Näyttelykuvia 621 & 622 & Julkista taidetta 52: Retki Tampereelle

Sunnuntaina 11.3. tein retken Tampereelle, missä minulla oli yleisöesitelmä Sara Hildénin taidemuseossa Erik Enrothin (1917–1975) näyttelyssä. Tästä olen jo aiemmin raportoinut. Enrothin lisäksi oli onneksi vielä aikaa käydä kylillä kahdessa muussakin näyttelyssä.

Grafiikanpaja Himmelblaussa oli esillä hauska ryhmänäyttely Viisikko löytää jäljen (3.3.–5.4.). Lauri Anttilan (s. 1938) oppilaat – tai ainakin henkiset oppilaat – Jussi Heikkilä (s. 1952), Jussi Kivi (s. 1959), Jyrki Siukonen (s. 1959) ja Marko Vuokola (s. 1967) olivat yhdessä Anttilan kanssa laittaneet esille erilaisia tutkimusretkiensä tuloksia.

Käsitteellissävyisenäkin näyttely sisälsi aitoa huolta maailmasta ja myös tavattoman hienoja oivalluksia – näiltä taiteilijoilta se yleensä onnistuu. 

Jussi Kivihän kuvaa yleensä retkiään luonnon ja kulttuurin toisinaan hyvinkin absurdeissa välimaastoissa. Tässä hän on ryhtynyt jopa taidegraafikoksi kuvatessaan löytöretkeilyä luolissa:

Marko Vuokola oli kuvannut gallerian ikkunasta Tammerkoskea ja muuntanut vaihtuvan näkymän pikseleiksi – kuin konstruktivismia konsanaan:

Tältä se näytti livenä silloisena lauantaina minun digipokkarissani:

Kaikkineen vallan mainio näyttely. Oikein alkoi itsekkäästi harmittaa, että Suomessa on muitakin paikkoja kuin Helsinki. Nytkin osuin paikalle vain sattumalta. Kuinkahan paljon hyviä näyttelyitä jääkään vuodessa näkemättä?

***

Galleria Saskiassa oli Tuomo Saalin (s. 1957) näyttely (9.–28.3.). Saali on jatkanut romantiikan perintöä henkivää Wanderer-tematiikkaansa, mutta hän tuntuu löytävän siitä uusia ulottuvuuksia loputtomin – oli esimerkiksi hauska nähdä joissain maalauksissa useampiakin velikultia romantiikan maisemissa. Saali alkaa olla myös aika huikea pilvimaalari, jonka asteikossa muodot ja värit löytävät nekin loputtomia variaatioita:

Olen aina pitänyt tästä maalarimaalarista, ja niinpä laitankin tähän mukaan vanhan arvosteluni hänen Galleria Aman näyttelystään vuodelta 2008 (Uusi Suomi 30.3.2008) – tuli yllättäen mieleen muistini sopukoista ja johtuen nimenomaan hänen pilvimaalaustensa värikirjosta:

Vaeltaja värimeren yllä

Tuomo Saalin (s. 1957) edellisestä yksityisnäyttelystä on aikaa jo kolmisen vuotta. Nykyaikana näinkin pitkä tauko on jo riski, sillä liian hektinen taidemaailma unohtaa helposti taiteilijan olemassaolon. Saali ei taida kuitenkaan olla kovin kiinnostunut uransa hoidosta. Hän tuntuu olevan enemmän kiinnostunut väreistä.

Onkin vaikea keksiä suomalaisesta maalaustaiteesta ketään niin estotonta väri-ilottelijaa kuin Saali on. Jotkut taiteilijat nousevat maineeseen jollain tietyllä värillä; puhutaan ”Kimmo Kaivannon sinisestä” tai ”Rafael Wardin keltaisesta” – ranskalainen Yves Klein jopa patentoi oman sinisensä, vaikka sitä ei koskaan kaupallisesti alettu valmistamaankaan.

Saalille tuntuu sen sijaan käyvän väri kuin väri – ja jollain ihmeen kaupalla hänen onnistuu väistää kaikki mahdolliset karikot: hän ei ole koskaan levoton, ei falski, ja vaikka hänen teoksiaan uhkaisikin tietty sievyyden vaara, on niissä mukana aina aito maalaamisen intohimo, joka pelastaa ne harmittomasta kuvaviihteestä hyvän taiteen puolelle.

Saalin edellinen näyttely oli muinaisista kulttuureista ja kukista ammentavaa värien ilotulitusta, mutta nyt hän on keskittyneempi ja hillitympi. Hän on vaellellut Italian Dolomiiteilla, ja aihepiiri on näennäisesti varsin yksinkertainen: yksinäinen ihminen ja vuoret. Olin jo kesken näyttelyn katsomista sorvaamassa lausetta, jonka mukaan Saalin luontosuhde vuoristonsa edessä on hieman toisenlainen kuin Caspar David Friedrichin klassisessa maalauksessa Vaeltaja sumumeren yllä (1818), jossa yksinäinen vaeltaja seisoo jyrkänteellä ja tutkailee edessään avautuvaa sumuista vuoristoa, kun sitten huomasinkin näyttelyn teosten joukossa suoran Friedrich-parafraasin. Näyttelyn taidehistoriallinen kaari täydentyi kahdella pienellä teoksella, jossa kulkija seisookin sitten taidemuseossa vuorta kuvaavan teoksen äärellä.

En tiedä, teenkö Saalille vääryyttä, kun tulkitsen hänen kuitenkin tekevän näyttelyllään jotain aivan muuta kuin taidehistoriallista kommentointia. Taidehistoria luo ehkä kehyskertomuksen, mutta siihen se sitten jääkin. Samaa koskee luonnonkokemusta, luonnon esteettistä havainnointia, jota Saali epäilemättä on Dolomiiteilla tehnyt.

En katso näyttelyä kuin matkakertomusta, en koe välittömästi halua päästä Dolomiiteille tarkkailemaan vuoriston ihmeellistä maailmaa. Luonnonkokemuskin taitaa olla vain taidehistorian kertomukseen nivoutuva kehyskertomuksen säie, jonka avulla päästään rakentamaan uudenlaista maailmaa. Sitä maailmaa, jonka maalaus parhaimmillaan luo. Se ei ole vain kuva jostain, se ei ole muisto eikä väitelause maailman tilasta tai tolasta.

Se on värien kautta syntyvä oma lumoava maailmansa, jonka kanssa minulla on mahdollisuus olla kahden – jopa taiteilijan unohtaen. Se on myös hauskaa heiluriliikettä: välillä olen tietoinen taiteilijan intentioista, hänen käyttämistään kehyskertomuksista, jotka pitävät katsomiskokemuksen kiinni arkimaailmassa, ja välillä koen sen suoran ja välittömän nautinnon, jonka teos nopeasti herättää ja jolle ei sanoja tarvitsekaan löytyä.

Jos on olemassa maalaamisen riemua, on taatusti olemassa myös katsomisen riemua. Sen Saali on pystynyt aina herättämään. Niin nytkin.

***

Ja tulipa nähtyä pari julkista veistostakin. Näistä kokemuksista ei kuitenkaan jää paljoakaan lastenlapsille kerrottavaa. Kummisetäni Raimo Heino (1932–1995) on tehnyt Finlaysonin alueelle Väinö Linnan muistomerkin (1995), jonka outoa alaosaa en ymmärrä lainkaan ja jonka ilme muutenkin on varsin tavanomainen tai ehkä jopa suorastaan tylsä:

Galleria Saskian vieressä, Hiekan taidemuseon – oikein hävettää tunnustaa, että en ole koskaan käynyt siellä ammatistani huolimatta – edessä on Yrjö Liipolan (1881–1971) Kustaa Hiekan muistomerkki (1939). Sellaista klassista perusjööttiähän tämä on – ihan kelpo toki, mutta ei näistä oikein jaksa innostua:

Julkista taidetta 21: Piipahdus Tampereella

Olen jo vuosia huvittanut itseäni vierailla paikkakunnillani käydessäni bongaamalla julkista taidetta. Joskus teen sitä ihan järjestelmällisesti ja tietoa etukäteen hankkien, mutta jos aika ei anna periksi, tyydyn siihen, mitä vastaan tulee. Nyt kun olin Tampereella XLVII Valtakunnallisilla taidemuseopäivillä, oli ohjelma niin tiukka, että jouduin tyytymään hotellin ja seminaaripaikkana toimineen Vapriikin väliseen vajaaseen kilometrin matkaan. Vaan olipa silläkin matkalla aika monipuolinen taidetarjonta:

Aimo Tukiaisen (1917–1996) Virvatulet / Suomalaisen sotilaan muistomerkki (1971) Koskipuistossa on aika komea sotilasmuistomerkki, jonka sodanvastainen sävy on hienosti viritetty. Virvatulet viittaa tykistökeskuksen jälkeen havaittuihin valoilmiöihin, jotka lienevät jonkinlaisia psyykkisiä jälkikuvia. Valitettavasti veistokseen alun perin kuulunut valaistussysteemi on jouduttu poistamaan. Ulkoveistosten perusmateriaalin ulkoiset elementit, lähinnä sähkö ja vesi, ovat aina tuottaneet ylläpitäjille miltei ylipääsemättömiä vaikeuksia. Mutta kyllä tämä pelkkänä pronssiveistoksenakin paikkansa lunastaa. On se esimerkiksi paljon hienompi kuin Tukiaisen anakronistinen Mannerheim Helsingissä. Se vertautuu ehkä hänen Lauttasaaren sankarimuistomerkkiinsä Katkaistu elämä (1973).

Lapintien ja Satakunnankadun nurkalla, Työnpuistossa sijaitsee Väinö Richard Rautalinin (1891–1943) Tampere-veistos (1934), joka on pateettista sosialistista realismia muistuttavaa herooisuutta, mikä ei meillä ole lainkaan vieras asia. Näitä nyt vain piisaa, ja niiden kanssa täytyy opetella elämään, kun ei niitä oikein kai purkaakaan voi. Rautalin ei tule kuitenkaan kovin montaa sivua suomalaisen kuvanveiston historiassa osakseen saamaan.

Samoin erilaisia rintapystejä Suomenmaassa piisaa. Tässä Tampellan perustajahahmot, Adolf Törngren (1824–1895) ja Gustaf August Wasastjerna (1823–1905) Yrjö Liipolan (1881–1971) ikuistamana vuodelta 1954. Ne ovat kai juuri sellaisia kuin pitääkin, ammattimiehen tekemiä mutta perin juurin tylsiä: 

Vaan onpa se kauheaa, että Milja Aarnion (s. 1923) ihan sympaattinen ja klassinen suihkukaivoveistos Merenneito (1965) on sijoitettu tyhmästi äijien viereen. Ilman äijiä paikan henki olisi vallan mainio, vaikka voisihan sitä kysellä, että pitikö vielä 1960-luvulla tehdä näin klassisia suihkukaivoja. Olisin kyllä itse taipuvainen vastaamaan myönteisesti, koska yhdessä punatiiliarkkitehtuurin kanssa tämä pikuruinen puistonpläntti tehtaan pääportin vieressä on suorastaan kaunis. Siirtäkää ne äijät jonnekin muualle! Ja varmistakaa, että vesielementti toimii (en nimittäin tiedä, onko se nyt toiminnassa – ei ollut ainakaan kuvaushetkellä)!

Hienon Tammer-hotellin kupeella Tammerlammessa sijaitsee Kaisu Koiviston (s. 1962) teos Jalostettu laji (2008–2010), joka koostuu 14 teräksisestä "sienestä". En tiedä, onko teos pysyvä vai väliaikainen, mutta ainakin minun puolestani se voisi sinne jäädä. On se sen verran veikeä:

Hitto, sainkin selville, että se on pystyssä vain lokakuuhun asti. Aloittakaa siis kansanliike siellä Tampereella!

Koiviston veistosta saattoi tarkastella toisen veistoksen päällä istuskellen:

Antero Koskisen (s. 1950) Matto ja pallo (2006) on suorastaan hauska spektroliitista ja graniitista tehty veistos, joka muistuttaa vähän modernistista muotokieltä, mutta on sitten kuitenkin aika vinksahtanut. Ja sitten siinä voi vielä istuakin. Taitaa olla parasta näkemääni Koskista.

Kilometrin matkalla saa siis nähdä vähän kaikenlaista ja miettiä julkisen taiteen olemusta ja ongelmia. Suosittelenkin veistosbongaamista matkustelun perussisällöksi.

Julkaistua 40 & Julkista taidetta 19: Julkinen veistos ja paikan henki

Toinen elokuun alkussa lukemani radiokolumni tuli ulos eien 25.8. Olen viimeaikoina pohdiskellut julkista taidetta, mihin aiheeseen palaan kohta myös uudestaan. Tässä joitain ajatuksia:

Julkinen veistos ja paikan henki 

Julkisilla veistoksilla on yksi yhteinen ominaisuus, jota ei tule kovinkaan usein miettineeksi. Ne muuttuvat useimmiten tietyllä tavalla näkymättömiksi. Ne sulautuvat osaksi kaupunkikuvaa eikä niihin tule kuin joissain poikkeustapauksissa kiinnittäneeksi huomiota. Näin käy niissäkin tapauksissa, joissa veistos on voimakkaasti mukana luomassa paikan henkeä.

Paikan henkeä luovia veistoksia ei ole lopulta kovinkaan paljoa, mutta ne ovat sitten sitäkin voimakkaampia. Toisinaan ne antavat paikalle jopa nimen. Minä käyn esimerkiksi harrastamassa kyykkää, vanhaa karjalaista perinnepeliä eteläisessä Helsingissä Bambipuistossa, mutta eihän sellaista puistoa ole olemassakaan muuta kuin kansan suussa. Kyseessä on oikeasti Ensipuistikko, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään käyttäneen moista nimeä enkä itse asiassa usko juuri kenenkään sitä edes tietävän. Kansan suussa puisto on saanut nimensä Matti Hauptin veistoksesta Metsäkauris (1957) – nimitys ”bambi” on sekin tietysti kansan suusta kotoisin. Aivan samoin on laita Dianapuiston kanssa. Ei sellaistakaan puistoa virallisesti ole – eikä edes Dianaa. Kyse on Kolmikulmasta, jossa sijaitsee Yrjö Liipolan veistos Tellervo, Tapion tytär (1928). Metsänjumala Tapion tytär on tietenkin suomalainen vastine antiikin jumaltaruston Dianalle. Karhupuistossa Helsingin Kalliossa kansan ääni oli niin voimakas, että Mikael Agricolan puisto muutettiin virallisestikin Karhupuistoksi, koska Jussi Mäntysen veistos Mesikämmen muurahaispesällä (1931) oli niin voimakas – onhan karhu myös Suomen kansalliseläin.

Veistoksissa on tässä suhteessa aika isojakin eroja. Jotkut veistokset eivät tuo paikalle juuri mitään lisäarvoa. Ne vain muuttuvat näkymättömiksi. Jotkut veistokset ovat niin rumia, että niiden näkeminen pistää silmään jatkuvasti. Joitain veistoksia rakastetaan. Veistosten rakastaminen on niin ilmeinen asia, että lehdet ovat järjestäneet niistä jopa yleisöäänestyksiä. Aamulehdessä oli aikoinaan koko Suomen kattava äänestys ja Helsingin Sanomissa oli pari vuotta sitten Helsingin kattava äänestys. Helsingin rakkaimmaksi veistokseksi valittiin tuolloin Emil Cedercreutzin tammaa ja varsaa kuvaava Äidinrakkaus (1928), joka sekin on antanut puistolleen nimen: paikka tunnetaan virallisestikin Varsapuistona.

Minulla on ollut tapana ajatella, että veistosten taiteellinen laatu ei jostain syystä tunnu vaikuttavan niiden mahdolliseen voimaan paikan henkeä luovana tekijänä. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, että olisikohan oma käsitykseni tästä ns. taiteellisesta laadusta jotenkin viallinen. Olisihan se nyt terveellä järjelläkin selvä asia, että yksi julkisen veistoksen taiteelliseen laatuun vaikuttava tekijä on veistoksen kyky luoda paikan henkeä.

Muta mistä paikan hengessä on kyse? Yksi ulottuvuus on ihmisen kyky samastua paikkaan. Tässä on usein kyse syvällä olevista lapsuuden kokemuksista. Siitä kertoo sekin, että Äidinrakkaus valittiin ylivoimaisesti Helsingin rakkaimmaksi veistokseksi. 

 Panu Patomäki, Työläisäiti, pronssi, 1996.

Äidistä on kyse myös Panu Patomäen veistoksessa Työläisäiti (1996) Helsingin Alppilassa. Realistisessa veistoksessa äiti ja tytär vääntävät pyykkiä. Olen aina ajatellut, että veistos muistuttaa liiaksi sosialistista realismia ollakseen minun makuuni. Se ei ole ikään kuin hyvää taidetta – ainakaan modernistisessa mielessä tai klassisten plastisten arvojen suhteen. Olen kuitenkin jostain syystä epäröinyt koko ajan. Veistos on jotenkin sympaattinen. Ajatus siitä on syntynyt paikallisessa saunaporukassa, ja alueen oma väki sen lopulta sai aikaiseksi. Se on rakkaudella pystytetty. Se seisoo luontevasti suoraan pienelle kallionnyppylälle monteerattuna eikä iske häiritsevästi silmään. Se antaa paikalle oman tunnelmansa. Se luo puitteet vuotuisjuhlatapahtumalle, jossa Alppilan kundit ja friidut muistelevat mutsejaan joka äitienpäivä. Tämä selvisi minulle tämän vuoden toukokuussa, kun satuin patsaan juurelle äitienpäivän jälkeisenä aamuna. Melkein tuli tippa silmään, kun kumarruin ja luin erästä korttia, jossa eräs kundi tervehti mutsiaan ja lupasi tehdä sen joka vuosi niin kauan kuin terveys antaisi periksi.

Pakko sen on olla hyvää taidetta. Minun on kyettävä laajentamaan taidekäsitykseni perusteita. 

Julkista taidetta 3: Kävelyllä Vaasassa

Suomen pienet kaupungit ovat toisinaan varsin masentavia julkisen taiteen suhteen. Jokunen mahtipontinen vapaussodan muistomerkki on yleensä tarjolla, niin kuin Vaasassakin. Ja sitten on muutama paikallisen ei-niin-kauhean-hyvin-julkisen-veistoksen-mittakaavan-vaativuutta-ymmärtävän kuvanveistäjän hengentuotos, niin kuin Vaasassakin.

Vaasassa vapaussodan henki korostuu aivan erityisesti, sillä torin dominoinnillaan pilaava – tai onhan se pilattu jo rumalla arkkitehtuurilla – Yrjö Liipolan (1881–1971) Suomen vapaudenpatsas (1938) ei ole järin hieno, mitä vielä korostaa toisen kuvanveistäjän, Jussi Mäntysen (1886–1978) suunnittelema mahtipontinen jalusta:

Tätä vaikutelmaa on varmaan yritetty tietoisesti keventää Erkki Kannoston (s. 1954) kolmen erillisen veistoksen (2005–06) kokonaisuudella. Makuasioitahan nämä ovat, mutta minut Kannoston epäplastisuus ja tekopirteä huumorintaju vievät ajassa jonnekin 1970-luvun itäiseen Eurooppaan – ilmaisukieleen, jota voisi nimittää vaikkapa sosialistiseksi modernismiksi. Ne eivät ole siis oikein tätä päivää. Ne ovat 'anakronistisia' niin kuin hienommin sanotaan. Ainakaan tämä huumori ei minua oikein puhuttele:

Näen Kannoston työt itse asiassa miltei kitschinä, joille ei arvokasta kaupunkitilaa – tai yli miljoonaa mummonmarkkaa, jos niikseen tulee – olisi kannattanut uhrata.

Toisaalta muuttuvathan ne ajan mittaan tietyllä tavalla näkymättömiksi ja siten harmittomiksi niin kuin suuri osa julkisesta taiteesta. Kuten vaikkapa Emil Filénin (1890–1958) – tyypillinen jo vähän unohdettu keskinkertainen veistäjä, joka sai aikoinaan aika paljon julkisia tilauksia, muun muassa yhdeksän sankaripatsasta – ja Taideteollisessa oppilaitoksessa pitkään vaikuttaneen ja myös lasitaiteilijana tunnetun Yrjö Rosolan (1904–1989) symboliset korkokuvat Suomen pankin talossa. Rosola kuvaa työn arvokkuutta:

Filénin aiheena ovat puolestaan elinkkeinoelämä, kauppa ja teollisuus:

Osa veistoksista kestää aikaakin kohtuullisesti, kuten vaikkapa Emil Wikströmin (1864–1942) Zacharias Topelius (1915), joka näyttää vähintäänkin siltä kuin vanhan klassikon pitääkin näyttää:

Ja sitten se pakollinen paikallinen hirvitys. On aivan käsittämätöntä, että vaasalaiset ovat sallineet kaupunginarkkitehtinsa pilata kaupunkikuvaa ympäri Vaasaa levinneillä harrastelijataidonnäytteillään. Kyse on Asko Halmeesta (s. 1931), jolla on Vaasassa kaikkineen ainakin kuusi toinen toistaan kökömpää julkista teosta. Hän toimi kaupunginarkkitehtina vuosina 1976–94.

Kun tulin Kuntsin museon luo ajattelin, että onpa heillä yllättävän heikko Ernst Mether-Borgströmin (1917–1996) veistos jostain 1960–70-lukujen vaihteesta, mutta se olikin aito Asko Halmeen Meander vuodelta 1996:

Niin, että ei Vaasa kovin kummoinen veistoskaupunki ole. Se vähän harmittaa, että illan pimennyttyä unohdin katsastaa Jaakko Niemelän (s. 1959) valoteoksen Gridlock (2006). Ainakin kuvien perusteella se on hieno.