Julkaistua 626 & 627 & 628 & Näyttelykuvia 974 & 975 & 976 & 977: Halutako nukkua Martti Jämsän huoneessa? & Kuka on värimaalari? & Elävät ja museoidut taiteilijat

Toissa viikon torstaina ilmestyi Taide (2/15). Minulla oli siinä peräti kolme juttua – tosin sen varsinaisen lisäksi vain yksi pikku-uutinen ja yksi pieni keskustelupuheenvuoro: 

Haluatko nukkua Martti Jämsän huoneessa?

Valokuvataiteilija Sari Poijärvi on jo pitkään ollut erään projektin parissa. Kasari-projekti ei kuitenkaan ole saamassa jatkoa, vaan Poijärvi on jo vuodesta 2011 puuhannut Helsingin Jätkäsaareen taidehotellia. Art Hotel Helsingin toimitusjohtaja Poijärvi on toiminut myös kuraattorina, ja on valinnut nimikkohuoneiden taiteilijat sellaisesta joukosta, jonka työt ovat häntä itseään sykähdyttäneet aivan erityisellä tavalla. Mukana joukossa ovat tällä hetkellä Jan-Erik Andersson, Lauri Astala, Liisa Hietanen, Pekka Jylhä, Martti Jämsä, Mika Kaurismäki, Jouko Korkeasaari, Tuula Lehtinen, Rosa Liksom, Stefan Lindfors, Heikki Marila, Sofi Oksanen, Silja Puranen, Kim Simonsson, Jani Tolin ja Anu Tuominen. Taiteilijoiden ansaintalogiikka tullaan järjestämään niin, että taiteilijapalkkion sijaan he saavat tietyn provision huoneissaan vietetyistä öistä.

Talon suunnitelmatkin ovat jo pitkällä. Kahdeksankerroksisen uudisrakennuksen arkkitehti- ja sisustussuunnittelusta vastaa arkkitehtitoimisto Futudesign sekä Erling Sommerfeldt. Rakennuksen ulkopinta on saanut innoituksensa Pariisin 1800-luvun salongeista ja niiden ripustuksesta. Nimikkohuoneiden lisäksi luvassa on muuta taidetta ja vaihtuvien näyttelyiden galleria. 

Hyvä näin, eikä enää puutu muuta kuin kuin raha. Tarvetta olisi noin 20 miljoonalle eurolle, mutta osakeanti on parhaillaan käynnistynyt.

*** 

Kuka on värimaalari?

Kaikki taidemaalarit käyttävät väriä tavalla tai toisella, mutta vain joitain maalareita kutsutaan ’värimaalareiksi’. Kriitikko Otso Kantokorpi ja värimaalariksi usein kutsuttu taidemaalari Olavi Pajulahti lähtivät etsimään Helsingin gallerioista värimaalareita.

Lienee parasta ensin kysyä värimaalarilta, miksi joitain taiteilijoita kutsutaan värimaalareiksi. Olavi Pajulahden mielestä se tarkoittaa lähinnä sitä, että tällaisilla maalareilla ”väri saa itsenäisen merkityksen. Aluksihan kaikki on vain maalia tuubissa, mutta kun sitä aletaan levittää kankaalle, se muuttuu väriksi.” Pajulahti muistuttaa, että ”väreillä on esitetty historiallisesti katsoen vaikka mitä, väri ovat symboloineet asioita, mutta sitten kun värille annetaan johtava rooli, kuten vaikkapa Tor Arnen tapauksessa, voidaan puhua värimaalauksesta.” 

Painting #9, 2009–13.

Käsitteenä värimaalauksessa on outo myönteinen lataus. Jos jotakin maalaria luonnehditaan ’abstraktiksi maalariksi’, kyse on yleensä neutraalista ja kuvailevasta määrittelystä, mutta jos maalaria nimitetään ’värimaalariksi’, sisältyy siihen usein myönteinen arvottava sävy. Värimaalari on tietyllä tavalla enemmän kuin muut maalarit, jotka hekin käyttävät väriä. Tätä Pajulahti ei osaa selventää: ”Taidehistorioitsijathan niitä luokituksia tekevät.” Uskallan kuitenkin veikata, että kyse on ainakin osittain siitä taiteilijatyypistä, jonka taiteilijatypologioita tutkinut Vappu Lepistö (Kuvataiteilija taidemaailmassa, 1991) toi esiin: Herooisen sankarimyytin lisäksi syntyi aivan toisenlainen taiteilijatyyppi, jota luonnehtii ’asiantuntijuus’. Sellainen asiantuntijuus, joka tuntee väriteoriat, muun muassa Josef Albersin värien vuorovaikutuksen sekä Johannes Ittenin komplementti- ja kontrastivaikutukset – sellainen asiantuntijuus, josta Suomessa tuli aikanaan kuuluisaksi Vapaa Taidekoulu, jonka rehtorina juuri Tor Arne toimi vuosina 1966–1988.

Onko Arne värimaalari? ”On, ihan an sich”, vastaa Pajulahti. Mutta minkälainen värimaalari hän on? ”Vanha mestari.” Toisinaan taiteilijoista puhutaan siten, että heillä on jonkunlainen erottuva yksilöllinen ’värimaailma’, mutta kun katselee Arnen maalauksia, ei niistä löydy mitään selkeää omansalaista maailmaa: ei ole mitään lempivärejä, kaikki värit tuntuvat kelpaavan. ”On hänen väriskaalansa aika murrettu”, toteaa Pajulahti. Hän kiinnittää myös huomiota siihen, miten Arne ”skrabaa” pintaa, ”kaivaa tavallaan valoa esiin alemmista kerroksista. Italiassa freskomaalarit tekivät jo aikoinaan ihan sitä samaa – sgraffitoksi tekniikkaa nimitetään.” Tämä on selvästikin yksi Arnen leima. ”Samoin tietty rento ote – ja onhan näissä vaakatöissä kuitenkin aina tietty maisemallinen ulottuvuuskin.” 

Painting #14, 2004–07.

Arnen töissä on selvästikin voimakas emotionaalinen lataus. Hänen maalauksiaan on useammassakin yhteydessä luonnehdittu sanoilla ’kirkas’, ’ehdoton’ ja ’syvällinen’. Mistä tällainen voima syntyy, voiko tietyillä väriyhdistelmillä tuottaa haluttuja affekteja, kuten vaikka barokkimusiikissa näyttää olevan? ”Kyllä tässä tapauksessa on kyse pikemminkin herkistä nyansseista, ei tunneta millään kaavalla saada aikaiseksi, eikä tässä mitkään väriteoriat ole selvästikään päällimmäisinä.” Kiinnitämme myös huomiota siihen, miten Arne on loppujen aika monipuolinen näennäisen yksinkertaisessa ja itselleen uskollisessa tematiikassa: osassa teoksissa on kevyttä laseerausta, läpikuultaviksi ohennettuja värejä, osassa paksua impastoa, paksua väriä reliefimäisesti. Pajulahti muistuttaa, että tämäkin on vanha ilmiö: jo Tizian (1477–1576) yhdisti paksusti maalattujen valokohtien kontrastiksi läpikuultavien lasuurien sävyjä.

Joistain Arnen väreistä maallikko voisi todeta, että ne ovat vähän tuhnuisen tuntuisia, jopa likaisia. ”Likakin on katsojan silmässä, ei minulle näistä tule sellaista oloa. Tunnistan minä senkin elementin, mutta murettujen värien, vihreän, violetin ja sinisen yhdistäminen valkoisiin aksentteihin luo sellaista värillistä kontrastia keskinäisessä elossaan, että se poistaa likaisuuden tunteen.” Yhtä työtä yritän sanoa vähän hempeäksi, mutta Pajulahti oikaisee: ”Pikemminkin heleä. Sitä paitsi siinä näkyy hyvin se, miten värillä tehdään valoa.”

 

***

Lauri Laine ei taida olla ihan varsinainen värimaalari. ”Hänellä on kyse enemmän valööreistä, siis tummuusasteella pelaamisesta. Niiden kontrastit tässä enemmän vaikuttavat. Toisaalta tässä näyttelyssä on tullut mukaan uudenlaista väriä, kylläisempää ja puhtaampia värisävyjä. Aiemminhan hän on toiminut enemmän vain tumman ja vaalean kontrasteilla.”  
Laine on myös selvännyt figuratiivisempia elementtejä ja vienyt ilmaisuaan jopa kubismin suuntaan. Joissain töissä olin aistivinani jopa venäläisen avantgarden henkeä. 

Pajulahti näkee myös maalaustekniikassa muutoksia. ”Näissä on paljon enemmän impastoa, aikaisemmin väripinnat olivat paljon tasaisempia. Siveltimenjäljet eivät erottuneet niin selkeästi.” 

Soittaja VII, 2014.

Laine onkin selvästi monipuolistanut maalatun pinnan materiaalista luonnetta. Pinnat ovat luonteiltaan hyvinkin erilaisia, toistensa läpi kuultavia tai yhtä väriä selvästi korostavia. Laineelle ominainen tietty veistoksellisuus on kuitenkin säilynyt. 

Barokin taiteelle ominainen ruskea on myös säilyttänyt paikkansa Laineen paletissa, vaikka uudet kylläisemmät väri ovatkin tulleet mukaan. Innoittajana uusiin sarjoihin on toiminut espanjalainen barokkimaalari Francisco de Zurbarán (1598–1664), erityisesti hänen naispyhimysteoksensa, joissa naisten vaatteet ovat toisinaan jopa hätkähdyttävänkin värikylläisiä punaisine, keltaisine ja vihreine sävyineen.

”Heleä kylläinen väri tuo harmaan ja tumman kanssa uudenlaista jännitettä. Kirkkaat värit luovat tietyllä tavalla aivan uudenlaisen aksentin. Pajulahti näkee ”selvästikin Laineen tuotannossa ja väriajattelussa jonkin vaiheen olevan parhaillaan menossa”. 

Jäämme siis odottamaan uutta suuntaa.

***

Pekka Hepoluhta on säilyttänyt uskollisesti vähäeleisen havaintomaalarin tyylinsä. Kun kerroin eräälle ystävälleni lähteväni katsomaan Hepoluhdan värejä, hän totesi humoristisesti: ”Eihän niissä mitään värejä ole, harmaita ne ovat kaikki.” 

Pajulahti näkee Hepoluhdan töissä ennen kaikkea sen, miten värin avulla luodaan valoa. ”Hepoluhdalla on pyrkimys tuoda värin kautta valo esiin – ja tässä tapauksessa aika mieto valo, mikä tuottaa tietenkin samalla herkkyyden tunteen. Muoto on ikään kuin vain se pakollinen elementti, joka tuo valon esiin. Italiassa on hieno sanakin tälle, chiaroscuro, valohämy.” 

20.5., 2014.

Palaamme siis taas taidehistoriaan ja esimerkiksi Caravaggioon (1571–1610), joka oli yksi maalauksellisen valohämyn keskeisistä kehittäjistä. Ja löytyypä toinenkin taidehistoriallinen termi, sfumato, joka puolestaan yhdistetään usein Leonardo da Vinciin (1452–1519) – savunkaltaisuus, jolla luodaan utuinen ja sulauttava vaikutelma. Tiedän kuitenkin, että Hepoluhta itse voisi hämmentyä puheistamme, koska vannoutuneena havaintomaalarina hän ei ponnista kovinkaan paljoa kuvataiteen perinnetietoisuudesta. Yksi selitys voisi tietenkin olla Hepoluhdan varsin dominoiva harmaa eri sävyineen, mikä vie väistämättä katsojan savuiseen tai sumuiseen maailmaan. Sfumato on kuitenkin useiden kerrosten hidasta tekniikkaa, kun taas Hepoluhdan työt syntyvät nopeasti havainnosta.

Hepoluhta pelaa myös ovelasti jälkikuvilla. Joissain teoksissa hän on maalannut jälkikuvamaisen häviävän pienen heijastuman, ja Pajulahti huomauttaa, että ”katsojahan pystyy katsomistilanteessa myös synnyttämään oman silmänsä avulla jälkikuvan ja kiinnittämään siihen huomiota, ikään kuin siirtämään senkin osaksi teosta – onhan näyttelyn nimikin Katsomisesta.” 

Väri tulee aksentteina Hepoluhdan maalauksiin satunnaisilta tuntuvien esineiden kautta, jopa triviaalin tuntuisesti. Aiheella ei tunnu olevan hänelle juurikaan merkitystä – kunhan se on silmän edessä, katseen ja valon tuottamien muutosten kohteena. Pajulahti muistuttaa, että ”taiteilijan on aina ponnisteltava triviaalin ja ylitaiteellisen välillä, siihen sen pitäisi aina osua. Näissähän on osuttu.”

***

Johanna Aallon maalaukset tuovat Pajulahden mieleen Vapaan Taidekoulun vaikutteet, vaikka tämä onkin opiskellut Pariisissa École Nationale Supérieure des Beaux-Artsissa ja Kuvataideakatemiassa. ”Näissä tehot tulevat vähän samalla tavalla kuin Arnellakin, heleämpien tai kirkkaampien sävyjen rinnastamisella murrettuihin sävyihin – ja tumma on enemmän aksenttina. Mukana on myös kylmien ja lämpöisten välistä leikkiä, niillä pelaamista.” Aalto luo syvyyttä ja hengitystä maalaukseen juuri kylmien ja lämpimien värien avulla. ”Kylmät sävyt etääntyvät, lämpimät nousevat eteen ylös, mutta tumma voikin toimia molemmilla tavoilla – vähän riippuen sommittelusta ja sen tuottamasta rytmistä. Näillä elementeillä luodaan illusorista tilaa.” 

Nimeämätön, 2015.

Jotkut Aallon maalaukset lähenevät jopa impressionismia ja ovat miltei maisemallisia, jolloin väreillä voidaan myös saada aikaan väreilyä. Jotkut muistuttavat etäisesti ristikkoa tai sakkilautaa, mutta mistään pattern paintingista ei ole kyse – säännönmukaisuudesta poikkeaminen tuo oman rytminsä värien rytmin lisäksi, jotkut poikkeavat linjat myös korostavat värin roolia.

Kun tutkimme läheltä joidenkin maalausten laseeraustekniikkaa, saapuu galleristi yllättäen paikalle ja kysyy, että haluaisimmeko valot sammutettavaksi. Näin tehdään, ja värimaailma on aivan toinen. Muistan vielä sen ajan, kun Vapaassa Taidekoulussa ei saanut maalata kuin luonnonvalossa ja muistan myös sen hilpeyden, mitä tämä toisinaan Suomen olosuhteiden takia joissain aiheutti. Nyt tuli tunne, että jokainen työ on katsottava uudestaan, esimerkiksi syvyyssuuntainen vaikutelma muuttui useimmissa aivan toisenlaiseksi. Joissain maalauksissa koko tunnelataus muuttui. 

Maailma on joskus erittäin pieni, ja seuraava tarina on tosi. Kaksi päivää näyttelykierroksemme jälkeen kuvanveistäjäystäväni Heimo Suntio soitti ja halusi kertoa käynnistään Arnen näyttelyssä. Paikalla ei ollut muuta yleisöä, ja Suntio oli pyytänyt galleristia sammuttamaan valot. Täysin sama kokemus kuin meillä. Suntio vielä lisäsi, että varsinkin kolme maalausta, joihin hän oli ensin suhtautunut melko välinpitämättömästi muuttuivat kuin toisiksi: ”Keinovalon luoma kalvo hävisi, ja maalauksen oma valo alkoi tulla esiin todella hienolla tavalla.” 

Tätäkin on ehkä syytä vielä miettiä, kun puhutaan väreistä.

– Tor Arne, Maalauksia 2013–2015, Galerie Anhava 5.–29.3. 

– Lauri Laine, Maalauksia, Galleria Heino 14.3.–12.4. 

– Pekka Hepoluhta, Katsomisesta – maalauksia, tm-galleria, 11.–29.3. 

– Johanna Aalto, Galleria Ama, 7.–29.3.  

 

***

Elävät ja museoidut taiteilijat

Pessi Rautio totesi edellisessä Taiteessa (1/15, ’Uusi taidemuseo tuli jo’), että ”elossa olevalle taiteilijalle ei taida Suomessa olla aikaisemmin tehty nimikkomuseota”. Tämä ei ihan pidä paikkaansa.

Unkarilaispohjalaisen akvarellisti Nandor Mikolan (1911–2006) nimeä kantava museo toimi Vaasan tullipakkahuoneella vuosina 1995–2004. Sittemmin se sai lievän kohun myötä antaa tilaa Kuntsin modernin taiteen museolle, mutta on jatkanut vaatimattomammin toimintaansa Mikolan akvarellisalina (Raastuvankatu 21). 

Nandor Mikola (1911–2006), Kevätmaisema, 1985.

Lisäksi ähtäriläisen kuvanveistäjä Eero Hiirosen (s. 1938) vuonna 1975 toimintansa aloittaneeseen Pirkanpohjan taidekeskukseen rakennettiin vuonna 1934 rakennetun Sinisen talon lisäksi vuonna 1995 arkkitehti Kimmo Levannon suunnittelema Punainen talo, johon sijoitettiin Hiirosen ja Ähtärin kaupungin perustaman yhteisen säätiön myötä pysyvästi Hiirosen vanhempia veistoksia ja maalauksia – Hiirosen nimeä kantavassa, säätiölle lahjoitetussa kokoelmassa on 202 Hiirosen teosta eri vuosikymmeniltä. Lisäksi kokoelmiin kuuluu Hiirosen keräämää ja säätiölle lahjoittamaa ulkomaista nimigrafiikkaa. Pirkanpohjan taidekeskus on kuitenkin viime vuodet elänyt puolikuolleena, koska köyhtynyt Ähtärin kunta ei ole osoittanut sille rahaa. 

Eero Hiironen (s. 1938), Vesilähetys, 1995.

***

PS. Lukekaa muuten tästä linkistä Taiteen verkkosivuilta Pessi Raution blogikirjoitus 'Museoalan kytkykauppoja, bemari ja kinkku'. Olen täsmälleen samaa mieltä Raution kanssa.

Julkaistua 285 & 286 & Luettua 109: "Enemmän kuin 15 minuuttia" & Taide minän ja maailman ykseytenä

Eilen tuli postiluukusta tuorein Taide (2/12), jossa oli kaksi kritiikkiäni – toinen näyttelystä ja toinen kirjasta. Sanottakoon vielä Deweyn kirjasta, että mitään niin taiteen tarkastelun kannalta tärkeää en olekaan vähään aikaan lukenut.

Tässä jutut:

”Enemmän kuin 15 minuuttia”

Outi Ikkala & Seppo Kärkkäinen: Taiteilija ja hänen miehensä

Järvenpään taidemuseo 9.2.–27.5.

Tuntuu vahvasti siltä, että taiteemme lähihistoria ja erityisesti 1960–70-luvut luku alkavat olla taas varsin kiinnostavaa aikaa. Moni taiteilijasukupolvi on ehtinyt kasvaa jo ilman erityisiä oppiriitoja, eikä nykytaitelijoiden tarvitse enää tuntea mitään isänmurha-ajatuksia modernismia kohtaan.

Toisin oli vielä 1980-luvulla, jolloin lähihistoriaan suhtautuminen oli monin tavoin tulehtunutta. Kun esimerkiksi Suomen Taideakatemia järjesti vuonna 1980 kiertonäyttelyn Kokeileva 60-luku, ei siinä noteerattu oikeastaan lainkaan Vapaan Taidekoulun piirissä syntynyttä konstruktivistista Ryhmä 4:ää, jonka vaikutus aikansa taide-elämään oli kuitenkin varsin merkittävä. Tämän tosin huomasi jo silloin Taide-lehteen (4/80) kirjoittanut Paul Osipow, joka totesi ryhmästä: ”Tuolloin, nk. informalismin ollessa lähes kaikennielevänä voimana, edusti Ryhmä Neljä ainoaa varteenotettavaa vaihtoehtoa nuoren polven keskuudessa ja sillä oli tärkeä vaikutus kehittymiseemme.” Osipow myös ennusti aivan oikein, että Kokeileva 60-luku -näyttelyn luettelo tulisi muokkaamaan kaanonin syntyä ja siten jättämään Ryhmä 4:n melko tarkkaan ulos taidehistoriasta. Ja juuri näin kävi.

Lyhyenä kertauksena: Sam Vannin (1908–1992) oppilaiden muodostama Ryhmä 4 esiintyi ensimmäistä kertaa vuonna 1959 Taidesalongissa, jolloin kokoonpanoon kuuluivat Tor Arne (s. 1934), Erkki Hienonen (s. 1933), Kauko Hämäläinen (1928–1986) ja Seppo Kärkkäinen (s. 1935). Myöhemmin joukkoon liittyivät Tapani Tamminen (s. 1937), Sakari Alanen (s. 1940) Outi Ikkala (1935–2011) ja Tuomo Latvala (s. 1926). Kun ryhmä esiintyi viimeistä kertaa yhdessä Kluuvin galleriassa vuonna 1969, oli joukon koko siis kahdeksan.

Seppo Kärkkäinen: Maalaus, 1972.

On tietenkin liian suppea määrittää kahta pitkän uran tehnyttä taitelijaa pelkästään 1960-luvun taide-elämän kautta, mutta taiteilijapariskunta Ikkala & Kärkkäisen ura on seurannut johdonmukaisesti Ryhmä 4:n konstruktivistista henkeä ja myös sitä ankaraa vakavuutta, jota ryhmä manifestoi viimeisessä esiintymisessään: ”Syy yhteisesiintymiseen oli yhteinen usko puhtaan kuvakielen olemassaoloon ja sen mahdollisuuksiin toimia ilmaisukeinona ajassamme. Epämääräisessä ja opportunistisessa kulttuuripiirissämme jatkamme työskentelyä tietäen, että tulee aika ja on jo, jolloin selviää: Että taiteen keinot ovat toiset kuin sirkuksen. Että kuvataiteen ei tule ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Että taideteoksen on kestettävä enemmän kuin 15 minuuttia. Että kuvan on puhuttava itse ilman kvasifilosofiaa, koodeja ja kehyskertomuksia. Että taide on perusolemukseltaan konstruktiivista. Että kuvallinen kieli on yleispätevää, yli ajan, kulttuurin ja paikan. Että taiteen tärkein tehtävä on tehdä meidät onnellisiksi ja että se sisällöstään riippumatta sisäisesti vapauttaa meidät.”

Järvenpään taidemuseo kunnioittaa pitkään Järvenpäässä vaikuttanutta taiteilijapariskuntaa komealla yhteisnäyttelyllä, joka on samalla Outi Ikkalan muistonäyttely.

Ikkalalla onkin näyttelyssä selkeä päärooli, mutta molemmilta taiteilijoilta on koottu edustava retrospektiivinen otos, jonka avulla on hyvä tutkailla heidän konstruktivisminsa kestävyyttä. Ja kyllä se kestääkin paljon, paljon enemmän kuin nuo mainitut viisitoista minuuttia.

Toki ajan kevyt patina tuo teoksiin kevyttä taidehistoriallista häivähdystä, mutta sekin on lähinnä lempeän nostalgista, sillä mitään tunnetta siitä, että joistain teemoista olisi ajanut aika jotenkin peruuttamattomasti ohi, ei synny lainkaan.

Mukana on molemmilta taiteilijoilta kuitenkin myös erilaisia kokeiluja, jotka kertovat siitä, että taiteilijan itsekin on täytynyt toisinaan epäillä ja testata perusajatustensa kantavuutta. Viivoitin vaihtuu välillä siihen harmaaseen alueeseen, jossa kuvapinnan värien välimaasto on parhaimmillaan kuin päivätietoisuuden ja unen logiikan vuoropuhelua – näinkin voi abstrakti ja konstruktivistinen teos vaikuttaa. Kärkkäisen kokeilut muistuttavat toisinaan Tor Arnen tuotantoa – ja molemmat toisinaan tietyllä tavalla niitä draamoja, joita esimerkiksi Mark Rothkon (1903–1970) tuotannossa oli.

Outi Ikkala: Risteystasot, 1968.
  

Ikkalaa ja joitain hänen keskeisiä teoksiaan – joita olen ennen nähnyt lähinnä vain valokuvina – katsellessani tuli vääjäämättä mieleen, että tässä taiteilijassa on selvästi aineksia jopa suureksi suomalaiseksi klassikoksi. Jäin vain kaipaamaan hänen veistoksellisia kokeilujaan, niitä teollisesti ja sarjana – toki vain valitettavasti teoriassa – valmistettavia multippeleita, joita hän teki Suomen Taideakatemian mittavaan Multippeli-näyttelyyn vuonna 1972.

Ainakin sen tämä näyttely vahvisti, että Ryhmä 4 oli oikeassa todetessaan taiteen olevan yleispätevää yli ajan. Vaikka lähestynkin näyttelyä nyt historiallisesti, toi katsomiskokemus mieleeni filosofi John Deweyn sanat ”menneisyydestä voimavarana, johon luottaen voidaan siirtyä eteenpäin”. Näin Dewey toista filosofia siteeraten: ”Jokainen elävä kokemus on velkaa rikkaudestaan sille, mitä Santayana on sattuvasti kutsunut ’vaimentuneiksi jälkiheijastuksiksi’.”

***

Taide minän ja maailman ykseytenä

John Dewey: Taide kokemuksena. Suom. Antti Immonen & Jarkko S. Tuusvuori. niin & näin 2010.

Yhdysvaltalainen filosofi ja psykologi John Dewey (1859–1952) on yksi merkittävistä pragmatismin edustajista – Charles Sanders Peircen (1839–1914) ja William Jamesin (1842–1910) ohella. Pragmatismihan tiivistetään usein banaalisti maksiimiin: ”Se mikä toimii, on totta.” Hedelmällisempää olisi ottaa lähtökohdaksi pragmatismin suhde käytäntöön, käytännön ensisijaisuus, missä lähtökohtana on aina ihmisen suhde ympäristöönsä – ja muun muassa myös sitä muokanneeseen menneisyyteen. Dewey itse huomautti, että kyse ei ole käytännön ja teorian vastakkaisuudesta. Hänen mukaansa tavoite ei ollut ”älyn käytännöllistäminen vaan käytännön älyllistäminen”.

Erillistä eristettävää kokemusta ei – ei siis esteettistäkään – Deweyn mukaan ole: ”Kaiken kokemuksen lähde on kuitenkin eliön vuorovaikutus ympäristönsä kanssa, joko suora tai epäsuora, ja kokemuksesta juontuvat ne tarkistukset, vastarinnat, edistämiset ja tasapainotukset, joista koostuu muoto, kun ne kohtaavat oikealla tavalla organismin energiat.”

Kokemus ei siis esiinny pelkästään mielen tai tietoisuuden sisällä. Dewey korostaa sitä, että minän ja maailman välillä on ”luontainen yhteys altistumisen ja tekemisen vastavuoroisuudessa”. Tässä vastavuoroisuudessa taidekin tapahtuu. Tähän kokonaisvaltaiseen näkemykseen liittyy myös Deweyn psykologinen ajattelu: ”Mitkään luontaiset seikat eivät erota toisistaan ihmisluonteen älyllistä puolta aistivasta, tuntevaa ideallisesta tai kuvittelevaa käytännöllisestä.” Toki yksilöt tai yksilöluokat suuntautuvat eri tavoin, mutta kokemuksen eväät ovat kuitenkin kaikille samat. Dewey näkeekin yhdeksi taiteen tehtävistä keinotekoisten luokitteluiden ylittämisen: ”Mutta juuri samalla tavalla kuin taiteen tehtävä on yhdistää opitut jaottelut ylittämällä koetun maailman alla piilevät yhteiset tekijät ja kehittää yksilöyttä kyvyksi nähdä ja ilmaista näitä tekijöitä, niin sen tehtävä on yksilössä lepuuttaa eroja, poistaa eristymistä ja eripuraa olemuksemme osatekijöiden keskuudessa ja rikastaa persoonallisuuttamme hyödyntämällä noiden osatekijöiden joukossa esiintyviä vastakkaisuuksia.”

Ihminen ja luonto ovat yhtä, ja yhtä on ihminen myös muiden ihmisten kanssa. Tähän yhteyteen asettuu myös taide: ”Tiedetään hyvin, että taide liittää lujasti yhteen ihmisen ja luonnon. Taide saa myös ihmiset tietoisiksi keskinäisestä alkuperän ja kohtalonyhteydestään.”

Pragmatistit olivat empiristejä. Näin Wikipediassa: ”Meidän tulisi pyrkiä selittämään kaikki, minkä saamme kokemuksen kautta, mukaan lukien asioiden väliset yhteydet ja merkitys, sen sijaan että selittäisimme ne pois ja asettaisimme aistitiedon lopulliseksi todellisuudeksi.”

Kokemus pitää sisällään menneen ja myös siemenen tulevaan. Ajan ulottuvuus esteettisessä kokemuksessa onkin tärkeä: ”Taideteoksen arvostamisessa ei kuitenkaan ole mitään takarajaa. Se vain jatkuu, minkä vuoksi se onkin yhtä paljon välineellistä kuin lopullista.”

Esteettinen ei siis Deweyn mukaan ole objektissa tai sen ominaisuuksissa. Kyse on tekijän ja kokijan suhteesta ilmaisevaan ainekseen. Mukana on myös aina mennyt ja tuleva. Deweyn mukaan: ”Lyhyesti sanoen esteettinen toistuminen on elintärkeä, fysiologista, funktionaalista. Uusiintuvia eivät ole niinkään osatekijät kuin suhteet, jotka toistuvat erilaisissa yhteyksissä ja erilaisin seurauksin, niin että jokainen toistuma on sekä uutuus että muistuma. Tyydyttäessään jotakin virittynyttä odotusta se myös perustaa jonkin uuden kaipauksen, herättää uutta uteliaisuutta ja vakiinnuttaa muuttuneen jännityksen.”

Oma kiinnostuksensa on sillä, miten Dewey käsitteli korkeakulttuurin ja populaarin eroja. Hän nimittäin totesi, että ”kuvataiteissa kaikki rajat olivat pyyhkiytyneet pois 1800-luvun loppuun mennessä”. Tällä hän toki tarkoittaa sitä, että kaikki aiheet olivat sallittuja, mutta oli hänellä selvästikin syvempiäkin ja edelleen täysin kurantteja ajatuksia: ”Luovan mielen luonteeseen kuuluu tavoitella ja ottaa haltuun mitä tahansa sitä hämmentävää ainesta niin, että siitä voidaan puristaa esiin arvoa, josta tulee uuden yksittäisen kokemuksen aines. […] Eräs taiteen tehtävistä onkin heikentää moraalista arkuutta, joka saa mielen sävähtämään tietyistä aineksista ja kieltäytymään päästämästä niitä havaitsevan tietoisuuden kirkkaaseen ja puhdistavaan valoon.” Dewey on itse asiassa aika ankara tässä suhteessa: ”Mikä ikinä kaventaa taiteen käyttöön soveltuvia aineksia, kaikki se haittaa myös yksittäisen taiteilijan taiteellista vilpittömyyttä. Se ei salli hänen elintärkeälle pyyteelleen reilua peliä ja purkautumistietä. Se ohjaa väkisin hänen havaitsemisensa vanhoihin, kuluneisiin uomiin ja leikkaa hänen mielikuvitukseltaan siivet.”

Deweylle esteettinen kokemus on kiihottunutta ja tihentynyttä. Antikantilaisena hän intoutuu jopa seuraavanlaiseen heittoon kontemplaatiosta: ”Kontemplaatio, joka ei ole havainnossa aistiperäisesti esiin tulevaa aineksen kohdistuvan huomion kiihottunut ja tihentynyt muoto, on joutavaa toljotusta.”

Dewey kokee taiteen olevan tietyllä tavalla pidemmällä kuin filosofian: ”Filosofian on sanottu alkaneen ihmettelystä ja päätyneen ymmärrykseen. Taide lähtee ymmärretystä ja pääty ihmettelyyn. Tuossa päätepisteessä inhimillinen panos taiteessa on myös luonnon elvytettyä työtä ihmisessä.”

Deweyn mukaan esteettisessä kokemuksessa aisteja ja järkeä ei siis voi erottaa toisistaan. Onkin hyvä lopettaa hänen humoristiseen tokaisuunsa: ”Näin taide onkin tapa leipoa järjen substanssikakku että myös nauttia sen syömisen aistillisesta mielihyvästä.”

Vaan en kuitenkaan vielä lopeta. On vielä pakko todeta, että Deweyn kirja on kuin loputon joukko pieniä esteettisiä kokemuksia. Miltei joka sivulta herää halu kirjoittaa muistiin aforistinen miete – siksi olen edellä siteerannutkin niin paljon. Deweyn kommentit laukaisevat loputtomasti muistista omia taidekokemuksia ja myös outoja assosiaatioita. Yksi syy tähän on varmaan myös käännöksessä. Immonen ja Tuusvuori ovat paneutuneet tekstin semanttisiin kiemuroihin äärimmäisellä huolella ja kuitenkin samalla muokanneet monet vaikeat käsitteet ja substanssiltaan usein ylen tiineet lauseet ilmeisen ohjelmallisesti varsin kauniiksi, vähän vanhahtavankin tuntuiseksi suomeksi, joka parhaimmillaan on kuin runoa.

Julkaistua 228: Kuvataidevuosi 2010–11

Olen osapuilleen jo kymmenen vuotta kirjoittanut MMM-vuosikirjan kuvataidekatsaukset. Viime viikolla posti toi tuoreimman. Oli aivan selvää, että jutun kärki olisi Guggenheim-hanke, ja tämä tuotti minulle tietysti vaikeuksia, koska olen henkilökohtaisesti ollut avoimesti hanketta vastaan, mutta journalistina minun pitää tietenkin kyetä kuvaamaan asiaa neutraalimmin ja uutisluontoisena asiana informoiden. Mutta arvioikaa itse:

Kuvataidevuosi 2010–11 

Suomen taide-elämän kuohuttavin uutinen vuonna 2011 oli epäilemättä pommi, jonka Helsingin kaupunki yhdessä Helsingin taidemuseon kanssa julkisti alkuvuodesta. Tuolloin annettiin julkisuuteen tieto Helsinkiin suunnitellusta Guggenheim-museosta. Kuohuntaa herätti se, että pelkkään toteutettavuuden selvitystyöhön myönnettiin suomalaista rahaa liki kaksi miljoona euroa – maksajina Helsingin kaupunki, Suomen Kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden.

Guggenheim-säätiö on herättänyt kansainvälisessä taidemaailmassa pahaa verta useilla hankekartoituksilla, jotka eivät ole johtaneet museoiden perustamiseen. Valmisteilla oleva Abu Dhabin Guggenheim on puolestaan joutunut jo rakennusvaiheessa monenlaisiin hankaluksiin ja myös laajojen taiteilijaryhmien boikotin kohteeksi. 

Helsingissä museohanketta on puolustettu muun muassa sen matkailu-ulottuvuuksien takia ja vertailukohtia on haettu hiipuneesta teollisuuskaupunki Bilbaosta, jonka Guggenheim on osoittautunut varsinaiseksi kultakaivokseksi tuoden kaupunkiin jopa pari miljoonaa turistia vuodessa.
Hankkeen myötä syntynyt suurin huolenaihe on epäilemättä Helsingin taidemuseon sulauttaminen Guggenheimiin, mikä vaihtoehto näkyy lehtihaastatteluissa olevan mieluinen sekä kaupungille että museon johdolle. Huolta herättää luonnollisesti kunnallisen taidemuseon määräysvallan siirtyminen ainakin joiltain osin yhdysvaltalaiselle säätiölle. 
Guggenheimin kartoitushanke on kuitenkin vielä kesken, ja selvitystyön tuloksista voidaankin alkaa keskustella varsinaisesti vasta joulukuussa 2011. Sen verran ulostuloja on työryhmän puolelta kuitenkin tullut, että todennäköisin suunnitelma on ehdottaa museota Katajanokalle, kiistellyn Kanavaterminaalin kohdalle, johon on tehty jo useampiakin mönkään menneitä rakennussuunnitelmia. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen arvioi kuitenkin kesällä 2011 museon olevan pystyssä jo mahdollisesti vuonna 2018.

Muuten taidemuseomaailma tuntui edelleenkin kärsivän tiukentuvasta taloudellisesta ilmapiiristä. Tämä heijastuu näyttelytoimintaan muun muassa näyttelyaikojen pidentymisenä ja erilaisten kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä, mitä tietenkin voidaan pitää hyvänäkin asiana, koska museoiden kokoelmatoiminnan merkittävyyttä ei suuri yleisö aina välttämättä oikein tiedosta.
Galleriaelämässä kausi oli vilkas huolimatta talouselämän erilaista huolista. Vuonna 2011 Helsingin huippugallerioista Galerie Forsblom muutti uusiin, Suomessa ennennäkemättömän komeisiin tiloihin, Gallery Kalhama & Piippo Contemporary paransi sekin tilojaan muuttaessaan Bulevardille ja Galerie Anhava juhli näyttävästi 20-vuotisjuhliaan.

Vahvoja teemoja

Kuvataiteen osuus kulttuurikeskustelussa tuntuu toisinaan olevan varsin pieni, kun verrataan sitä vaikka kirjallisuuteen ja teatteriin, jotka aina silloin tällöin nousevat laajojenkin kansanryhmien keskustelunaiheeksi. Yksi tapa yrittää kohottaa kuvataiteen asemaa on kohujen sijaan – joita niitäkin taidemaailmassa silloin tällöin koetaan – on nostaa esiin sellaista tematiikkaa, joka väistämättä koskettaa jopa kaikkia.
Tällaista tematiikkaa edustaa epäilemättä kuolema, johon jokainen ihminen joutuu ottamaan kantaa tavalla tai toisella. Wäinö Aaltosen taidemuseo Turussa järjesti ison kuolema-aiheisen teemanäyttelyn Kuolema ja sen monet kasvot (22.10.2010–20.3.2011), jota samoihin aikoihin toisaalla vahvisti yhden yksittäisen taiteilijan kokemus samasta tematiikasta, kun Maaria Wirkkala käsitteli aihetta koskettavasti Lahden historiallisessa museossa (5.11.2010–3.4.2011) näyttelyllään Jokaisella on oma aikansa. Näin Wirkkala jatkoi myös perinnettä, jossa taidetta esitellään varsinaisten taidemuseoiden ulkopuolella. Mäntän kuvataideviikoilla käsiteltiin puolestaan ihmisen suhdetta äitiinsä ja isäänsä näyttelyssä Kunnioita isääsi ja äitiäsi (12.6.–31.8.2011).

 Maaria Wirkkala: Ruumisvaunut.

Ihmisen luontosuhde on aina kuulunut tavalla tai toisella kuvataiteen tematiikkaan. Nykyään mukana on usein huoli ympäristöstä ja sen tilasta. Riittääkö taiteelle kuvattavaa luontoa enää kovinkaan pitkään? Salon taidemuseossa luonnon monimuotoisuutta ja kiertokulkuja tarkasteltiin nykytaiteen keinoin näyttelyssä Luonto antaa – luonto ottaa (4.9.–10.10.2010), kun taas Etelä-Karjalan taidemuseossa Lappeenrannassa keskityttiin yhteen merkittävään alueeseen: Taiteen Vuoksi – Saimaa kuvataiteessa -näyttelyssä (15.5.–18.9.2011) nähtiin sulassa sovussa 1800-luvun taidetta ja nykytaidetta, jotka olivat eri tavoin hakeneet innoitusta Saimaasta. Kuopion taidemuseossa keskityttiin veteen taiteen aiheena kokoelmanäyttelyssä Pisara meressä (25.2.–15.5.2011). Ekologisiin kysymyksiä jo vuosia monissa näyttelyissään esittänyt Porin taidemuseo kokosi ison joukon kansainvälisiä nykytaiteilijoita pohtimaan ympäristökysymyksiä näyttelyssä Eco-Art (4.2.–29.5.2011).

Patrick Huse.

Porin taidemuseossa nähtiin myös yhden taiteilijan havaintoja muun muassa globalisaation ympäristövaikutuksista kansainvälistä mainetta nauttivan norjalaisen Patrick Husen näyttelyssä Northern Imaginary 3rd Part (17.9.2010–16.1.2011). Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa Terike Haapoja perusti äänivallattomille – siis myös eläimille – jopa oman puolueen näyttelynsä (21.1.–20.2.2011) myötä. Helsingin taidemuseossa valokuvataiteilijat Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen käsittelivät metsätematiikkaa – sekä vanhaa mytologiaa että nykyistä tehometsänhoitoa – näyttelyssään Kultainen metsä (17.6.–4.9.2011). Ja metsässä oltiin myös Mäntässä, jossa Serlachius-museoihin kuuluvassa Göstassa nähtiin aina 1800-luvulta nykytaiteeseen asti teemaan liittyvää taidetta näyttelyssä Metsä (5.2.1011–1.1.2012). 

Euroopan ulkopuolelta 

Länsimaisen taidemaailman eurosetrisyys on hajonnut jo aikoja sitten, ja ulkoeurooppalaisen taiteen esittäminen on muodostanut jo melkein rutiininomaiseksi tavaksi. Niinpä Ars 11 (15.4.–27.11.2011) Nykytaiteen museo Kiasmassa ei herättänyt aiemmista Arseista totuttua taidekohua esitellessään afrikkalaista nykytaidetta. Voi jopa olla, että Helsingin taidemuseon edellisen vuoden Etelä-Afrikka-näyttely Peekaboo oli jo vähän tyhjännyt pajatsoa, koska Ars 11 ei tuntunut herättäneen ylipäätään juuri mitään keskustelua. 

Subodh Gupta, Faith Matters, 2007–08.

Helsingin taidemuseokin jatkoi ulkoeurooppalaista sarjaa esittelemällä intialaista nykytaidetta näyttelyllään Samaan aikaan Intiassa (4.3.–29.5.2011). Intiasta tuli myös Sara Hildénin taidemuseon suurin ulkomainen tähti, Subodh Gupta (12.2.–30.4.2011). 

Abstraktia vai esittävää? 

Taidekouluille muodostuu toisinaan oma vahva henkensä, joka vaikuttaa ainakin joinain aikoina aivan erityisen voimakkaasti. Suuren suomalaisen mesenaatin Maire Gullichsenin (1907–1990) myötävaikutuksella syntynyt Vapaa Taidekoulu on hyvä esimerkki tällaisesta voimien keskittymisestä. Koululla on erittäin voimakas panos sotienjälkeisen modernismin vakiinnuttamisessa suomalaisessa

taide-elämässä, mutta jatkaa se elämäänsä edelleenkin nykytaiteen moniarvoisissa ristipaineissa. 
Vapaa Taidekoulu juhlistikin 75-vuotisjuhliaan herkällä näyttelyllä Voisitko nähdä näin? (4.2.–4.4.2011) Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä. Koulun vaikutus näkyy monen taiteilijan tuotannossa, kuten suuri yleisö saattoi nähdä koulun pitkäaikaisen rehtorin, julkisuutta välttelevän mestarin Tor Arnen laajassa näyttelyssä EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 4.3.–12.6.2011. 

Tor Arne.

Vapaan Taidekoulun henki on tukenut abstraktin maalaustaiteen ja modernismin asemaa. Mutta entäpä modernismin jälkeinen aika? Suomalaisessa politiikassakin heräsi eduskuntavaalien alla pitkästä aikaa kulttuuripoliittista keskustelua, kun Perussuomalaiset toivat voimakkaasti esiin näkemyksiään ”tekotaiteellisia postmoderneja kokeiluja” vastaan. Ilman perussuomalaisiakin on kuitenkin jo vuosia ollut havaittavissa, että esittävä maalaustaide on jo muutenkin jälleen nousussa. Ateneumin taidemuseo antoi tälle asialle perspektiiviä näyttäen yhtä esittämisen ääripäätä, naturalismia, laajassa historiallisessa näyttelyssään Arjen sankarit – Naturalismi kuvataiteessa, valokuvassa ja elokuvassa 1875–1918 (18.2–15.5.2011). Nykytaiteeseen kehityskulut toi Helsingin Taidehalli tuodessaan Helsingin Juhlaviikkojen kanssa yhteistyössä Suomeen belgialaisen supertähden Michaël Borremansin näyttelyn (20.8.–9.10.2011).

Esittävää maalaustaidetta nähtiin muutenkin laidasta laitaan. Amos Andersonin taidemuseo toi 22.10.2010–10.1.2011 näytille muun muassa taistelumaalarina tunnetun vanhan mestarin, Hugo Backmanssonin (1860–1953), kun taas Tampereen taidemuseon Vuoden nuori taiteilija (19.2.–24.4.2011) Anna Tuori hakee esittävän tematiikkansa nuoren polven visuaalisesta, populaarikulttuurin kyllästämästä maailmasta. 

Riittävätkö tilat? 

Korkeakouluista valmistuu nuoria taiteilijoita vuosi vuodelta enemmän – nykyään enemmän kuin koskaan aikaisemmin: parisataa taiteilijaa joka vuosi. Samaan aikaan museot ja galleriat elävät taloudellisessa ahdingossa, joten näyttelytilat ja -tilaisuudet eivät tahdo enää kunnolla riittää kysyntään.

Taiteilijat ovat yrittäneet eri puolilla Suomea ratkaista tilannetta esimerkiksi perustamalla gallerioita pyörittäviä osuuskuntia, mutta tilojen puute ajaa taiteilijoita myös muualle kuin taide-elämän totutuille foorumeille.
Suora kansalaistoiminta ja sitä kautta myös kansalaistottelemattomuus ovatkin nostaneet päätään myös taidemaailmassa. Esimerkiksi nuoret Kuvataideakatemiasta valmistuneet taiteilijat Jarkko Räsänen ja Antti Nyyssölä valtasivat vuonna 2011 kahteenkin kertaan autioita tiloja taidenäyttelyn järjestämiseksi. VR:n makasiineilla he järjestivät kahdestaan taidenäyttelyn 8.–12.6.2011, ja kesän lopuksi he järjestivät vähän laajemmankin yhteisnäyttelyn Jack the House (3.–4.9.) purkutuomion alla olevassa, Helsingin Kaartin lasaretin kortteliin kuuluvassa vanhassa puutalossa.
Toisaalta taide voi ihan tietoisestikin ja luvan takaa hakeutua aivan toisiin toimintaympäristöihin, kuten vaikkapa kuvataiteilija Jani Leinosen yhdessä Kirkon ulkomaanavun kansa pystyttämä ”hampurilaiskoju” Hunger King (30.8.–1.9.2011) Kauppakeskus Kampissa Helsingissä. Kojusta sai joko ostaa lähi- ja luomuruoasta valmistettua välipalaa tai lahjoittaa kehitysmaihin vaikkapa viisi sikaa. Taide voi siis olla realistista ja esittävää varsin monella tavalla.

Muita merkittäviä näyttelyitä

Pentti Sammallahti
Suomen valokuvataiteen museo 15.9.2010–20.2.2011

Hiljainen vallankumous
Keravan taidemuseo 15.9.–28.11.2010

Pauno Pohjolainen
Kuopion taidemuseo 24.9.2010–13.2.2011

Christian Dotremont
Lönnströmin taidemuseo 9.10.2010–9.1.2011

Olotila OK! 
Sara Hildénin taidemuseo 11.9.–21.11.2010

Sinikka Tuominen & Reijo Hukkanen 
Aineen taidemuseo 17.9.–14.11.2010

Cream
Nykytaiteen museo Kiasma 10.9.–7.11.

Jorma Puranen
EMMA – Espoon modernin taiten museo 29.9.2010–9.1.2011

Lauri Rankka
Oulun taidemuseo 18.9.2010–2.1.2011

Viron värit
Helsingin Taidehalli 16.10.–24.11.2010

Eino Mäkinen
Ateneumin taidemuseo 5.11.2010–20.2.2011

Laila Pullinen
Sara Hildénin taidemuseo 4.12.2010–30.1.2011

Lauri Astala
Helsingin taidemuseo, Meilahti 22.9.–14.11.2010

Carnegie Art Award 2010 
Helsingin Taidehalli 3.12.2010–16.1.2011

Pekka Kauhanen
Helsingin Taidehalli 29.1.–13.3.2011

Puumorsian ja metsän häät 
Keravan taidemuseo 14.12.2010–20.2.2011

Otto Mäkilä 
Turun taidemuseo 28.1.–29.5.2011

Miró ja suomalaista fantasiaa 
Espoon modernin taiteen museo 4.3.–12.6.2011

Lea ja Pekka Kantonen
Helsingin Taidehalli 19.3.–17.4.2011

Jaakko Heikkilä
Suomen valokuvataiteen museo 16.3.–14.8.2011

Paavo Räbinä
Keravan taidemuseo 9.3.–8.5.2011

Ulla Jokisalo
Aboa Vetus & Ars Nova 11.2.–29.5.2011

Caj Bremer 
Lönnströmin taidemuseo 29.1.–8.5.2011

Murrosikä – Suomen Taidegraafikoiden 80-vuotisnäyttely 
Salon taidemuseo Veturitalli 22.1.–20.3.2011

Pauliina Turakka-Purhonen 
Amos Andersonin taidemuseo 1.4.–25.7.2011

Suomi kutsuu – Aho & Soldan 
Ateneumin taidemuseo 6.5.–4.9.2011

Hannes Heikura 
Helsingin taidemuseo 17.6.–4.9.2011

Luokaamme uusi maailma! – Agitaatioposliinia Pietarin Eremitaasista 
Vapriikki 27.5.–30.10.2011

Mielen kuvioita – Turku biennaali, Aboa Vetus & Ars Nova 10.6.–9.10.2011

Veli Granö 
Turun taidemuseo 10.6.–28.8.2011

Lapin taika
Ateneumin taidemuseo 18.6.2010–8.1.2012

Palkintoja 2010–11

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2010 Oliver Whitehead

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2010 Leena Nio

Vuoden Kiila 2010 Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo

Ars Fennica 2010 Charles Sandison

Carnegie Art Award 2011 Heikki Marila

Vuoden nuori taiteilija 2011 Anna Tuori

Suomi-palkinto 2010 Jussi ”Juba” Tuomola

Valtionpalkinto 2010 Catarina Ryöppy

Vuoden ympäristötaideteos 2010 Denise Ziegler

Pro Finlandia -mitali 2010 Ulla Jokisalo, Juho Karjalainen, Roi Vaara

Taiteilijaprofessoriapuraha 2010 Kaarina Kaikkonen, Pekka Jylhä

Näyttelykuvia 380 & Julkaistua 153: Leikkauspisteitä

Maanantaina oli Galleria Ortonissa Tarja Teräsvuoren (s. 1947) näyttelyn (2. – 27.5.) avajaiset. Pidin siellä pienen puheen ja siihen perustuen kirjoitin Gallerian verkkosivuille myös pienen esittelyn, joka seuraa perässä.

Näyttely oli hieno, ja oli myös kiinnostavaa nähdä, miten yllätyskykyinen ja muuntautuva taitelija voi olla, kun pääsee tarpeeksi pitkälle urallaan ja tekee mitä tahtoo ja miltä kulloinkin tuntuu. Teräsvuoren lyyrissävyiset konstruktivistiset työt varmaan yllättivätkin jotkut hänen tuotantoaan aiemmin tunteneet taiteenystävät.

Leikkauspisteitä

Moni taiteenystävä tuntee Tarja Teräsvuoren (s. 1947) osaavana, monipuolisena ja pitkän uran luoneena taidegraafikkona. Tämä Taideteollisen oppilaitoksen ja sittemmin Mestari K:n (= Pentti Kaskipuro) koulua käynyt taidegraafikko toimi pitkään myös Keski-Suomen ohjaavana läänintaiteilijana.

Teräsvuori on kuitenkin aina ollut sydämeltään myös maalari. Vapaassa Taidekoulussa hänen opettajansa Tor Arne jo totesi: ”Älä lähde grafiikkaan, siellä menet pilalle. Sinä olet maalari.”

Tor Arne oli väärässä. Teräsvuori loi uran hienona graafikkona.

Tor Arne oli onneksi myös oikeassa. Teräsvuori palasi Keski-Suomesta Helsinkiin ja maalauksen pariin.

Teräsvuoren uudessa, varta vasten Galleria Ortonia varten maalatussa tuotannossa näkyy hänen pitkä uransa monin tavoin – erilaisia teoksista heijastuvia leikkauspisteitä on runsaasti.

Näyttelyn nimi Himmeä valo kertoo valon ja pimeän problematiikasta, maalauksissa vaikuttavasta näkyväksi tulemisen ihmeestä.

Toinen iso leikkauskohta on figuratiivisen ja abstraktin välinen jännite. Teräsvuoren rehevissä gessopohjustuksissa on aavistavinaan erilaisia viitteellisiä figuureita, jotka käyvät vuoropuheluaan abstraktin sommittelun kanssa.

Taiteilija ja pojanpoika Aito, jonka vanhemmat Vertti Teräsvuori (s. 1966) ja Chikako Harada (s. 1969) ovat myös tunnettuja valokuvataiteilijoita molemmat.  

Teräsvuoren töissä on myös hieno orgaanisen ja konstruktiivisen välinen jännite, sekin yksi kuvataiteen peruskysymyksistä. Taustalla vaikuttaa vapaa, orgaanisesti rönsyävä muoto, kun taas sommitteluelementteinä toimivat suorakaiteet tai selkeät rakenteelliset pinnat luovat teoksiin oman rytminsä.

Ja sitten on vielä sarjallisuuskin, sekin yksi modernin taiteen ulottuvuuksista. Teräsvuori ei maalaa varsinaisia variaatioita samasta teemasta, mutta prosessin myötä kehkeytyvät ideat saavat uudet työt mustuttamaan aikaisemmin syntyneitä aihioita, jota ovat ikään kuin vaatineet uutta kehittelyä. Näin syntyy usein esimerkiksi kolmen työn ryhmiä, jotka tukevat toisiaan ja jotka yhdessä saavat katsojan suuntaamaan mietteitään pinnalta katsoen varsin yksinkertaisten maalausten huikean monimuotoiseen maailmaan.

Onneksi Tor Arne oli sekä väärässä että oikeassa.

Näyttelykuvia 296 & 297 & Julkaistua 127: Tinkimätön maalari

Sunnuntaina kävin pitkästä aikaa EMMA – Espoon modernin taiteen museossa, jossa edellisellä viikolla avattiin sekä Joan Mirón (1893–1983) että Tor Arnen (s. 1934) näyttely.

Mirólta en paljoa odottanut, eikä ei se sitten paljoa tarjonnutkaan. Läheltä on haalittu ne Mirót, joita löytyy, Mirón säätiöltä Barcelonasta on saatu malliksi muutama ihan oikeasti hyvä maalaus ja loput ovat Galerie Lelongin tuoreempaa myyntikamaa Pariisista – niitä hengeltään keskiluokkaisen ja mauttoman elitismin pelimerkkejä, joita aikoinaan tehtailtiin.

Kaupan puolelta sai ostaa peräti 1500-vedoksen sarjaan kuuluvia signeeraamattomia lehtiä yli 800 euron hintaan!

Taidehistoriallisesti täysin merkityksetön ja muutenkin motivoimaton turha näyttely, jonka ainoa funktio taitaa olla katsojien keräämisen yrittäminen. Mukaan oli haalittu myös pieni joukko teoksia suomalaistaiteilijoilta, jotka ovat saaneet Mirólta vaikutteita tai jotka ovat muuten vain Miró-henkisiä. Mukana oli muutama oikeinkin hauska työ, kuten alla Rolf Sandqvistin (1919–1994) maalaama ovi, mutta aika vaatimattomaksi tämäkin kokonaisuus jäi:

***

Mutta onneksi Tor Arne oli aivan toista maata. EMMAn näyttely on tämän omituisen mestarin ensimmäinen isompi museonäyttely, ja jo oli aikakin. Ehdin jo kirjoittaa siitä pienen arvion, joka ilmestyi eilisessä Kauppalehdessä, jonka yli ehdin vain kävellä aamulla kuuden jälkeen kun lähdin Mänttään, missä tätä nyt pienessä hotellihuoneessani postaan:

Tinkimätön maalari

Yhdysvaltalainen taiteilija Ad Reinhardt on todennut: ”Taide on taidetta. Kaikki muu on kaikkea muuta.”  Tällaista maksiimia noudattava taiteilija saattaa olla niin tinkimätön, ettei käy edes omissa avajaisissaan. Juuri tällainen taidemaalari on ensimmäisellä retrospektiivisellä näyttelyllään EMMAssa esiintyvä Tor Arne (s. 1934). Ei häntä nytkään näkynyt sen paremmin lehdistötilaisuudessa kuin avajaisissakaan.

Arne ei ole kuitenkaan mikään erakko. Hän toimi Vapaan Taidekoulun opettajana vuosina 1962–1988, rehtorina peräti vuodet 1966–88. Hän uudisti koulun opetusohjelman ja käynnisti sen merkittävän julkaisutoiminnan. Hänen vaikutuksensa sekä oppilaisiin että kollegoihin onkin ollut varsin merkittävä – kriitikko Timo Valjakka toteaa näyttelyn yhteydessä ilmestyneessä vähäeleisen hienossa kirjassa, että Arne on ”taiteilijoiden taiteilija” – kollegoiden ja asiantuntijoiden arvostama mutta suuren yleisön keskuudessa tuntemattomampi.

Nyt on oiva tilaisuus korjata tuntemattomuus, sillä EMMAan on koottu kolmisenkymmentä Arnen öljymaalausta, akvarellia ja pastillia vuosilta 1978–2010.

 Nimetön, 1984.

Arne on sekä helppo että vaikea maalari. Hänen maalauksensa ovat usein vaakoja suorakaiteita, joiden leveys saa aikaan horisontaalisen tuntemuksen ja viittauksen maisemallisuuteen. Tämä on helppo nopeasti todeta, ja näin varmaan onkin, mutta jostain aamuisesta tai öisestä hetkestä ja sen valosta käynnistynyt maalaus alkaa telineellä pian elää omaa elämäänsä ja muodostaa omaa valoaan. Vaikeampi on ehkä sitten ymmärtää sitä outoa transformaatiota, joka tapahtuu. Pian maalaus onkin enää silkkaa maalausta, jonka valmistumisprosessia säätelee värien ja valöörien tuottama omalakinen draamansa. ”Maisema on teosten ravintoa, ei niiden aihe”, on Arne itse todennut.

Toisaalta taiteilija itse on sanonut myös: ”Jos maalaus herättää sinussa jotain, iloitse siitä. Maalauksessa on jotain elävää, niin sinussakin.” Näin yksinkertaista se voi silti olla.