Ei tästä ajankäytöstä taas tahdo tulla mitään, mutta rästien kimppuun urhoollisesti. Perjantaina 9.3. kävin Lauri Laineen (s. 1946) näyttelyn Maalauksia valosta ja tilasta (10.3.–22.4.) pressissä Helsingin Taidehallissa. Timo Valjakka on koonnut Laineen tuotannosta komean retrospektiivin ja myös ripustanut näyttelyn tavattoman hienosti. Tässä kuraattori pitämässä lehdistötilaisuuden puhetta:
Näyttely kattaa Laineen tuotannon 1980-luvulta saakka. Teemat ovat pysyneet johdonmukaisina, mutta uusia elementtejä ja lähetysmistapoja on myös löytynyt jatkuvasti.
Ja tässä itse mestari, italialaisesta renessanssista ja barokista usein vauhtia ottanut taidemaalari, joka on omalta osaltaan näyttänyt suomalaiselle taideyleisölle sen, mitä taiteen perintö ja jatkumo voivat parhaimmillaan tarkoittaa:
Ja oli Taidehhalin ulkopuolellakin taidehetki, kun huomasin hallin rännin uuden ripustuksen:
Vietin sitten illankin Laineen kanssa, ja luin hänestä tehdyt kaksi kirjaa:
Vietin sitten illankin Laineen kanssa, ja luin hänestä tehdyt kaksi kirjaa:
Lauri Laine. Parvs Publishing 2009. [Tekstit: Liisa Lindgren, Altti Kuusamo]
Laine on saanut osakseen hyvät tukijoukot. Kaksi osaavaa taidehistorioitsijaa avaa Laineen tuotantoa ja valottaa ilmaisun italialaisia juuria perusteellisesti. Ja kustantaja Jussi Tiainen on valvonut tarkasti, että kirja maalauksista näyttää siltä kuin pitääkin.
Lauri Laine. Maalauksia valosta ja tilasta. Parvs Publishing 2012. [Teksti: Timo Valjakka]
Sama hyvä meno jatkuu toisessakin kirjassa. Timo Valjakka on päivittänyt Laineen tuotannon näihin päiviin asti ja avaa Laineen tematiikkaa omasta näkökulmastaan keskustellen Laineen kanssa tämän työhuoneella. Kun tietää, mitä kysyy, ovat vastauksetkin sellaisia, että lukija pääsee kokemaan maalaustaiteen historian lumoa. Hieno kirjapari.
***
Ja sitten menin muistini lokeroihin ja palasin myös juttuun, jonka itse olen Laineesta kirjoittanut. Se ilmestyi Lallukan taiteilijoiden Santiago de Chilessä vuonna 2008 pidetyn Nieve y Sol – Artistas Residencia Lallukka – Finlandia -näyttelyn yhteydessä tehdyssä luettelossa, joten se on ilmestynyt vain espanjaksi. Pannaan se nyt sitten tähän suomeksikin. Näyttelykäynti nyt vahvisti, että näin minä haluan Laineesta edelleenkin ajatella:
”Kiinnittyä ja leijua”
Taidemaalari Lauri Laine (s. 1946) on jo yli kahdenkymmenen vuoden hakenut innoitusta Roomasta, jossa hän työskentelee säännöllisesti osan vuodesta. Erityisen läheistä hänelle on ollut Italian varhaisrenessanssin taide, joka on monin tavoin löytänyt tiensä hänen tuotantoonsa. Mistään postmodernille ominaisesta pinnallisesta ja fragmentaarisesta lainaamisesta ei kuitenkaan ole kyse. Laine on pikemminkin klassisen koulutuksen saanut taidemaalari, jolle pelkkä uskottavuutta tuottava viittaus perinteeseen ei riitä. Perinteisten muotojen takana on aina ikuinen substanssi, jota intohimoinen maalari etsii. Itse hän on todennut, että postmoderni on kuitenkin ehkä ”mahdollistanut hänen valitsemansa maalauksellisen tien”.
Jos renessanssi oli ensimmäinen itsensä tiedostava aikakausi maailmanhistoriassa, voisi vastaavasti katsoa, että Laineen maalauksellinen tie on ollut yksi tapa tiedostaa taiteilijan rooli – eikä vain tässä ajassa vaan sen historiallisen muotoutumisen kautta.
Laineella on takanaan myös arkkitehtuuriopintoja – varsin sattuvasti, sillä on syytä muistaa, että monen renessanssimestarin maalausten katsomisen lisäksi voimme nykyään käyskennellä heidän piirtämissään rakennuksissa sekä miettiä tilan, valon ja massojen suhdetta pelkän katseen sijaan myös fenomenologisesti, elettynä ja koettuna tilan ja olemisen yhteenkietoutuneena kokemuksena. Laineen teoksissakin on ollut runsaasti viitteitä arkkitehtuuriin. Vaikka suorat viittaukset ovatkin viime aikoina vähentyneet, juuri näin ainakin minä hänen teoksiaan vieläkin lähestyn.
Laine on joskus todennut haluavansa ”maalata huolellisesti”. Tällaiselle kommentillehan voisi jopa vähän hymyilläkin, mutta luulenpa että juuri Laineen huolellisuus hitaassa ja taidokkaassa laseerauksessa sekä hartaudella tutkitussa chiaroscurossa tuottaa sen draaman, joka hänen teoksilleen on ominaista. Niiden kautta syntyy tilallinen illuusio, jossa sivuvalo tuo plastiset muodot esiin, ”kiinnittää ne mutta saa ne samalla leijumaan”. Taidehistorioitsija Altti Kuusamon mukaan Laine on ”luonut paralleelin Piero della Francescan metodille hahmottamalla syvyyttä niin, että tuloksena on ilmava ja hengittävä kaksiulotteisuus”.
Syntyy tila, jossa katsojallekin on hitaasti avautuva paikkansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti