Julkaistua 280: Kriitikko journalismin ja taiteen rajalla

Tänään tuli postissa toinenkin lehti, jossa oli kirjoittamani juttu. Kyseessä on Todellisuuden tutkimuskeskuksen jukaisema Esitys-lehti (1/12). Kokeneena kirjoittajanakin on pakko tunnustaa, että itselleen uusi foorumi tuottaa aina tiettyä jännitystä ja myös hirvittävän innostuksen, kun näkee oman juttunsa uunituoreena. Lehdessä on ilmestynyt pari juttua, jossa kriitikot ovat pohtineet työtään, ja tähän joukkoon tein jatkoksi aika avomielisen jutun työstäni. Tältä se siis tuntuu:

Kriitikko journalismin ja taiteen rajalla

Monet kriitikot tulevat alalle akateemisten, usein taiteentutkimukseen liittyvien opintojen kautta, jolloin journalististen käytäntöjen – muun muassa journalistisen etiikan – oppiminen on usein hidasta tai toisinaan miltei mahdotonta.

Kriitikon toimenkuvaa on vaikea määritellä, koska varsinaista ammattikuntaa ei ole. Suomessa toimii tosin Suomen arvostelijain liitto, joka on parhaimmillaan järjestänyt koulutustakin jäsenilleen, mutta sen jäsenistöstä merkittävä osa toimii päätoimisesti toisissa ammateissa vain kritiikkiä senttaillen tai sitten erilaisissa pätkätyöhelveteissä, joista kritiikki muodostaa vain osan.

Kriitikon intentiotkin ovat moninaisia. Tuskin erehdyn, kun uskon monen kriitikon hankkivan kriitikkona toimimisen kautta lähinnä älyllistä leimaa habitukseensa. Osa kriitikoista suhtautuu kirjoittamiseensa epäilemättä kuten kirjailija ja kadehtii samalla anglosaksista maailmaa, jossa kriittinen esseekin on saavuttanut korkeakirjallisen aseman. Osa kriitikoista suhtautuu työhönsä silkan journalistisesti: arvottavanakin kyseessä on aina tiedonvälitys ja ensisijainen vastuu on aina lukijaa kohtaan tunnettu vastuu.

Mutta onko yksittäinen kriitikko aina edes yksi ja sama? Vai voisiko olla niin, että yksittäisen kriitikon intentiot saattavat vaihdella lyhyelläkin aikavälillä eikä pelkästään jonkun ”kehityksen” myötä ja että samanaikaisiakin toisistaan poikkeavia ja jopa ristiriitaisia näkökulmia voi syntyä saman näyttöpäätteen edessä?

Kun siirryin täysammattilaiseksi viitisentoista vuotta sitten – senttailtuani ensin parikymmentä vuotta –, päätin ensimmäisenä painaa sydämeeni Journalistin ohjeen ja erityisesti sen 1. pykälän: ”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.” Erittäin tärkeältä tuntui myös 11. pykälän alku: ”Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.” ja 4. pykälän täytyisi olla kaikille kriitikoille itsestäänselvyys: ”Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”

Mutta onko se itsestään selvää? Mitä on ”henkilökohtainen hyötyminen”? Olen itse asiassa koko urani ajan käsitellyt aiheita, jotka ovat tuottaneet minulle henkilökohtaista hyötyä: sosiaalista pääomaa, arvostusta, vaikutusvaltaa ja pääsyä myönteisten sanktioiden – kuten apurahat ja palkinnot – taikapiiriin. Kaikkea tätä myös todellisuudessa arvostan ja haluan enemmän kuin esimerkiksi rahaa pankkitililleni, joka sellaiseen ei ole edes tottunut. Onko journalistinen integriteettini siis vaarassa?

Sen olen oppinut, että harva kriitikko kirjoittaa rahan takia. Todellisuudessa en kuitenkaan edes osaa arvata varsinaista syytä siihen, miksi itse kirjoitan kritiikkejä. Olen tehnyt sitä vuodesta 1978 – ensin mustaa populaarimusiikkia, sitten dekkareita ja lopuksi jo varsin pitkään kuvataidetta – ja nautin siitä suunnattomasti edelleenkin.

Senkin olen oppinut, että vaikka kriitikko olisikin tyyliltään tunnistettava, ei hänen tarvitse olla oman maneerinsa vanki. Tässä suhteessa kriitikko on miltei taiteilijan asemassa. Vaikka reunaehdot olisivatkin toisinaan kohtuuttoman tuntuisia – esimerkiksi usein kohtaamani 1.500 merkin yläraja (siis reilusti alle liuskan mittainen teksti!) –, ei tilanne poikkea paljoakaan esimerkiksi haikun tai sonetin kirjoittamisesta. Vaikka formaaliset reunaehdot olisivat tiukat, koko tuo 1.500 merkkiä on kuitenkin vain minun käytettävissäni. Minun täytyy vain löytää näkökulma ja muistaa samalla alitajuisesti myös edellä mainitut journalistiset reunaehdot ja sitten yrittää päästää itseni vapaaksi. Joskus olen häpeämättömän henkilökohtainen ja tavoittelen tiettyjä kirjallisia ulottuvuuksia tai ainakin jonkinlaista temppuilua, jonka kautta voin kirjoittaa sisään tekstiin itselleni jopa henkilöhistoriallisella tasolla merkityksellisiä asioita.

Muistan esimerkiksi sen kerran, kun kirjoitin kritiikkiä Teemu Mäen videoteoksesta Rikki (2000). Näin kirjoitin:

Kun katsoin Teemu Mäen viettelevän rauhallisella äänellä julistavia lähikuvattuja rohtuneita huulia ja viereiseltä screeniltä mykkää nälkiintynyttä mustaa lasta, en halunnut katsoa kumpaakaan, mutta en kuitenkaan katsonut pois. Halusin vastustaa. Ja lopulta en ollut yksin. Vierelläni, kainalossani oli koko minun maailmani. Ja kun Mäki sanoi ”Pidän väkivallasta”, minä kuiskasin: ”Minä en. Minäpä haluan, saan ja kykenen antamaan rakkautta, hellyyttä, toveruutta… Vastakkain oli kaksi pateettista miestä, joita molempia huimasi heidän välillään oleva kuilu.

Tekstistä ei välttämättä ihan suoraan voi lukea tilanteen totuutta: olin nimittäin ihan oikeasti katsomassa tuota videoteosta kahdestaan rakkaani kanssa, ja luulenpa, että tällä tosiseikalla oli paljon merkitystä sille, minkälaisen sävyn teksti lopulta sai. Olin ennen edellä ollutta sitaattia todennut:

Minkälainen kokemus oli ihan konkreettisesti? Juuri minulle, juuri sinä päivänä? Muita vaihtoehtojahan ei todellisuudessa ole.

Syy siihen, että palaan näin vanhaan kritiikkiin, ei ole narsistinen. Halusin käyttää sitä esimerkkinä siitä, miten monta tasoa lyhyessäkin tekstinpätkässä voi olla. Siinä on mukana tiedonvälityksen taso. Kuvailin ensin teoksen ja sen temaattisen sisällön. Ja puhuin toki totta. En yrittänyt kovinkaan paljoa tulkita teosta – vaikka muistankin aina muinaisista estetiikan opinnoistani kritiikin pyhän kolmiyhteyden: kuvaus, tulkinta, arvottaminen – vaan yritin pikemminkin suorittaa tulkintaa kontekstualisoimalla sitä mahdollisen vastaanottajan – sillä sellainenhan minäkin olen – maailmaan ja arvoihin ja tuoda siten arvottamisen mukaan henkilökohtaisen katsomishetken tuottamien tosien tuntemusten kautta. Ja mitä tulee lukijaani kohtaan tuntemaani vastuuseen, yritän henkilökohtaisella otteellani saada lukijan mukaan: mitä mieltä sinä olisit? Uskon, että ilman henkilökohtaista otetta Teemu Mäen yleensä rankat moraalifilosofiset kysymykset saattaisivat jäädä vain teoreettiselle tasolle, ja näin luulen kriitikkona tekeväni myös enemmän kunniaa Mäen omille intentioille, koska oletan, että hänen moraalissävyisissä teoksissaan perimmäisenä tarkoituksena on se, että vastaanottaja uskaltautuu myös taiteilijan tavoin kysymään niitä vaikeimpia kysymyksiä.

Sain samaan tekstiin mahtumaan sekä perustellun tuntuisen kritiikin että rakkauteni ylistyksen ja koin jälleen hetken aikaa olevani miltei taiteilija – ainakin mitä tulee niihin tiettyihin vapauksiin, joita kirjoittaja parhaimmillaan pystyy ottamaan.

Tältä kriitikon työ tuntuu edelleenkin kaikkien vuosien jälkeen – ovat kulloisetkin rajat mitkä tahansa.