Grafiikanpaja Himmelblaussa oli esillä hauska ryhmänäyttely Viisikko löytää jäljen (3.3.–5.4.). Lauri Anttilan (s. 1938) oppilaat – tai ainakin henkiset oppilaat – Jussi Heikkilä (s. 1952), Jussi Kivi (s. 1959), Jyrki Siukonen (s. 1959) ja Marko Vuokola (s. 1967) olivat yhdessä Anttilan kanssa laittaneet esille erilaisia tutkimusretkiensä tuloksia.
Käsitteellissävyisenäkin näyttely sisälsi aitoa huolta maailmasta ja myös tavattoman hienoja oivalluksia – näiltä taiteilijoilta se yleensä onnistuu.
Jussi Kivihän kuvaa yleensä retkiään luonnon ja kulttuurin toisinaan hyvinkin absurdeissa välimaastoissa. Tässä hän on ryhtynyt jopa taidegraafikoksi kuvatessaan löytöretkeilyä luolissa:
Marko Vuokola oli kuvannut gallerian ikkunasta Tammerkoskea ja muuntanut vaihtuvan näkymän pikseleiksi – kuin konstruktivismia konsanaan:
Tältä se näytti livenä silloisena lauantaina minun digipokkarissani:
Kaikkineen vallan mainio näyttely. Oikein alkoi itsekkäästi harmittaa, että Suomessa on muitakin paikkoja kuin Helsinki. Nytkin osuin paikalle vain sattumalta. Kuinkahan paljon hyviä näyttelyitä jääkään vuodessa näkemättä?
***
Galleria Saskiassa oli Tuomo Saalin (s. 1957) näyttely (9.–28.3.). Saali on jatkanut romantiikan perintöä henkivää Wanderer-tematiikkaansa, mutta hän tuntuu löytävän siitä uusia ulottuvuuksia loputtomin – oli esimerkiksi hauska nähdä joissain maalauksissa useampiakin velikultia romantiikan maisemissa. Saali alkaa olla myös aika huikea pilvimaalari, jonka asteikossa muodot ja värit löytävät nekin loputtomia variaatioita:
Olen aina pitänyt tästä maalarimaalarista, ja niinpä laitankin tähän mukaan vanhan arvosteluni hänen Galleria Aman näyttelystään vuodelta 2008 (Uusi Suomi 30.3.2008) – tuli yllättäen mieleen muistini sopukoista ja johtuen nimenomaan hänen pilvimaalaustensa värikirjosta:
Vaeltaja värimeren yllä
Tuomo Saalin (s. 1957) edellisestä yksityisnäyttelystä on aikaa jo kolmisen vuotta. Nykyaikana näinkin pitkä tauko on jo riski, sillä liian hektinen taidemaailma unohtaa helposti taiteilijan olemassaolon. Saali ei taida kuitenkaan olla kovin kiinnostunut uransa hoidosta. Hän tuntuu olevan enemmän kiinnostunut väreistä.
Onkin vaikea keksiä suomalaisesta maalaustaiteesta ketään niin estotonta väri-ilottelijaa kuin Saali on. Jotkut taiteilijat nousevat maineeseen jollain tietyllä värillä; puhutaan ”Kimmo Kaivannon sinisestä” tai ”Rafael Wardin keltaisesta” – ranskalainen Yves Klein jopa patentoi oman sinisensä, vaikka sitä ei koskaan kaupallisesti alettu valmistamaankaan.
Saalille tuntuu sen sijaan käyvän väri kuin väri – ja jollain ihmeen kaupalla hänen onnistuu väistää kaikki mahdolliset karikot: hän ei ole koskaan levoton, ei falski, ja vaikka hänen teoksiaan uhkaisikin tietty sievyyden vaara, on niissä mukana aina aito maalaamisen intohimo, joka pelastaa ne harmittomasta kuvaviihteestä hyvän taiteen puolelle.
Saalin edellinen näyttely oli muinaisista kulttuureista ja kukista ammentavaa värien ilotulitusta, mutta nyt hän on keskittyneempi ja hillitympi. Hän on vaellellut Italian Dolomiiteilla, ja aihepiiri on näennäisesti varsin yksinkertainen: yksinäinen ihminen ja vuoret. Olin jo kesken näyttelyn katsomista sorvaamassa lausetta, jonka mukaan Saalin luontosuhde vuoristonsa edessä on hieman toisenlainen kuin Caspar David Friedrichin klassisessa maalauksessa Vaeltaja sumumeren yllä (1818), jossa yksinäinen vaeltaja seisoo jyrkänteellä ja tutkailee edessään avautuvaa sumuista vuoristoa, kun sitten huomasinkin näyttelyn teosten joukossa suoran Friedrich-parafraasin. Näyttelyn taidehistoriallinen kaari täydentyi kahdella pienellä teoksella, jossa kulkija seisookin sitten taidemuseossa vuorta kuvaavan teoksen äärellä.
En tiedä, teenkö Saalille vääryyttä, kun tulkitsen hänen kuitenkin tekevän näyttelyllään jotain aivan muuta kuin taidehistoriallista kommentointia. Taidehistoria luo ehkä kehyskertomuksen, mutta siihen se sitten jääkin. Samaa koskee luonnonkokemusta, luonnon esteettistä havainnointia, jota Saali epäilemättä on Dolomiiteilla tehnyt.
En katso näyttelyä kuin matkakertomusta, en koe välittömästi halua päästä Dolomiiteille tarkkailemaan vuoriston ihmeellistä maailmaa. Luonnonkokemuskin taitaa olla vain taidehistorian kertomukseen nivoutuva kehyskertomuksen säie, jonka avulla päästään rakentamaan uudenlaista maailmaa. Sitä maailmaa, jonka maalaus parhaimmillaan luo. Se ei ole vain kuva jostain, se ei ole muisto eikä väitelause maailman tilasta tai tolasta.
Se on värien kautta syntyvä oma lumoava maailmansa, jonka kanssa minulla on mahdollisuus olla kahden – jopa taiteilijan unohtaen. Se on myös hauskaa heiluriliikettä: välillä olen tietoinen taiteilijan intentioista, hänen käyttämistään kehyskertomuksista, jotka pitävät katsomiskokemuksen kiinni arkimaailmassa, ja välillä koen sen suoran ja välittömän nautinnon, jonka teos nopeasti herättää ja jolle ei sanoja tarvitsekaan löytyä.
Jos on olemassa maalaamisen riemua, on taatusti olemassa myös katsomisen riemua. Sen Saali on pystynyt aina herättämään. Niin nytkin.
***
Ja tulipa nähtyä pari julkista veistostakin. Näistä kokemuksista ei kuitenkaan jää paljoakaan lastenlapsille kerrottavaa. Kummisetäni Raimo Heino (1932–1995) on tehnyt Finlaysonin alueelle Väinö Linnan muistomerkin (1995), jonka outoa alaosaa en ymmärrä lainkaan ja jonka ilme muutenkin on varsin tavanomainen tai ehkä jopa suorastaan tylsä:
Galleria Saskian vieressä, Hiekan taidemuseon – oikein hävettää tunnustaa, että en ole koskaan käynyt siellä ammatistani huolimatta – edessä on Yrjö Liipolan (1881–1971) Kustaa Hiekan muistomerkki (1939). Sellaista klassista perusjööttiähän tämä on – ihan kelpo toki, mutta ei näistä oikein jaksa innostua:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti