Julkaistua 759 & Luettua 138 & 139 & 140: Taidevallankumousta odotellessa

Viime viikolla ilmestyneessä Taiteessa (2/16) oli esittelyni kolmesta taidepoliittisesta kirjasta. Vähän suppeaksihan tuo jäi, kun ei tila oikein kolmelle kirjalle riittänyt. Jäi kritiikkipuoli hieman vähiin:

Taidevallankumousta odotellessa

– Jussi Koitela (toim.): Suomen taidepoliittinen käsikirja. Baltic Circle / Checkpoint Helsinki 2015.

– Erik Krikortz, Airi Triisberg & Minna Henriksson (toim.): Art Workers. Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice. Nordic-Baltic Art Workers’ Network for Fair Play 2015. 

– Terike Haapoja, Minna Henriksson & Jussi Koitela (toim.): Taidetta ja politiikkaa tekemässä. Omakustanne 2015. 

Eduskuntavaalit 2015 herätti melkoista vilskettä taidemaailmassakin. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa puolueet pysyttäytyivät kulttuurin ja taiteen suhteen normaaleissa puppusanageneraattoreissaan – ottamatta lukuun perussuomalaisia, jotka vaativat pelkästään kansallisen taiteen tukemista ja tuen viemistä ”postmodernilta tekotaiteelta”. Puolueet eivät 2015 vaalien alla tehneet erityisiä taidepoliittisia avauksia, mutta itse taiteen kenttä aktivoitui ja yritti haastaa poliitikkoja. 

Yksi näyttävimmistä tapahtumista oli Baltic Circlen ja Checkpoint Helsingin yhdessä järjestämä Taidepoliittinen huipputapahtuma. Marraskuun 10. päivänä 2014 järjestettiin performatiivisin elementein höystetty koottu huippukokous, johon saatiin myös näyttävästi poliitikkoja mukaan. Yle ja Nuoren Voiman Liitto tekivät yhteistyössä paljon näkyvyyttä saanutta Kulttuurin välikysymystä, jossa politiikkaa ja taidetta nivoutettiin toisiinsa monin tavoin – myös taiteellisin keinoin eikä pelkästään keskustellen. 

Samaan aikaan taiteilijat ovat heränneet aivan uudella tavalla peräämään oikeuksiaan ja pohtimaan suhteitaan instituutioihin. Ilmaisen työn tekemiseen ollaan kyllästytty, ja monenlaiset liikehdinnät ovat muuttamassa kentän rakenteita. Taiteilijat ovat selvästi ottamassa asioita voimakkaammin haltuunsa – kuten esimerkiksi Checkpoint Helsinki on osoittanut. Myös erilaiset osuuskuntapohjaiset toimintamuodot ovat kokeneet uuden tulemisen. Uusia ei-kaupallisia gallerioita perustetaan koko ajan. Mutta onko tämä ratkaisu markkinoiden ja yrittäjyyden kanssa toimimiseen? Voi jopa kysyä sitä, onko taide edelleenkin vain marginalisoitumassa ja ghettoutumassa. 

Odotukset ovat kuitenkin olleet korkealla. Mutta tapahtuuko mitään? Hallituksen ja eduskunnan nopeat markkinafundamentalismin huumassa tehdyt ratkaisut muuttivat joulukuun 2015 aikana kuin huomaamatta prekariaatin – mukaan lukien taiteilijat – yrittäjiksi. Päätösten seuraamuksia yritetään selvitellä epätoivon vimmalla, ja kentän valtasi hämmennys. Opetus- ja kulttuuriministeriö, joka vaivihkaa – itse asiassa kuin häpeillen – unohti aiemmat kunnianhimoiset kulttuurivientiajatuksensa ja hieman kärjistäen siirsi taiteen vientituotteesta hyvinvointipalveluksi. Noin vain. 

Huippukokous taisi jäädä vain ohimeneväksi performanssiksi, ja sellaisena sen tuottama Suomen taidepoliittinen käsikirjakin asian näkee: ”Alkusanoissa huippukokous määriteltiin taidepoliittiseksi performanssiksi ja poliittiseksi taide-esitykseksi. Siis esitykseksi, jonka aiheena, muotona sekä päämääränä on taidepolitiikka.” 

Mutta syntyi tapahtumasta kuitenkin kirja, ja on esimerkiksi hauska lukea paikalle saapuneiden poliitikkojen mielipiteitä kommentteineen. Sitä paitsi nyt on tarjolla myös jotain konkreettisempaa kuin vuoden 2011 vaaleista. Poliitikkojen henkilökohtaiset puheet on ikuistettu – myös se, miten kaukana heidän ajatuksensa ovat taiteen arjesta. Näin esimerkiksi Sauli Ahvenjärven jälkijättöisyys (kd.): ”Peliteollisuus on yks loistava esimerkki siitä, miten voidaan täältä Pohjolan perukoilta päästä maailman laajoille markkinoille, ja sama pätee kulttuuriin, taiteeseen noin yleensä.” 

Kirja on taustoitettu Cuporen tutkijan Olli Jakosen tasapainoisella katsauksella kulttuuri- ja taidepolitiikkamme kehityskuluista kansallisen projektin palveluksesta nykyiseen innovaatiojargoniin. Poliitikkojen puheenvuorot on julkaistu translitteroituina, ja niitä kommentoi kolme kirjoittajaa: Eeva Kemppi ja Pauli Rautiainen ja Kimmo Jylhämö. Lisäksi mukana on kaksi taiteilijan näkökulmaa: Freja Bäckman ja Hannaleena Hauru. Kirjan päättää Hanna Ojamon ja Timo Kontion ’Taide- ja kulttuuripoliittinen utopia’, jossa esitellään neljä erilaista tulevaisuuden skenaarioita ja jossa tylysti todetaan: ”Jos oletuksena on se, että nykymeno jatkuu, tulevaisuus ei ole erityisen valoisa.” 

Jotain täytyisi siis tehdä. Tähän huutoon vastaa osaltaan Art Workers, jonka myötä suomalaisten taiteilijoiden taistelu elannostaan liitettään myös kansainvälisempään kontekstiin. Emme ole yksi huolinemme. 

Moni taiteilija on innostunut Ruotsin MU-sopimuksesta, joka velvoittaa julkista tukea saavat laitokset maksamaan taiteilijoille korvausta näyttelyistä. Tätä meilläkin nyt ajetaan, mutta pelastajaksi siitä ei ole. Tätä analysoi Erik Krikortz ja varoittaa liiasta optimismista antaen käytännön esimerkkejä siitä, miten MU on myös epäonnistunut – muun muassa kunnon sanktioiden puuttuessa. Eikä sovi unohtaa sitä, että iso osa taiteilijakunnasta ei tule juurikaan MU-rahaa saamaan – jos ei kutsuja museonäyttelyihin tule. 

Erityisongelmien esiin tuomisen lisäksi kirjan painavaa antia ovat kysymykset taidetyöläisten järjestäytymisestä. Voiko ammattiyhdistysmalli tarjota prekariaatille mitään apua, ja ovatko taidetyöläisten ongelmat yhdistettävissä muun prekariaatin ongelmiin? Kenen kanssa olisi syytä liittoutua ja miksi? 

Onhan meillä tietysti Suomen Taiteilijaseura jäsenjärjestöineen, mutta olen aistivinani, ettei niiden toiminta tunnu aina tavoittavan kentän ongelmia. Syytä tähän en osaa tarkasti osoittaa, mutta osa ongelmasta lienee se, että järjestöissä on tapana kuunnella liian ”herkällä korvalla” – niin kuin poliitikoilla on tapana sanoa – kulttuuripolitiikasta vastaavia viranomaisia. Varsinainen taistelu taitaa syttyä enemmän ruohonjuuritasolla. 

Tätä taisteluhenkeä osoittaa myös toinen kirja, jonka tekemisessä muun muassa Minna Henriksson on ollut aktiivinen – mukana on myös Baltic Circlen ja Checkpoint Helsingin aktiiveja. Taidepolitiikkaa tekemässä on pamfletinomainen kirjanen, jossa on sekä esseitä että keskusteluita ajankohtaisista taidepoliittisista aiheista. Kirja on täynnä pieniä ajatuksellisia helmiä ja hyviä kysymyksiä, mutta toimitustyö on ollut löysää, ja tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. 

Olen viime aikoina lukenut Hannah Arendtia, ja esimerkiksi Antti Majavan jotkut samasta lähteestä ponnistavat ajatukset saivat pysähtymään: ”Tarvitaan vaon havahtuminen siihen, että keskeisillä vallankäyttäjillä tai etuoikeutetuilla ihmisryhmillä ei olekaan valtaa tai auktoriteettia suhteessa markkinavoimiin eikä kykyä hoitaa järjestelmän koossa pitämisen kannalta oleellisia tehtäviä, joihin kansa uskoo heidän etuoikeuksiensa pohjaavan”. Tämän havahtumisen äärellä olemme toivottavasti juuri nyt. 

Sanalla ’kulttuurivallankumous’ on historiallisista syistä huono kaiku, mutta ehkä nyt on sen aika. Ehkä nämä kolme kirjaa pohjustavat sitä.

Helsingin taidemuseon johtokunta 13: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 5

On se luojan lykky, että taidemaailmammekin pystyy herättämään tarvittaessa instituutioiden ulkopuolista aktivismia – silloin kun tarve on ja kun instituutioidemme normaalitilainen hyväntahtoisuus on ihmisten mielissä koetteella.
Helsingin taidemuseon halu siirtää Kluuvin galleria Tennariin on herättänyt melkoisen taidekansalaisliikeen: on omat Facebook-sivut, joissa tykkääjiä on tätä kirjoitettaessa jo 1846, on nettiadressi, jonka on tähän mennessä allekirjoittanut 318 ihmistä.
Ja nyt on sitten vielä uusi yhdistys: Kluuvin gallerian ystävät, joka perustettiin Kalevalanpäivänä Musiikkitalon kahvilassa. Uuden yhdistyksen puheenjohtaja on kuvataiteilija Hanna Ojamo (s. 1978), ja hallitukseen kuuluvat lisäksi kuvataiteilijat Ari Saarto (s. 1961) ja Juha-Pekka Väisänen (s. 1966) sekä kulttuuritoimittajat Paula Holmila ja Heikki Kastemaa. Paula Holmilan fb-sivuilta lisäinfoa. Sieltä löytyy muuten myös kriitikko Leena Kuumolan hyvä kolumni aiheesta Hbl:ssä 1.3.2014.  

Keskustelua Musiikkitalon kahvilassa. Uuden yhdistyksen hallituksesta Ojamo, Holmila ja Kastemaa (oik.).

Uuden yhdistyksen hallituksen jäsen JP Väisänen ehti jo kirjoittaa räväkän blogikirjoituksen aiheesta. Tässä linkki.

Näyttelykuvia 507 & Julkista taidetta 50: Ja taas Guggenheim...

Päivä ilman Guggenheimia alkaa olla jo harvinaisuus. Eilen olin tilaisuudessa, jonne Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen ja Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén olivat kutsuneet Suomen Taiteilijaseuran kautta kuvataiteilijat keskustelemaan Helsingin tulossa olevasta kulttuuristrategiasta ja Guggenheim-hankkeen etenemisestä. Paikalla oli myös Guggenheimin säätiön apulaisjohtaja Ari Wiseman. Yleisöä oli noin 70 henkeä.

Niin oli taas pitkää kuin leveääkin. Kun ei ole mitään asiaa, niin sitten pelataan pelkällä retoriikalla. Tuula Haataisella ei tosin ollut käytössään edes sitä. Hän piti alkuun parinkymmenen minuutin tylsän powerpoint-esityksen tulevasta kulttuuristrategiasta:

Haatainen puhuu taustalla, GKS näpyttelee tietokonettaan ja Wiseman miettii mitä miettii, koska Haatainen puhui tilaisuuden kielestä poiketen suomeksi. Toimittaja Jonni Roos kuuntelee ja miettii varmaankin ylihuomisen Stradaa ja epäilemättä myös sitä, miksi GKS kielsi YLEn porukkaa kuvaamasta koko tilaisuutta.

Haatainen näytti liturgisia ranskalaisia viivoja kaupungin kauniista visioista ja luki ne sitten ääneen. Turha veto muutenkin, koska ei häntä selvästikään ollut kukaan tullut kuuntelemaan. 

Sitten GKS piti oudon palopuheen, jossa hän posket punaisina veikkasi parempia aikoja koko taiteilijakunnalle – kaupungin taidehankinnat tulevat hänen mukaansa "substantiaalisesti" lisääntymään. Hän osoittautui vauhtin päästyään täysiveriseksi demagogiksi – tai ainakin sellaiseksi pyrkiväksi:

Guggenheim-hankkeesta GKS tietenkään mitään faktoja kertonut, koska niinhän meidän on annettu ymmärtää, että on syytä odotella selvityksen valmistumista, ennen kuin oikeisiin kysymyksiin voidaan oikeasti vastata. Sen hän antoi kuitenkin selvästi ymmärtää, että Helsingin taidemuseo saa mennä, jos on mennäkseen. Sen tehtävät saadaan kyllä hoidettua ilman museotakin. On vain järjestelykysymys.

Wiseman tuntui yllättäen joukon sympaattisimmalta esiintyjältä, mutta ei hänelläkään ollut oikein mitään sanottavaa, ja niinpä hän tyytyi lopuksi kertoilemaan Guggenheimin menneistä ja tulevista näyttelyistä.

Sitten oli yleisön vuoro. Muutamia vähän kriittisiäkin ja itse asiasa oikein hyviäkin kysymyksiä kuultiin, mutta ne olivat tuomittuja valumaan hanhenselkäosastoon. Sitten suorastaan huvitti, kun taitelijat Osmo Rauhala (s. 1957) ja Nanna Susi (s. 1967) käyttivät Guggenheim-myönteiset puheenvuoronsa.

Ensin nousi todistamaan Nanna Susi...

... ja sitten oli Osmo Rauhalan vuoro.

En voinut välttyä siltä ajatukselta, että GKS oli tilannut aseenkantajansa paikalle – joko siksi, että tilaisuuden kiihtymisen varalla olisi kaksi myönteistä puhujaa tai vieraskoreasti siksi, ettei Wisemanille tulisi suotta yksinäinen olo. Tiedä häntä? Kiihtymisestä ei kuitenkaan luonnollisesti ollut mitään vaaraa, koska tilaisuus käytiin Haataista lukuun ottamatta englanniksi. Tämä itse asiassa loukkaa minun käsityksiäni demokraattisuudesta ja läpinäkyvyydestä, koska esimerkiksi minun penkkirivissäni istui kaksi vähän vanhempaa taiteilijaa, jotka eivät juurikaan englantia puhu. Toki tilaisuudessa olisi saanut puhua suomeksi, jota STS:n puheenjohtaja Hanna Ojamo (s. 1978) olisi sitten "yrittänyt tulkata" suomeksi, kuten hän asian ilmaisi. Kuka sitä sitten kehtaisi junttimaisesti häiriköidä tilaisuutta huonolla englanninkielen taidollaan ja osoittautua julkiseksi karvaturriksi?

Kaikkineen tilaisuus oli täysin turha, ja luulenpa sen perustuneen strategiaan, jossa ihmisille vain halutaan antaa tunne siitä, että heitä kuunnellaan. 

Haatainen sanoi jossain vaiheessa, että "mitään salaisuuksia ei ole". Kyllä minä ainakin yhden salaisuuden tiedän satavarmasti. Koska kaupungilla ei missään tapauksessa tulee olemaan varaa tämän hankkeen kokonaisrahoitukseen – varsinkin kun keskustakirjaston kilpailuhankekin on jo julkistettu–, täytyy yksityistä rahaa olla tavoitteena tosi paljon – ehkäpä suorastaan "substantiaalisesti". Näitä neuvotteluita ei käydä kädenkäänteesssä ja ne ovat varmasti epäilemättä olleet jo pitkään käynnissä. Niistä meille ei kerro kukaan, koska ne ovat tietenkin liikesalaisuuksia. Niinpä voimme vain arvailla, kuka on se kolmas henkilö, joka Jussi Pajusen ja GKS:n lisäksi haluaa monumentin itselleen. Kylillä tietenkin puhutaan yhtä sun toista. Mutta niin isoa pätäkkää sisältäviä masseja ei tässä maassa montaa ole...

***

Kriitikko ei silmälleen mahda mitään. Niinpä spottasin tilaisuuden jälkeen vanhan raatihuoneen ovensuusta reliefin:

Vaikeasti luettavissa olevassa reliefissä kerrotaan, että "tässä talossa kokontui Helsingin kaupunginvaltuusto ensimmäisen kerran 12. tammikuuta 1875". Jos nyt oikein asiaa tulkitsen – Helsingin taidemuseon julkisten veistosten sivuilta tämä puuttuu –, kyseessä on Leila Hietala-Hämäläisen (s. 1934) duuni vuodelta 1974. Ihan hirveän hyvä se ei ole. Liikaa liian vaikeasti luettavaa tekstiä ja voimaton figuratiivinen ulottuvuus.

***

Ja siten pääsi onneksi hetkeksi ihan elävän nykytaiteen pariin, kun jatkoin matkaa Galleria Sculptoriin Anssi Kasitonnin (s. 1978) näyttelyn Anssi Show (26.10–30.11.) avajaisiin:

Taiteilija kättelee luomustaan Pastori Alfia (2008–11).

Anssilla on asennetta. Anssi on rock. Mutta vähän enemmän Anssin olisi pitänyt tähän näyttelyyn satsata. Liekö Ars Fennica pakottanut jättämän liikaa paukkuja varastoon? Vähän liian huoleton välityön maku nyt kuitenkin jäi. Ei ollut totutun intensiivinen. 

***

Joudun kuitenkin vielä lyhyesti palaamaan Guggenheimiin. Lauantainen blogikirjoitukseni Guggenheimista sai Iltalehden toimittajan soittamaan minulle. Verkkosivuilla julkaistiinkin eilen pieni juttu Guggenheimin kokemista vastatuulista otsikolla 'Guggenheim-projektit tuomittuja epäonnistumaan?'. Ja huomasinpa taas, että näissä puhelinhaastatteluissa tulee olla erityisen tarkkana. Juttu alkoi minua siteeraavalla virkkeellä: "Freelancerina toimivan taidekriitikko Otso Kantokorven mukaan valtaosa ihmisistä ei ollut koskaan kuullutkaan Guggenheimista, ennen kuin sen ilmoitettiin harkitsevan tuloaan Helsinkiin." Mitään näin tyhmää en toki sanonut vaan totesin, että hankkeesta ei ollut tihkunut mitään etukäteistietoa, ennen kuin se tuli tammikuussa esiin kuin kirkkaalta taivaalta. Että näin. Juttu oli muuten ihan asiallinen, ja sain tuotua esiin myös minua vaivanneen vaikenemisen kulttuurin:

"Taidepiireissä mukana oleva Kantokorpi harmittelee sitä, että Guggenheim-keskustelussa tuntuisi vallitsevan pelon ilmapiiri.

- Kukaan ei halua joutua huonoon valoon taidepiireissä. Tämä on valitettavasti johtanut siihen, että julkisuuteen päätyy hyvin erilaisia kommentteja kuin taideväen sisällä käydyissä keskusteluissa, huomauttaa Kantokorpi."

PS. Hitto, on minun vielä kerrottava yksi insidentti tuosta Guggenheim-tilaisuudesta vaikka meinasin häveliäästi jättää väliin. Kesken palavan esityksensä GKS kääntyi minua kohti – ja en ollut siis sanonut yhtään mitään tai keskeyttänyt esitystä – ja kysyi: "Vai mitä Otso – eller hur." Ja sitten hän kääntyi yleisön puoleen jotakuinkin seuraavin sanoin: "Otso on ollut yksi kovimmista Guggenheim-kriitikoista. Tätä kundia minun on pitänyt kestää jo seitsemän vuotta, mutta ei hän saa maaperää allani liikahtamaan tuumaakaan." Ja sitten vielä ikään kuin YLE:n ryhmälle – jolta oli jo kielletty kuvaaminen– : "Kuvatkaa häntä. Hän on niin fotogeeninen." 
Kai tämä oli tulkittava huumoriksi? Omituinen tapaus kuitenkin.