Eilen avattin Galleria Ortonissa Martti Jämsän (s. 1959) näyttely Kirkasta valoa (5.–30.3.). Pidin avajaispuheen ja nyt aamulla yritin epätovoisesti muistella sanomisiani, jotta saisin kirjoitettua esittelyn gallerian verkkosivuille. Tällaista sain kasaan:
Totuudesta ja runoudesta
Valokuvataiteilija Martti Jämsä (s. 1959) on työskennellyt koko uransa siinä dialektisessa ristiaallokossa, jota kautta valokuvataide on noussut nykytaiteen keskiöön. Siihen on sisältynyt paljon kieltämistä, muun muassa valokuvan totuusarvon ja sen erillisen välinesidonnaisen ominaislaadun kieltäminen – jopa niin, että on todettu: ”Valokuvaa ei ole.”
Kun klassinen mustavalkoinen kuva on korvaantunut useimmiten isokokoisella ja usein teollisesti valmistutetulla värivalokuvalla, on Jämsä purjehtinut omaa ristiaallokkoaan toisin: hän käyttää miltei pelkästään mustavalkoista filmiä ja vedostaa itse kuviaan pimiössä.
Jämsä ankkuroituu voimakkaasti valokuvan dokumentaariseen perinteeseen, mutta silti hänestä on kehkeytynyt runoilija.
Kirkasta valoa, esinekooste, 2012.
Galleria Ortonin näyttelyssä Kirkasta valoa Jämsä näyttää katsojalle konkreettisesti sen, mikä etymologia valokuvalla – fotografialla – on: kreikan sanat photos ja graphe muodostavat yhdessä ilmaisun ’valolla piirtäminen’. Juuri mustavalkoinen valokuva tietyssä pelkistyneisyydessään tuo esille tuon valolla piirtämisen ihmeen, joka ei syvyysvaikutelman ja sävyjen kautta lakkaa hämmästyttämästä katsojaa. Kuinka kaunis ja arvoituksellinen, väliin romanttinen ja väliin pelottavakin maailma voi olla. Ja kuinka totta nuo kaikki tunteetkin voivat olla samalla tavalla kuin tuo tietty paikka tietyssä valossa silloin kerran kuvaajan edessä on ollut. Jämsän tuotannossa totuus muuntuu oudolla tavalla runoksi, joka kasvaa sarjallisen työstämisen kautta vielä moneen suuntaan osoittaessaan pienten nyanssien kautta sen, miten pienessä asuu moninaisuus.
Tässä suhteessa Jämsän tuotanto tuo mieleeni Rembrandtin. Monet taidegraafikot jättivät kuparilevynsä ammattivedostajille, jolloin taiteilijan työ oli ikään kuin tehty. Rembrandt kuitenkin piti laatat itsellään ja jatkoi prosessia: kokeili erilaisia paperilaatuja ja jatkoi laatan käsittelyä. Näin saattaa Jämsäkin toimia: samasta negatiivista voi tehdä loputtoman määrän erilaisia vedoksia ja parhaimmillaan yhdistellä niitä samaan installaatioon kuin näyttämään valolla piirtämisen loputonta kirjoa. Ja voipa tämä kaikki muuntua vielä konkreettiseksi runoksikin, kuten Jämsän teoksessa Omenapuu (2012), johon liittyy myös ”haikukone”. Sen myötä teokseen voi kuvien lomaan vaihtaa vaikka päivittäin uuden runon.
Totuus ja runo voivat totisesti olla yhtä.
Martti Jämsä virittelee haikukonettaan ja isoveli – kuvanveistäjä Aarne Jämsä (s. 1956) yrittää näytellä huvittunutta, kun veli on heittäytynyt runoilijaksi.
PS. Voisin vielä lisätä kollegaltani Leena Kuumolalta hienon katkelman, jossa hän luonnehti Jämsän tuotantoa vuonna 2008. Tämän nimittäin siteerasin avajaispuheessani:
"Oli Martti Jämsän aihe mikä tahansa, hänen kuviensa voima koostuu niiden aitoudesta ja välittömyydestä. Ne ovat intensiivisyydessään tutkielmia sielunmaisemasta, niitä katsoessa tuntee suurta olemisen iloa. Myös hänen tapansa esittää kuvat erilaisina sarjoina vaikuttaa niiden kokemiseen. Jokainen kuva itsessään muodostaa kokonaisen maailman joka vielä yhdistettynä toisiin ajatuksiin laajenee eräänlaiseksi kertomukseksi."
Yö, taiteilijakirja, 2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti