Julkaistua 275: Miten taide muuttaa maailmaa?

Eilen kirjoitin taas aamulla kolumnini YLE Radio1:n Kultakuumeelle ja kävin sen saman tien Pasilassa lukemassa, ja sitten se tuli jo iltapäivällä ulos. Tällaista pähkäilin:

Miten taide muuttaa maailmaa?

Olen juuri käynyt Amos Andersonin taidemuseossa katsomassa näyttelyä Kenen joukoissa seisot? Näyttelyyn on koottu 1960–70-lukujen poliittista, lähinnä vasemmistosävyistä  taidetta, jossa otettiin kantaa luokkaristiriidoista Vietnamin sotaan ja luonnonsuojelusta yhteiskunnalliseen rakennemuutokseen.

Moni näyttelyn teemoista on edelleen täysin kurantti ja moni teos yllättävän raikas. Mutta kun aikaa on kulunut jo liki viisikymmentä vuotta, voimmeko päätellä, että kyseisen ajan poliittinen taide epäonnistui juuri siksi, että se tuntuu edelleenkin varsin ajankohtaiselta? Voimmeko siis päätellä, että tuon ajan taide ei muuttanut maailmaa?

Näyttely sai minut taas pitkästä aikaa miettimään sitä, että millä keinoin taide ylipäänsä voi muuttaa maailmaa. Sodanvastaiset taideteokset, joita on tehty kai jo aivan  loputtomasti, eivät ole vähentäneet sotia lainkaan. Ei ole varmaan yhtäkään taideteosta, joka olisi konkreettisesti vaikuttanut jonkun tietyn työn ja pääoman välisen ristiriidan tuottaman ongelmatilanteen ratkaisuun.

Miten taideteokset vaikuttavat ja voiko niillä ihan oikeasti muuttaa maailmaa? On meillä kuitenkin tarjolla ihan oikeitakin esimerkkejä. Laulujoutsen oli jo häviämässä Suomen luonnosta 1950-luvun taitteessa, kun eläinlääkäri ja kirjailija Yrjö Kokko kirjoitti niistä kaksi kirjaa, Laulujoutsen (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954). Useinhan historia tiivistää ja yksinkertaistaa aika lailla tapahtumien kulkua, mutta juuri Kokon sanotaan näillä kahdella kirjalla pelastaneen laulujoutsenen sitä uhanneelta sukupuutolta. Sanotaan, että hän muutti suomalaisten asenteita, jolloin laulujoutsenten metsästys ja niiden munien ryöstely lakkasi ja kanta elpyi.

Mutta otetaan esimerkki kuvataiteen puolelta. Ajatellaanpa vaikka Picassoa, joka oli taatusti 1900-luvun tunnetuin kuvataiteilija, ja hänen teostaan Guernica (1937), jota voidaan yhtälailla pitää yhtenä ehdottomasti tunnetuimpana 1900-luvun taideteoksena.

Kyseinen maalaushan maalattiin Espanjan sisällissodassa vuonna 1937 tapahtuneen baskimaalaisen Guernican pikkukaupungin pommituksen kauhuista. Menetettyjen ihmishenkien määrä ei todellisuudessa ollut kovin suuri, ja tapaus herättikin kauhua lähinnä sillä, että se oli ihan uudenlainen modernin sotilasilmailun avaus: viattomia siviilejäkin voitiin pommittaa.

No, varmaan voimme ajatella, että Guernica on vaikuttanut ihmisten asenteisiin siinä missä Yrjö Kokon Laulujoutsenkin ja tehnyt sen kaiken lisäksi aivan valtavalla volyymilla. Miljoonat ja miljoonat katsojat ovat vaikuttuneet Guernicasta ja ajattelevat, että tämä ei saa koskaan enää toistua. Ja mitä tapahtuu nyt sitten seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin? Syyrialaiset asevoimat ovat jo viikkotolkulla tuhonneet Homsin kaupunkia ja ampuneet sekä kranaatti- että tykkitulta siviilien – ja vieläpä omanmaalaisten siviilien – niskaan.

Joku tässä mättää. Yksittäisten ihmisten asenteisiin pystyy selvästikin vaikuttamaan taiteen avulla, jopa samaan aikaan miljoonien ihmisten asenteisiin, mutta miksi tuo muuttuneiden asenteiden kautta syntynyt joukkovoima pystyy pelastamaan laulujoutsenen mutta ei siviileitä joutumasta pommitusten uhreiksi?

Minä en osaa ihan oikeasti vastata tähän kysymykseen. Mutta onneksi sitä voi pohdiskella pitkän ja rauhassa sitä mukaa, kun yrittää saada tolkkua elämästä. Eiköhän juuri tämäkin ole yksi elämän mahdollisista  tarkoituksista.

En haluaisi kuitenkaan menettää uskoani taiteen yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin. En, vaikka eräs taidepedagogiystäväni kysyikin minulta kerran naureskellen, että ”ethän sinä Otso ihan oikeasti usko, että taiteella voi muuttaa maailmaa”. Mutta on minun vain uskottava, sillä mutten koko työltäni – taiteesta kirjoittamisesta – putoaisi pohja pois.

Ja jos haluan propagoida ajatuksiani, minun on kyettävä löytämään oikeita konkreettisia esimerkkejä eikä vain puhua löysästi siitä, miten taide voi hiljalleen muuttaa asenneilmastoa ja saada aikaan muutosta kohti parempaa elämää.

Niinpä olen viime päivät yrittänyt muistella lähivuosilta jotain tapahtumaa, jolla voisi olla pitkäkestoisia oikeita seuraamuksia. Ja keksin minä ainakin yhden. Muistan sen päivän, kun ajoin raitiovaunulla Kiasman ohi ja huomasin yhtäkkiä ikkunasta hauskan rinnastuksen. Ikkunasta näkyi samassa ruudussa Mannerheimin ratsastajapatsas ja Kiasman seinästä roikkuva näyttelybanderolli, jossa mainostettiin Adel Abidinin näyttelyä. Ja Abidinhan on irakilaissyntyinen maahanmuuttaja, joka on taide-elämässämme saavuttanut miltei kaiken mahdollisen. Siinä minä katselin Mannerheimia ja Abidinia rinnakkain, hyppäsin ratikasta väärällä pysäkillä pois ottaakseni näkymästä valokuvan.

Sen ainakin tajusin, että taiteen lisäksi taideinstituutiokin voi näyttelypolitiikallaan muuttaa maailmaa ja ihmisten asenteita. Se voi esimerkiksi kertoa, että taide-elämässämme on ihan oikeasti sijaa maahanmuuttajille.

Ja sitten voi haastaa itsensä ja miettiä, miten Mannerheim tähän liittyy. 

 Leo Lindstenilläkin (1943–1988) oli näkemyksensä Mannerheimista.