimin nykyään Kirkko ja kaupunki -lehdessä (2013–). Lähetän kulttuurisivuista vastaavalle toimittajalle Marjo Kytöharjulle parin kuukauden välein lyhyine perusteluineen listan näyttelyistä, joista haluaisin kirjoittaa. Hän tekee valinnat.

Tämä on tuonut mukanaan uuden työssäni vaadittavan taidon, josta lukevalla yleisöllä on tuskin aavistusta: pomojen manipuloimisen. Jos joku näyttely on niin kiinnostava, että tunnen pakottavaa tarvetta kirjoittaa siitä, on minun osattava laatia vakuuttavat perusteet ja joskus jopa soitettava perään. 

Mitä tulee ns. marginaaliin, kuvaamani kritiikin synnyn rakenne vähentää marginaalisemmaksi koetun taiteen esille tuomista. Uudessa Suomessa, jonne kirjoitin pari vuotta (2007–08), kävi lopulta niin, että koko kuvataide koettiin niin marginaaliseksi, että kritiikit lopetettiin kokonaan. Oli alkanut klikkijournalismin aika, eikä klikkejä tullut tarpeeksi. 

Kansan Uutisiin olen kirjoittanut nyt yli vuoden, ja kykenen käsittelemään marginaalisemmiksi koettuja näyttelyitä keksittyäni ainakin minulle täysin uuden muodon: kolumnin ja kritiikin yhdistelmän. Näin voin käyttää esimerkiksi nuoren ja tuntemattomamman taiteilijan teoksia siltana merkittäviksi kokemiini teemoihin ja keskustelunaiheisiin. 

Hieman ylpeänä ajattelen, että kriitikkokin voi siis uudistua oman marginalisoitumisuhkansa edessä – puolustaessaan samalla marginaaliin ajautuvia taiteilijoita.