Julkaistua 747: Hyvässä uskossa?

Eilen julkaistiin Wäinö Aaltosen museossa Turussa – siis pääkallonpaikalla – Jyrki Siukosen (s. 1959) kirja Tapaus avantgarde – väärennokset ja Turun skandaali (Taide). Olimme molemmat Jyrkin kanssa mukana asian oikeuskäsittelyssä sekä käräjillä että hovissa. Ja huonostihan siinä kävi. Kirjasta selviää asiasta lisää.

Pienenä kaskuna voisin paljastaa jotain kirjan syntyhistoriasta. Jyrki soitti joskus syksyllä ja kysyi, että kirjoitetaanko yhdessä kirja Turun tapauksesta. Vastasin välittömästi myönteisesti, mutta sanoin, että minulla oli pari seuraavaa viikkoa aivan täynnä muita töitä. Sitten hän soitti uudestaan, ja jouduin taas toteamaan, että vieläkin piisaa töitä vähän liikaa mutta että olen kyllä innolla hankkeessa mukana. Malttamaton mies soitti sitten taas jonkun viikon jälkeen ja ilmoitti, että hän jo sen kirjan ehti kirjoittamaan ja että haluanko kirjoittaa siihen jälkisanat. Olen pitänyt itseäni välillä kuin kirjoituskoneena, mutta Jyrki laittoi paremmaksi ja kirjoitti vielä hyvän ja selkeän kirjan. Olen nyt lukenut sen jo kahteen kertaan ja joudun tunnustamaan, että kyllä siitä varmaan tuli näin parempi kuin se olisi ollut yhdessä tehtynä. 

Kirjoitin mielelläni siihen jälkipuheen, joka tässä:
 

Timo Setälä (s. 1958) teki asialle uskollisen kannen ja taiton.

Hyvässä uskossa?

Olin jo 1980-luvun lopulla varsin tietoinen siitä, että Suomen markkinoilla liikkuu taideväärennöksiä paljon enemmän kuin kukaan ns. taidemaailman edustaja pystyy edes kuvittelemaan. Ystäväpiiriini nimittäin kuului nyt jo edesmennyt taidekauppias, joka oli erikoistunut vähän halvempaan taiteeseen. Hän jakoi minulle usein tiedonmurusia ja kertoi kaskuja – ja lupasi kertoa minulle kaiken ”sitten joskus”. Kyse oli sellaisesta taiteesta, jonka väärentäminen ei ollut varsinaiselle taidemaailmalle mikään ongelma – en minä esimerkiksi ollut koskaan kuullutkaan Olavi Laineesta (1922–1983), jonka ”taidokkaan väärennöksen” ystäväni minulle kerran näytti. Niitä kuulemma riitti, koska oli olemassa markkinat. Opin tuolloin, että taidemarkkinamme jakautuvat erilaisiin segmentteihin, joista vain osaa käsitellään julkisuudessa.

Aloitettuani Taiteen päätoimittajana vuonna 1998 aloin kerätä satunnaista materiaalia aiheesta – päätin harrastaa tutkivaa journalismia ja ehkä vähän romanttisestikin soluttautua asiakkaana tai potentiaalisena välittäjänä taideväärennösbisnekseen ja hankkia todellisen selvyyden suomen taidemarkkinoiden rakenteesta ja mustien markkinoiden luonteesta. Mutta eihän minulla sitten koskaan ollut varsinaisilta töiltäni siihen aikaa. Tuohon aikaan tutustuin myös erääseen taideväärennöstapauksiin puolustusasianajajana erikoistuneeseen juristiin, joka hänkin lupasi joskus myöhemmin kertoa minulle kaiken. Sitä päivää odottelen edelleenkin – hyviä juttuja toki olen kuullut, muun muassa eräästä mittavasta suomalaisesta Dalí-kokoelmasta, jossa ei ole ensimmäistäkään aitoa työtä. 

Kerron muistelukseni siksi, että olen itsekin usein ihmetellyt sitä, miten uskalsin kirjoittaa Kauppalehteen 17.6.2009 niin kuin kirjoitin. Jossain haastattelussa sanoin, että kyse oli intuitiosta, mutta mukana oli varmaankin myös tietty pidempiaikainen altistuminen ja herkistyminen taideväärennösten tematiikalle sekä henkilökohtainen, joskus 1980-luvulla alkanut ja melko intohimoinen itäeurooppalaisen avantgarden harrastus. 

Näyttelyn lehdistötilaisuudessa tiesin aika nopeasti koko näyttelyn olevan silkkaa roskaa, mutta tiesin sen ikään kuin tietämättäni: mitään yksilöitävää evidenssiä ei nopeasti käynyt ilmi. Totesin jo tuolloin eräälle Wäinö Aaltosen museossa työskentelevälle tuttavalleni, että ”ootte tainnut lyödä kätenne paskaan”. ”Joo, mä tiedän, mutta puhutaan siitä myöhemmin”, hän vastasi. Silloin tiesin jo varmasti. Emme me koskaan myöhemmin asiasta kuitenkaan puhuneet. Ehkä hänkin joskus kertoo jollekin kaiken tai edes jotain. 

Nuorempana haaveilin skuupista. Nyt sain sellaisen aikaan vahingossa, mutta sankaruuden sijaan seuraamus oli vain suru, jota tunnen taidetta rakastavien puolesta ja joukossa. Oikeusprosessi, jossa olin kaksi kertaa todistajana, oli turhauttava: kysymykset olivat asiantuntemattomia, suurin osa täysin irrelevantteja. Tunnelma salissa oli tunkkainen, enkä tuntenut saaneeni asiaani edes kunnolla esitetyksi. Olin tutustunut vuoden 1997 esitutkinnan pöytäkirjoihin huolellisesti, ja niiden pohjalta tiesin kaikkien syytettyjen tietäneen alusta alkaen kaiken taideteosten alkuperästä ja oikeasta luonteesta. Syyttäjät eivät tätä kyenneet osoittamaan, ainakaan niin että tuomarit olisivat uskoneet. Vähän aikaa sitten tapasin edellä mainitsemani juristin vuosien jälkeen sattumalta uudestaan ja kerroin turhautumisestani. Hän puhkesi nauruun, ja totesi: ”Etpä taida Otso tietää turkulaisesta oikeuskäytännöstä mitään.” En olen ihan varma, miten tähän lausuntoon pitäisi suhtautua, mutta sen tiedän, että ainakaan tässä tapauksessa ei Turussa oikeus voittanut – vaikka sitä kahteen kertaan yritettiinkin. 

Enemmän minua surettaa kuitenkin se, että taidemaailma petti, että Wäinö Aaltosen museossa oltiin niin totaalisen asiantuntemattomia ja ettei sieltä kukaan joutunut mihinkään vastuuseen. ”Hyvässä uskossa” toiminut museo siirtyi vain kantajan puolelle, kun Turun kaupunki esitti korvausvaateitaan. Museoammattilaisia sitoo kansainvälisen museoliiton (ICOM) eettinen säännöstö, ja siitä Wäinö Aaltosen museo ei välittänyt lainkaan järjestäessään kyseessä olevaa ala-arvoista näyttelyä. Näyttelyä järjestettäessä museonjohtajana toimineen Päivi Kiisken on täytynyt olla täysin tietoinen teosten epämääräisestä taustasta – olihan hän museonjohtajana jo silloin, kun niitä kaupiteltiin näkyvästi hänen museossaan ja kun niiden likaista historiaa käsiteltiin näyttävästi Turun Sanomissa. Sama koskee näyttelyn hyväksynyttä Turun kulttuurilautakuntaa, jossa oli mukana Raili Engdahl – taannoinen ”Jaskan” galleristi Bellartesta. Ei kukaan, ei mikään – eikä koskaan – saa minua uskomaan, että tässä on toimittu vain bona fide, hyvässä uskossa. Varsinaisia syitä voin kuitenkin vain arvailla. Ehkä joku kertoo vielä joskus edes jotain.

***

PS. Olin tilaisuudessa vähän ärtynyt muun muassa Turun museotoimenjohtajan Olli Immosen – joka ei vielä ollut toimessaan tapahtumien aikaan – poliitikkomaisesta asenteesta ja siitä, että hän viittasi faktojen ynnäämisessäni "salaliittoteorioihin". Olin vihainen siitä, että museo livahti kantajien puolelle ottamatta asiasta mitään oikeaa vastuuta toimittuaan ensin ICOMin sääntöjen vastaisesti ja totaalisen ammattitaidottomasti. Ärtymykseni tuottaa nyt sen, että avaan loppusanoja vähän lisää. Tuo jutussa mainitsemani tuttavani museolla oli sen nykyinen intendentti Riitta Kormano. Yritin soittaa hänelle silloin, kun kirjoitin jälkisanat ja varoittaa häntä siitä, että tulen mainitsemaan hänen nimensä. En saanut häntä tuolloin kiinni, ja paino jo odotti, joten jätin nimen kohteliaasti pois. Nyt en oikeastaan ymmärrä, miksi tein niin. Sitaatti on totta ja sanatarkka – tosin Jyrki lempeänä miehenä huomautti, että "käden paskaan iskeminen" saattaa tarkoittaa myös esteettistä laatua. Näinhän se tietenkin on. Se jatkokeskusteluhan jäi kuitenkin käymättä.

Muistin virkistämiseksi tässä vielä linkki alkuperäisiin Kauppalehden juttuihini. 

PPS. Tässä linkki Jonni Roosin tämänpäiväiseen raporttiin Ylen Kulttuuricocktailissa.

 

PPPS. Tästä linkistä (kohdasta 9:41)vielä Jonni Roosin radiohaastattelumateriaalia eilisestä Kulttuuricocktailista.