Keskiviikkoaamuna piti taas journalistista kiirettä. Kauppalehti halusi Helsinki Photography Biennialista (joka levittäytyy pitkin kaupunkia 2.3.–30.4. – tutkikaa nettisivuilta kalenteria) ennakkojutun, joka olisi torstain lehdessä (avajaiset pidettiin vasta torstai-iltana). Toimeksianto oli haastatella yhtä ulkomaista staraa ja tehdä pikkubuffi päänäyttelyistä.
Niinpä kiiruhdin aamulla Valokuvagalleria Hippolyteen, jossa belfastilainen John Duncan (s. 1968) ripusti parhaillaan näyttelyään Bonfires (1.3.–25.3.):
Sympaattinen kaveri ja kiinnostava projekti, joten jutun teko oli varsin hauskaa. Pitkään en tietenkään voinut häiritä, koska osa duuneista odotti vielä poranreikiä seinässä. Tässä siis eilisen lehden juttu (oma otsikkoni 'Kokonpolton poliittista teoriaa' oli vaihtunut ilmeisesti taittajan lisärivin tarpeessa vähän hassun runolliseksi):
Kokon liekki kirkastaa polittiisen sanoman
Valokuvaaja saattaa löytää kummallisia tapoja tutkia yhteiskunnan jännitteitä – John Duncan päätti kuvata Belfastin megalomaanista kokkoperinnettä
Belfastilainen John Duncan (s. 1968) on pitkään tehnyt kävelyretkiä kotikaupungissaan ja kuvannut kaupungin muuttuvia olosuhteita. Helsinki Photography Biennialin osana nähdään näytteitä kahdesta sarjasta, jotka dokumentoivat Belfastin protestanttisen väestön kokkoperinnettä ja sen muutoksia.
Belfastilainen John Duncan (s. 1968) on pitkään tehnyt kävelyretkiä kotikaupungissaan ja kuvannut kaupungin muuttuvia olosuhteita. Helsinki Photography Biennialin osana nähdään näytteitä kahdesta sarjasta, jotka dokumentoivat Belfastin protestanttisen väestön kokkoperinnettä ja sen muutoksia.
Pohjois-Irlannin kokot ovat osa heinäkuun 11. päivän juhlallisuuksia, jossa muistellaan katolilaisen kuningas Jaakko II:n häviötä Boynen taistelussa vuonna 1690.
Äkkipäätä ajatellen kokkojen kuvaaminen kuulostaa vanhahtavalta kansatieteeltä. Kyse on kuitenkin paljon paljastavammasta ilmiöstä. Kunhan osaa katsoa.
Silver Sream, Belfast.
Äkkipäätä ajatellen kokkojen kuvaaminen kuulostaa vanhahtavalta kansatieteeltä. Kyse on kuitenkin paljon paljastavammasta ilmiöstä. Kunhan osaa katsoa.
– Toki pyrin dokumentoimaan asioita, mutta kuvien kautta voi päästä myös paremmin käsiksi sosiaalisiin jännitteisiin ja yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin, toteaa Duncan.
– Kuvaan yleensä vähän kauempaa, jolloin kykenen rakentamaan kuvaan sellaisia elementtejä, joissa näkyy myös sosiaalinen konteksti – sekä yhteiskunnan kontrollimekanismit että eri ryhmien väliset suhteet. Kuvaan esimerkiksi rakentamisprosessia niin, että kuvissa näkyy kilpailevien tahojen tihutöitä estäviä rauta-aitoja ja yövartioiksi jäävien rakentajien asuntovaunuja.
Vanhempi sarja Bonfires on kuvattu vuosina 2003–05, jolloin kokkoperinne tuotti vielä hurjia, aikaa ja energiaa vaatineita rovioita. Uudempi, vuosina 2010–11 kuvattu sarja Beacons kertoo siitä, miten komplisoiduksi yksinkertaiset rituaalit saattavat kehittyä.
– On tajuttu, että kokkojen tuottamat ympäristövahingot ovat yllättävän suuria, ja joskus joudutaan jopa kokonaisia kadunpätkiä päällystämän uudestaan. Kaupunki ja ympäristöjärjestöt ovat kehittäneet uuden, pienemmän kokkotyypin, jonka tuottamat vahingot jäävät vähäisemmiksi.
Katolisten ja protestanttien välisen skisman lisäksi syntyy uudenlaisia kontrollin ja hallinnan jännitteitä. Standardisoitu kokkomalli ei miellytä sitä porukkaa, jonka sosiaalisuus saa vahvistusta yhteisen puuhan kautta. Yksi Duncanin uusista kuvista onkin paljastava: kuvassa näkyy samalla tontilla vierekkäin standardikokko ja anarkistisempi rovio.
– Uuden kokkomallin voi nähdä myös osana niitä kehityskulkuja, jotka muutenkin ovat yhteiskunnassa vallalla: yhdenmukaistamista ja tasapäistämistä. Ja voi nämä kokkostandardit nähdä myös yhtenä yrityksenä rauhoittaa protestanttien ja katolisten välistä jatkuvaa jännitettä.
***
Sitten juoksin Sederholmin taloon katsomaan toista päänäyttelyistä (2.3.–29.4.), jonka ripustaminen oli vielä pahemmin kesken, mutta jotain toki näin, jotta sain kasaan tällaisen pikkubuffin:
No Exit tutkii urbaania maailmaa
Jo 12. kertaa järjestettävä Helsinki Photography Biennial keskittyy tänä vuonna urbaaniin. Kahdessa päänäyttelyssä esiintyy kansainvälinen joukko kuvaajia, myös suomalaisia.
Katsojalle tarjoutuu monia hyviä rinnastuksia: esimerkkinä vaikkapa Sanni Sepon kuvat helsinkiläisistä siirtolapuutarhoista ja newyorkilaisen Nina Bermanin kuvat Bronxin yhteisöllisestä kaupunkiviljelystä.
Kaupunki on romantiikaltaan aina ambivalentti, kuten käy ilmi saksalaisen Michael Wolfin Tokion metrossa kuvatuista henkilökuvista. Ihmiset ovat poski ikkunassa, mutta kuitenkin kuvaaja onnistuu tekemään heistä maalauksellisia muotokuvia.
Michael Wolf (s. 1954): Tokyo Compression.
Katukuvauksen perinteetkin muuttuvat. Kun meksikolainen vanha tekijä Enrique Metinez kuvaa onnettomuuksien rujoa estetiikkaa, niin skeittaustaustainen Tuukka Kaila ei hae ratkaisevaa hetkeä, vaan tuo esiin lukemattomia, myös tyhjiä hetkiä.
***
Hakasalmen huvilaan en sitten edes enää ehtinyt, koska lehden taitto odotti jo puolilta päivin. Toisinaan kriitikkokin on siis kuin kiireinen reportteri. Siinä ei muuten ole mitään hauskaa – tai edes herooista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti