Virossa 184: Performanssia Karepalla

Viime viikonloppuna (12.8.) lähdin Roi Vaaran (s. 1953) ja Beate Linnen (s. 1967) kanssa Karepalle, noin 115 Tallinnasta itään. Siellä sijaitsee taidemaalari Richard Sagritsin (1910–1968) kotimuseo, jota ystäväni, historioitsija Teet Veispak ja hänen puolisonsa, konservaattori Hedi Kard pitävät kesäisin yllä. Siellä on järjestetty useana elokuuna performanssi- ja installaatiotapahtuma. Viime vuonna olin myös paikalla. Itse virallinen tapahtuma on nyt lopetettu – viimevuotinen oli viimeinen. Syynä julkisen tuen tipahtaminen pois. Mutta eiväthän innokkaat ihmiset osaa lopettaa. Itse asiassa vain nimi vaihtui. Nyt kyseessä oli Rahvusvaheline Juskepäev eli Kansainvälinen Juske-päivä, jolla kunnioitettiin viime vuonna edesmennyttä kollegaani Ants Juskea (1956–2016).
Menimme paikalle jo perjantaina, jotta Roi ja Beate sattoivat tutkia paikkoja etukäteen.
Elimme osin omavaraistaloudessa (merestä kalaa ja metsästä sieniä), tässä ystäväni, kuvanveistäjä Terje Ojaver (s. 1955) ja osa sienisaaliista:

Lauantaina tapahtumat aloitti Beate, joka piirsi hiiletyllä suullaan pitkää viivaa:

 
Sitten oli vuorossa Roi, joka seurasi rakettia taivaalle ja lopulta maan sisään:

  
Sitten oli vuorossa Jüri Ojaver (s. 1955), joka matkusti kumiveneellä omasta veitoksestaan merelle:

Viimeisenä performarssina Leonhard Lapin (s. 1947), joka teki pientä veneen tuunausta – maalia, olutta ja maustekilohailia:

Siim-Tanel Annus (s. 1960) näytti vielä tuoreesta jättimaalauksestaan videon:

Likipitäen täydellinen taidepäivä, jota ei lainkaan pilannut sen vaihtuminen terassilla yöksi siikoineen, sienineen ja muine herkkuineen:

Sunnuntaikin jatkui kiinnostavissa merkeissä, kun Viskiklubin puheenjohtaja, kesänaapuri Toomas Tiivel näytti Roille, Beatelle ja minulle lähialueen nähtävyyksiä ja oman sympaattisen mökkinsä.
Kävimme muun muassa täysin absurdilla Rutjan sotilaslentokentällä, jonka neukut rakensivat vuonna 1985 mutta eivät koskaan käyttäneet, koska se oli suomaalle huonosti suunniteltu:

Kiertoajelun kohokohta oli kuitenkin Viron kuuluisimman koiran hauta:

Rutjan tyhjillään olevan rajavartioaseman aitauksen sisällä lepää Dempel (myös Djoma – Dempel tulee 'demobilisaatiosta'). Kun venäläiset rajavartijat lähtivät lopullisesti Rutjasta, otettiin rajavartiokoira Dempel viimeiseen kuorma-autoon, mutta se tajusi, mistä oli kyse ja hyppäsi pois. Se jäi kylään ja jatkoi jokapäiväistä vahtimistaan. Kylän väki ruokki sitä yhdessä ja piti siitä huolta sen kuolemaan asti. Se oli kaikkien koira. Sille pystytettiin ensin kyltti, sitten kivi, ja haudan taakse istutettiin vaahtera.
Tiivel kaatoi tapansa mukaan haudalle viskiryypyn ja mekin otimme sellaisen. Hieno tarina.

***

Jos taide-elämä olisi aina tällaista, pakahtuisin onnesta.

Julkaistua 771 & Näyttelykuvia 1037: Salvelan kesä VII

Tällaisen tiedotteen rustasin (on kyllä samalta pohjalta kuin viime vuonna ja toissa vuonna ja...). Eilen ripustettiin. On aika raikas näyttely, vaikka itse sanonkin. Tervetuloa kaikki tänään avajaisiin klo 17.00! 

 

Salvelan kesä VII 

Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 31.5.–23.6.2016 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo seitsemättä kertaa. 

 

Viljanen, Teräsvuori. 

Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy tuttuun tapaan joukko eturivin suomalaisia taiteilijoita, joita yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Matti Nurminen,  Olavi Pajulahti, Matti Peltokangas, Timo Setälä, Heimo Suntio, Tarja Teräsvuori ja Roi Vaara. 

Setälä (hymyilee).

Juhani Harrin (1939–2003) ja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Helsingin Hietalahdessa sijaitsevaan Ravintola Salveen pöytäkunta, jossa käytiin innostuneita ja toisinaan kiivaitakin taidekeskusteluja ja jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme ehkä se viimeisin. Mukaan liittyivät 1990-luvun lopulla muiden muassa kuvanveistäjä Ukri Merikanto (1950–2010), taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) ja silloinen Taiteen päätoimittaja Otso Kantokorpi. Pöytäseurue laajeni vuosien mittaan intohimoisilla taiteenharrastajilla, ja sen kautta esimerkiksi Galleria Ortonin Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen ovat liittyneet mukaan taidemaailmamme virtauksia ja keskusteluita pohtivaan porukkaan. 

Setälä, Setälä, Pajulahti.

Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat ovat esiintyneet yksityisnäyttelyillään jo kohta viisitoista vuotta toimineessa Invalidisäätiö Ortonin kahvilassa sijaitsevassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala. 

Suntio (eiku Strindberg).

Porukalla päätettiin jo alusta alkaen, että ei kaiken tarvitse aina olla ryppyotsaisen temaattista. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman turhia ulkoisia paineita. Tätä kehikkoa ovat olleet rakentamassa myös näyttelyiden avaajat, perinteisesti Suomen taidemaailman huipulta: Ulla Aartomaa, Tuula Arkio, Jaakko Lintinen, Soili Sinisalo, Maija Tanninen-Mattila, Markku Valkonen saavat tänä vuonna suomalaisen nykytaiteen keskeisen kansainvälistäjän, muun muassa Kiasmassa työskennelleen professori emerita Maaretta Jaukkurin.

 Nurminen, Nurminen (alekkain).

Julkaistua 637 & 638 & Näyttelykuvia 984 & 985: Salvelan kesä VI & Matkaikoneita

Eilisen päivän vietin Galleria Ortonissa. Oli taas se aika vuodesta, jolloin ripustimme perinteisen Salvelan kesä -näyttelyn, nyt jo kuudetta kertaa. Mukana ovat Jorma Hautala (s. 1941), Pekka Kauhanen (s. 1954), Matti Kujasalo (s. 1946), Matti Nurminen (s. 1947), Matti Peltokangas (s. 1952), Olavi Pajulahti (s. 1944), Timo Setälä (s. 1958), Tarja Teräsvuori (s. 1947) ja Roi Vaara (s. 1953).

Setälä ja Kujasalo menossa päin seinää.

Samalla kokosimme Sairaala Ortonin pääaulan vitriiniin pienen näyttelyn vanhoihin sikariboxeihin tehdystä taiteesta nimellä Matkaikoneita (Pajulahti, Setälä ja Teräsvuori). Se on nähtävillä toistaiseksi määrittämättömän ajan.
Avajaiset tänään kello 17. Kaikki joukolla mukaan!
Tässä nyt aamulla rustaamani tiedotteet:

Salvelan kesä VI

Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 26.5.–18.6.2015 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo kuudetta kertaa.

Nurminen paikoillaan, Pajulahti vielä odottelee.

Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy tuttuun tapaan joukko eturivin suomalaisia taiteilijoita, joita yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti, Timo Setälä, Tarja Teräsvuori ja Roi Vaara. 

Setälä auttaa Hautalaa nousemaan seinälle.

Juhani Harrin (1939–2003) ja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Helsingin Hietalahdessa sijaitsevaan Ravintola Salveen pöytäkunta, jossa käytiin innostuneita ja toisinaan kiivaitakin taidekeskusteluja ja jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme ehkä se viimeisin. Mukaan liittyivät 1990-luvun lopulla muiden muassa kuvanveistäjä Ukri Merikanto (1950–2010), taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) ja silloinen Taiteen päätoimittaja Otso Kantokorpi. Pöytäseurue laajeni vuosien mittaan intohimoisilla taiteenharrastajilla, ja sen kautta esimerkiksi Galleria Ortonin Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen ovat liittyneet mukaan taidemaailmamme virtauksia ja keskusteluita pohtivaan porukkaan.

Pajulahti auttaa Teräsvuorta löytämään vihdoin muotonsa.

Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat ovat esiintyneet yksityisnäyttelyillään yli kymmenen vuotta toimineessa Invalidisäätiö Ortonin kahvilassa sijaitsevassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala. 
Porukalla päätettiin jo alusta alkaen, että ei kaiken tarvitse aina olla ryppyotsaisen temaattista. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman turhia ulkoisia paineita. Tätä kehikkoa ovat olleet rakentamassa myös näyttelyiden avaajat, perinteisesti Suomen taidemaailman huipulta: Tuula Arkio, Jaakko Lintinen, Soili Sinisalo, Maija Tanninen-Mattila, Markku Valkonen saavat tänä vuonna seurakseen uransa Lahden taidemuseossa ja Sinebrychoffin taidemuseossa tehneen taidehistorioitsija Ulla Aartomaan.

  

***

Matkaikoneita

Kuvataiteilijat Olavi Pajulahti, Timo Setälä ja Tarja Teräsvuori ovat maalanneet, veistäneet ja valokuvanneet pieniä kuvia (muinaiskreikaksi εἰκών, eikōn) vanhoihin seetripuisiin sikarilaatikoihin. Teokset ovat matkaikoneja kahdessakin mielessä. Niiden teemat ovat syntyneet matkojen innoittamina – joko konkreettisesti tai myös ikiaikaisen symbolisesti: onhan jo esimerkiksi Pajulahden käyttämän ultramariinin etymologiakin varsin runollinen, ultra mare (= meren tuolla puolen). Matkaikoneita ne ovat myös siinä mielessä, että aivan kuin ortodoksisessa perinteessä, niitä voi myös ottaa mukaan matkalle. Suljetun ja vahvan rasian voi avata vaikkapa yksinäisen hotellihuoneen yöpöydälle muistuttamaan taiteen voimasta keskellä niitä eksistentiaalisia myrskyjä, joita vieraassa paikassa ja varsinkin yksin ollessaan voi kokea.

Pajulahti, Setälä ja Teräsvuori matkamietteissä.

Rasioitua taidetta on tehty jo pitkässä ismien ketjussa: muun muassa dada, uusrealismi ja fluxus ovat jättäneet jälkensä rasioiden taiteeseen. Pajulahti, Setälä ja Teräsvuori eivät kuitenkaan lähesty aiheitaan taidehistoriallisella tietoisuudella. Heidän laatikoissaan ei asu viittaus taidehistoriaan, ei ironia, snobbailu tai nokkeluus vaan pikemminkin puhdas tunne hiljaisena ja keskittyneenä – väliin ehkä tuulahdus melankoliaakin aivan kuten seetrin tuoksun sekoittuessa sikarin tuoksuun, sillä rasiahan on tunnetusti piilo ja kätkö. ”Se että rasian geometrian ja salaisuuden psykologian välillä on vastaavuus, ei pitkiä selontekoja kaipaa”, toteaa ranskalainen filosofi Gaston Bachelard (Tilan poetiikka, Nemo 2003), joka tiivistää pienuuden suuruuden osuvasti: 

Kaikki mikä on pikkuriikkistä avaa maailmaa – ja tämä portti on ahdas jos mikä. Yksi yksityiskohta voi olla uuden maailman merkki, maailman joka kaikkien maailmojen tapaan sisältää suuruuden ominaisuudet.

Miniatyyri on suuruuden koti.

*** 

Ja mitähän symboloi tämä näky, johon törmäsin lähipuistossa palatessani illalla kotiin: 

Performanssia ystävän synttäreillä

Viime keskiviikkona kävin erään ystäväni synttäreillä. Hänen puolisonsa oli ostanut hänelle lahjaksi Roi Vaaran (s. 1953) performanssin. Näinkin siis voi tehdä. Muistakaa idea.

 

Vaaran performanssi oli vähäeleinen mutta varsin intensiivinen. Hän piti levitetyissä käsissään kahta posliinista kahvikuppia, tassia ja lusikkaa ja lupasi tehdä sitä korkeintaan 20 minuuttia. Kaikkihan odotimme tietenkin sitä, että kädet väsyvät, ja odotuksesta tuli aika intensiivisen jännittävä. No, eivät ne sitten väsyneet tarpeeksi. Kahvikupit pysyivät käsissä.
Vaaran varsinainen valtti näissä vähäeleisissä jutuissa on hänen vahva karismansa, voimallinen stage presence, niin kuin joistain lajeista on tapana puhua. Näin oli taaskin. Kuunnelkaa äänimaisemaa ja seuratkaa Vaaran oikean lahkeen väpinää. Tämä on siis kuvattu performanssin loppupuolelta.

Näyttelykuvia 808 & Julkaistua 423: Salvelan kesä IV

Sunnuntaina ripustimme jo neljättä kertaa Galleria Ortoniin Ravintola Salvessa aikoinaan syntyneen porukan teoksia kesänäyttelyksi (3.–21.6.):

Urakka tehty: Hautala, Kauhanen, Nurminen ja Mikkonen – seinällä Pajulahti, Mikkonen ja Luostarinen.

Maanantaina oli sitten avajaisten vuoro. Edellisten kesien tavoin avajaispuhetta oli pyydetty pitämään taidemaailman kokenut substanssiosaaja, joka myös tuntee eri yhteyksistä kaikki taiteilijat – sellainen on Ateneumin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattila, joka lämmöllä esitteli näyttelyn. Sää suosi ja avajaisyleisöä riitti, mutta kukitettavia taiteilijoita oli vain liian vähän, koska osa oli matkoilla, osa sairaana:

Setälä, Pajulahti, Peltokangas, Hautala. 

Jatkoille mentiin tietysti Salveen, jossa bändimme oli fantastinen Tango Siboney -orkesteri (suomalais-bolivialainen Siboné Oroza kitaristinaan Antti Nordin (s. 1960), joka on muuten myös kuvanveistäjä):

Eikä siinäkään vielä kaikki. Luottokääntäjämme Susan Heiskanen esitti vielä antaumuksella kaksi hulabiisiä:

Aamulla olin kirjoittanut valmiiksi näyttelyn esittelytekstin gallerian verkkosivuille:

Salvelan kesä IV 

Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 3.6.–21.6.2013 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo neljättä kertaa.
Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy tuttuun tapaan joukko eturivin suomalaisia taiteilijoita, joita yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti, Timo Setälä ja Roi Vaara. Jottei verenvähyys pääsisi iskemään, päätettiin toissa vuonna aloittaa uusi perinne: joka vuosi kutsutaan mukaan joku henkisesti läheinen vieras. Tänä vuonna vuorossa on suurta retrospektiivistä näyttelyään juhliva Leena Luostarinen, joka on myös kaikille vanha tuttu Salvesta. Aikaisempina kesinä vieraina ovat olleet Marika Mäkelä ja Teemu Saukkonen. 
Juhani Harrin (1939–2003) ja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Helsingin Hietalahdessa sijaitsevaan Ravintola Salveen pöytäkunta, jossa käytiin innostuneita ja toisinaan kiivaitakin taidekeskusteluja ja jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme ehkä se viimeisin. Mukaan liittyivät 1990-luvun lopulla muiden muassa kuvanveistäjä Ukri Merikanto (1950–2010) ja silloinen Taiteen päätoimittaja Otso Kantokorpi. Pöytäseurue laajeni vuosien mittaan intohimoisilla taiteenharrastajilla, ja sen kautta esimerkiksi Galleria Ortonin Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen ovat liittyneet mukaan taidemaailmamme virtauksia ja keskusteluita pohtivaan porukkaan.
Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat ovat esiintyneet yksityisnäyttelyillään yli kymmenen vuotta toimineessa Sairaala Ortonin kahvilassa sijaitsevassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala.
Kesänäyttelyn on kuratoinut Otso Kantokorpi, joka jo toissa vuonna päätti, että ei kaiken tarvitse aina olla niin ryppyotsaisen temaattista. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman mitään ulkoisia paineita.

***

Hyvä alku kesälle.

Julkaistua 371: Palkittu ja rakastettu...

En näköjään ehdi nykyään käydä missään, mutta postilaatikosta tipahtelee silloin tällöin aamuisin juttuja, joita öisin kirjoittelen. Tänään sieltä tuli tuorein 1/2-lehti, jossa oli vähän pakinanomainen juttuni taiteesta ja palkinnoista: 

Palkittu ja rakastettu…

Palkinnot ovat olleet osa taidekenttää iät ja ajat. Klassisen musiikin kilpailu- ja palkitsemisjärjestelmät ovat olleet pitkään yksi kentän aidosti keskeisistä osa-alueista, mitä kapitalismi (lue = musiikkibisnes) on osannut hyödyntää maksimaalisesti. Miksi kuvataiteet ovat saaneet olla kohtuullisen rauhassa näistä taiteen ”ulkotaiteellisista” ulottuvuuksista? Vai ovatko?

 Palkintoja voi saada tukustakin...

Ensimmäinen saamani palkinto on kansakoulun henkisissä kilpailuissa kirja, jonka voitin lausumalla Uuno Kailaan (1901–1933) runon ’Sanat’. Voitin myös Raittiuskilpakirjoituksissa ainakin kolme kirjapalkintoa. Hymypoika-patsasta en koskaan saanut, mikä harmittaa minua vasta nyt, koska olen myöhemmin oppinut, että hassun kipsiveistoksen muovaaja on arvostamani kuvanveistäjä Heikki Nieminen (s. 1926). Vaatimattomassa taidekokoelmassani voisi siis paremmalla käytöksellä olla aito Nieminen.

Heikki Niemisen Hymypoika vuodelta 1954.

Ja olihan tytöillekin oma Hymytyttönsä, Niemisen kädestä sekin. Palkintoa on jaettu Hyvän Toveruuden Kilvan palkintona vuodesta 1954 ja jaetaan edelleenkin. Nykyään veistokset valaa taiteilijaksi itseään nimittävä Reeta Kauranen, joka hoitaa Koristevalu Kärkkäistä Porvoossa. Olin aika hämmästynyt, kun luin firman verkkosivuilta, että näitä 15 euroa maksavia Hymy-veistoksia jaetaan vieläkin vuosittain noin 7.500–8.000 kappaletta. Kokoelmaveistokseni ei siis olisi kuitenkaan kovin arvokas. 
Se, että muistan vielä 55-vuotiaanakin Kailaan runon avaussäkeet (”On olemassa hyvin paljon sanoja…”), kertoo epäilemättä jotain kilpailun ja palkinnon merkityksestä – ellei kyse sitten ole vain pelkästä traumasta, koska runossa puhuttiin sanan ’isä’ pelottavuudesta, ja minä olen aina rakastanut valtion ylimääräisellä taiteilijaeläkkeellä palkittua – sillä osin palkintohan sekin on – kuvanveistäjä-isääni (s. 1935).

Parhaat taiteilijat…

Lienee niin, että erilaiset rankkaukset ovat ihmisyhteisölle ominainen tapa olla. Vaikka olisimme kuinka demokraatteja, tiedämme itse kukin, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia ja että me kaikki jaamme asioita erilaisiin hierarkioihin koko ajan, päivittäin. Kaksi saman alan / samantyyppistä / samaa materiaalia käyttävää / samanikäistä taiteilijaa asettuu väistämättä arkiajattelussa vertailuun. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut sitä, kumpi on parempi veistäjä: Mauno Hartman (s. 1930) vai Kain Tapper (1930–2004)? Ravintolassa sanon mielipiteeni aina ääneen, painetussa tekstissä en koskaan.
Syitä vaikenemiseen on useampia. Taiteilijoiden paremmuusvertailua pidetään sekä mahdottomana että varsinkin epä-älyllisenä ja ikään kuin taiteenulkoisena asiana. Vallan portinvartijoille tämä kuitenkin sallitaan. Jotkut taiteilijat saavat muun muassa Pro Finlandia -mitalin, yhden korkeimmista taiteilijoille myönnettävistä kunniamerkeistä. Onneksi niitäkin piisaa. Tapper sai sellaisen vuonna 1977, Hartman vuotta myöhemmin. Tapper kuitenkin tavallaan voitti kisan, koska hänet nimitettiin akateemikoksi vuonna 1996.
Pro Finlandia -mitalia on jaettu vuodesta 1945 saakka, toisinaan yli 20 vuosittain. Viime vuonna sellaisen sai 13 taiteilijaa. Mutta kuka muistaa taidemaalari August Laitilaa (1893–1972), joka sai omansa vuonna 1949?

Monen taiteilijan himoitsema Pro Finlandia -mitali. Tämän yksilön sai Tapio Junno vuonna 1989.

Rankijärjestelmät ovat toisinaan melko tarkkoja. Todennäköisesti varsin harva nykytaiteilija tietää, että Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki on kunniamerkkien keskinäisessä rankkauksessa korkeammalla kuin Pro Finlandia -mitali – tai ylipäänsä, että sellaisiakin taiteilijoille jaetaan. Taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala (s. 1941) sai sellaisen vuonna 2001 – hänen kollegansa taidemaalari Leena Luostarinen (s. 1949) on ”vain” saman ritarikunnan ritari. Hän on siis virallisella ansiomerkkirankilistalla alempana kuin Hautala.
Uskallan silti väittää, että nykyään 30–40-vuotiaat taiteilijat saavuttavat 55-vuoden korkean iän, he ovat tästä paljon tietoisimpia kuin nykyään. Vallankumouksella kun on taipumus syödä lapsensa, eikä instituutioilla ole taipumusta hävitä mihinkään. Tuskin ikianarkistinen performanssitaiteilija Roi Vaarakaan (s. 1953) olisi kolmikymppisenä uskonut, että vuonna 2010 hänellekin myönnetään Pro Finlandia. Eivätköhän esimerkiksi Adel Abidin (s. 1973) ja Salla Tykkä (s. 1973) ole hyviä ehdokkaita, jos vetoa pitäisi lyödä?
Jotkut taiteilijat kieltäytyvät palkinnoista. Kirjailija Hannu Salama (s. 1936) ei aatteellisista syistä ottanut vastaan hänelle vuonna 1975 myönnettyä Pro Finlandiaa. Vuonna 1998 kirjailija Leena Krohn (s. 1947) ja taidemaalari ja -graafikko Marjatta Hanhijoki (s. 1948) palauttivat Pro Finlandiansa vastalauseeksi sille, että tasavallan presidentti Martti Ahtisaari oli myöntänyt Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin – siis sen saman mikä Hautalalla on – Indonesian hallituksen metsiä tuhoavalle metsäministeri Djamaludin Suryohadikusumolle. Kosto elää, vaikka vähän voimattomanakin: vuonna 1999 kukaan kuvataiteilija ei poikkeuksellisesti saanut Pro Finlandiaa. 

... mutta voi palkinnon tilata taiteilijaltakin. Kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) Tampereen elokuvajuhlille lahjoittama palkintoveistos Kiss (1970), jota valetaan edelleenkin vuosittain. 
 

… ja paljon rahaa

Moniin palkintoihin liittyy myös iso rahasumma. Palkittujen rankkauksen lisäksi palkinnotkin on rankattu. Kapitalismin laki on rautainen: mitä enemmän rahaa palkintoon liittyy, sitä ”merkittävämpi” palkinnosta on tapana tulla. Suomalaisessa kuvataidemaailmassa tämä koskee varsinkin kahta palkintoa: pohjoismaista Carnegie Art Awardia ja umpikotimaista Ars Fennica -palkintoa. Viime vuonna taidemaalari Heikki Marila (s. 1966) sai pohjoismaisen pankkiiriliikkeen varainhoidon, sijoittamisen ja arvopaperinvälityksen voittorahoja 110.000 euroa ja Anssi Kasitonni (s. 1978) alkuaan Hämeen Peruna Oy:stä – aikanaan Suomen suurin perunajauhon valmistaja – kasvaneita sijoitusrahoja 34.000 euroa. Ja kun rahaa on paljon, enemmän kuin muilla, uutisoi media kautta linjan: ”Suomen merkittävin taidepalkinto”. Ja näinhän se on, koska asioilla on tapana reifikoitua, sanan muuttua lihaksi. Raha muuntuu helposti muiksi symbolisiksi arvoiksi, jotka ovat ikään kuin totta. Niinpä pelkkä runner up -kategoriakin riittää: Ars Fennica -ehdokkuus näyttää kuvataiteilijan CV:ssä ainakin yhtä hyvältä kuin Maj Lind -pianokilpailun jaettu III sija nuoren pianistin CV:ssä.
Monesta taiteilijasta on tapana kliseisesti sanoa, että he ovat ”palkittuja ja rakastettuja”. Onneksi siis käytössä on kategorioita erilaisista laadullisista luokista. Ja onneksi rakkautta ei ole tapana rankata. Sitä kun ei tunnetusti rahalla saa – toisin kuin seksiä.

Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on ainakin neljästi palkittu helsinkiläinen kriitikko, joka yritti aikoinaan Taide-lehdessä lanseerata Vuoden keski-ikäinen taiteilija -palkinnon.

Näyttelykuvia 695: Kesä alkanee

Eilisen päivän vietin Valokuvataiteen museon kellarissa suunnittelemassa tulevan Polaroid-näyttelyn töiden kehystystä. Tarvitsimme myös erästä installaatiota varten irtopäätä, ja sellaisenhan Martti Jämsä (s. 1959) löysi naapurissa majailevan Teatterimuseon varastoista: 

Ruokatauolla piipahdimme Kaapelitehtaan Puristamossa katsomassa Lahden taideinstituutin lopputyönäyttelyä Final Fantasy (5.–27.6.). Aika roisia on meno ollut maalatessa:

Olinkin vähän hämmästynyt siitä, että näyttelyn kokonaisilme oli niin raaka. Ei ollut tarjolla käsitteellisempää tekemistä eikä myöskään kovin herkkää jälkeä. Liekö sitten niin, että koulun lakkauttamispäätös on lyönyt leimansa tekemiseen?

***

Ja sitten piti lähteä Galleria Ortoniin avaamaan Salvelan kesä III (4.–29.6.). Minua ilahdutti suuresti, että näyttelyn avasi pitkän uran Taiteessa tehnyt Jaakko Lintinen:

Avajaisperformanssista vastasi tuttuun tapaan Roi Vaara (s. 1953). Hän otti yleisöstä kymmenen avustajaa, jotka hän laittoi soittamaan uuden viisiminuuttisen sävellyksensä. Olupullot puhallinsoittimina toivat porukalle hyvän kesäfiiliksen:

Ja jatkoille tuttuun tapaan yhteistyökumppanimme huomiin, ravintola Salveen. Musiikkiannista vastasi akustisesti Esa Kaartamo:

Ja vielä yllätysesiintyjä. Susan Heiskanen on nimittäin opiskellut jo toista vuotta hula-tanssia ja uskalsi tulla taitoineen yleisön eteen:

Kai tässä kesä alkaa lähestyä.

Näyttelykuvia 694: Mikä helvetin veroilmoitus?

Sunnuntaina ripustimme Galleria Ortonin kesänäyttelyn, josta näyttää tulleen jo aito perinne, koska kyseessä oli jo kolmas Salvelan kesä (4.–29.6.). Vakiojengin – Jorma Hautala (s. 1941), Pekka Kauhanen (s. 1954), Matti Kujasalo (s. 1946), Tapani Mikkonen (s. 1952), Matti Nurminen (s. 1947), Matti Peltokangas (s. 1952), Olavi Pajulahti (s. 1944) ja Roi Vaara (s. 1953) lisäksi kutsuttuna vieraana oli Teemu Saukkonen (s. 1954) Tampereelta. Ja kun porukka on näin kokenutta, ei näyttelyn ripustaminen ollut kovin työlästä – paitsi ehkä joiltain osin, koska Nurmisen kivillä on taipumus painaa, kuten Peltokangaskin huomasi:

Hautala ja Kauhanen olivat nopeasti seinällä...

... mutta Pajulahdella riitti naputtelemista näissä sikariboxeihin tehdyissä pigmenttitutkielmissa.

Avajaiset odottavat tänään, ja palaan vielä asiaan. 

*** 

Ja kun kerran Alaston kriitikko yritän olla, niin kerrottakoon kriitikon arjestakin rehellisesti jotain. Siivosin avaamatonta postia, ja huomasin, että veroilmoitus oli jo liki kuukauden myöhässä. Kenkälaatikko tyhjäksi sohvalle, ja sunnuntai-illan hupi oli tällaista:

Julkaistua 307: Salvelan kesä III

Tuli tänä aamuna rustattua yksi tiedote:

Salvelan kesä III

Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 4.6. – 29.6.2012 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo kolmatta kertaa. Kesätauon jälkeen näyttelyyn ehtii tutustua vielä 30.7.–3.8. ennen kuin syyskausi uusine taiteilijoineen alkaa.

Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy tuttuun tapaan joukko eturivin suomalaisia taiteilijoita, joita yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Roi Vaara. Jottei verenvähyys pääsisi iskemään, päätettiin viime vuonna aloittaa uusi perinne: joka vuosi kutsutaan mukaan joku henkisesti läheinen vieras. Tänä vuonna vuorossa on myös Galleria Ortonissa esiintynyt tamperelainen taidemaalari Teemu Saukkonen.

Viime vuonna Salvela II:ssa tarvittiin voimaakin, kun Matti Nurmisen veistoksia ripustettiin. Vasemmalta Seitsalo, Nurminen ja Pajulahti.

Juhani Harrin ja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Helsingin Hietalahdessa sijaitsevaan Ravintola Salveen pöytäkunta, jossa käytiin innostuneita ja toisinaan kiivaitakin taidekeskusteluja ja jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme ehkä se viimeisin. Pöytäseurue on vuosien mittaan laajentunut, ja sen kautta esimerkiksi Galleria Ortonin Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen ovat pystyneet seuraamaan taidemaailmamme virtauksia.

Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat ovat esiintyneet yksityisnäyttelyillään yli kymmenen vuotta toimineessa Sairaala Ortonin kahvilassa sijaitsevassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala.

Kesänäyttelyn on kuratoinut taidekriitikko Otso Kantokorpi, joka jo viime vuonna päätti, että ei kaiken tarvitse aina olla niin ryppyotsaisen temaattista. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman mitään ulkoisia paineita.

Näyttelykuvia 687 & 688 & 689 & 690: Vankileirien saaristo

Sunnuntaina lähdin pienelle näyttelykierrokselle. Aloitin Muu Galleriasta, jossa oli kaksi näyttelyä.

Sanni Sepän (s. 1980) Eläinteoria (4.–27.5.) oli veikeä näyttely, jossa nuori taiteilija oli installoinut lapsuuden piirustuksiaan ja valmistumisensa jälkeen tekemiään värikynäkopioita – muun muassa loputtoman määrä Pohjolan lintuja:

Identiteetti on ilmeisesti hakusessa. Näin taiteilija itse: "Mietin sitä, kuinka ihmiset on helppo määritellä harrastuksen, opiskelupaikan tai lempimusiikin perusteella. Mitä teokset, joissa on vain eläimiä kertovat minusta? Eivät yhtään mitään ja kaiken sen, mitä haluat kuvitella."

Työstämällä asiat selviää. 

Ja uniikkiuden probleemaakin on taiteessa aina syytä miettiä.

***

Samassa paikassa oli esillä Juha Mäki-Jussilan (s. 1967) animaatio Äkkiä viime kesänä (4.–27.5.). Tennessee Williamsin näytelmäklassikko oli animoitu kasveilla:

 

Hauska ja absurdi video, mutta en minä oikein ymmärtänyt sitä, mitä Suomen kesän nopeudella oli Williamsin näytelmän kanssa tekemistä. Viihdyttävä neliminuuttinen kuitenkin. 

***

Helsingin Taidehallissa oli Pirjeta Branderin (s. 1970) Pahan kukkia (28.4.–3.6.). Brander oli tiivistänyt usein pahan tematiikasta lähtevät teemansa tiukaksi kokonaisuudeksi, jossa oli kuitenkin paljon elämyksellisiä ulottuvuuksia:

Usein kirjallisesti orientoitunut Brander rakentaa hienoja ja hitaasti avautuvia installaatioita teemojensa pohjalta. Välittömiä ahaa-elämyksiä ei siis kannata odottaa – paitsi ehkä joidenkin yllättävän hauskojenkin animaatioiden osalta –, mutta uniaan kannattaa katsomiskokemuksen jälkeen odotella. 

Mutta minä olisin kyllä ripustanut näyttelyn hieman toisin. Nyt yhdessä salissa on monta tasakokoista animaatioita taulutv-screeneillä. Minä olisin kokeillut yhtä kunnon kankaalla ja ison äänen kanssa – vaikkapa Max Savikankaan säveltämää Akvaariota (2011).

Kuitenkin hieno näyttö useamman vuoden määrätietoisesta työskentelystä.

***

Maailma kylässä -festivaalin kirjatorin yhteydessä Rautatientorilla oli Jani Leinosen (s. 1978) House of Democracy (26.–27.5.):

Ja minähän jonotin äänestämään. Näytin passini ja vastailin idioottimaisiin kysymyksiin. Äänestyshuoneessa Leinonen itse leimasi lippuni suositeltuaan erästä tiettyä vaihtoehtoa. Leimassa luki "Hylätty" ja Leinonen myös salaa katsoi lippuni sisällön.

Kaikki eivät edes päässeet äänestyskoppiin asti. Heille lohtua (klikkaa isommaksi):

Hyvä ja toimiva idea. Kyllä demokratian ulottuvuuksia kannattaa miettiä.

***

Sitten minulla oli valokuvataiteilija Martti Jämsän (s. 1959) kanssa Polaroid-palaveri. Törmäsin matkalla myös kuvanveistäjä Heimo Suntioon (s. 1955). Matkasimme Corona Baarin terassille, jossa istui kaksi performanssitaiteilijaa: Roi Vaara (s. 1953) ja madridilainen Carlos Llavata (s. 1964) "normaali performanssitaiteilija". Viimemainituilla oli juuri ollut keikka Suomenlinnassa.

Siinä sitten keskusteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä: siitä, miksi performanssista kirjoitetaan niin vähän, ja lopulta molempien maiden sisällissodasta. Minä kerroin Llavatalle, että isoisäni oli vuonna 1918 vangittuna Suomenlinnassa, missä hän juuri parhaillaan asustelee.

Vasemmalta Suntio, Vaara, Jämsä ja Llavata.

Ja sitten paikalle osui vielä valokuvataiteilija Sakari Kiuru (s. 1961), joka piirsi meidät pikkudiginsä ihmeohjelmalla:

Ja vielä vakuudeksi isoäitini, joka odotti isoisääni vankileiriltä useamman vuoden ajan:

Voihan vankileirien saaristo!

Llavata kysyi minulta, että miksi me tunnemme heidän sisällissotansa mutta he eivät tunne meidän sisällissotaamme. Vastasin, että meillä ei ollut Picassoa.