Julkaistua 282: Markkinahäiriötön turboäänestys

Eilen kirjoitin aamulla Radio YLE1:n Kultakuumeen kolumnin, kiirehdin Pasilaan lukemaan sen, ja iltapäivällä se tuli jo ulos. Aiheen huomasin sattumalta surfaillessani ja sain käsittämättömän ison raivokohtauksen – varmaan kuitenkin aivan turhaan:

Markkinahäiriötön turboäänestys

Kuvataiteilija Jani Leinosen varhaisimpia teoksia oli hänen Kuvataideakatemian lopputyönsä Pay-Per-View vuodelta 2002. Kyseessä oli kolikkoautomaatti, jolla sai taideteoksen näkyviin 15 sekunniksi kerrallaan. Laitteita ja taiteilijoita oli useita, ja kunkin katsomisen hinta riippui taiteilijan asemasta taiteen kentällä. Teos oli interaktiivinen: useampi katsomiskerta nosti taiteilijan suosiota, mikä taas nosti kyseisen teoksen katsomisen hintaa.

Leinosen kannanotto tuntui kymmenen vuotta sitten sen verran yliampuvalta, että koin sen osittain vain nokkelaksi vitsiksi, vaikka se kiinnittikin kriittistä huomiota taiteen kentän rakenteisiin sekä taiteen ja kapitalismin suhteisiin.

Leinosen teos tuli mieleeni viime viikolla, kun opin taas pitkästä aikaa uuden sanan: turboäänestys. En ole juurikaan seurannut television hömppäohjelmia, joissa kilpaillaan erilaisilla kyvyillä tai niiden puutteilla. Huomasin kuitenkin sattumalta, että yleisöäänestyksiin perustuvassa Big Brotherissa ja Idolsissa on käytössä niin sanottu turboäänestys, jossa voi yhdellä puhelulla tai viestillä antaa kerralla kymmenen ääntä – kunhan maksaa enemmän. Nyt The Voice of Finland -kilpailu on pannut paremmaksi: yhden äänen sijaan voi nettipankin avulla käyttää jopa sataa ääntä – kunhan maksaa 95 euroa. 

Tuskin erehdyn, kun oletan, että osa kilpailijoista osaa kapitalismin aakkoset niin hyvin, että saattaa sijoittaa kaikki säästönsä ja isukinkin rahoja äänestykseen. Onhan muutaman tonnin sijoitus pieni verrattuna siihen maineeseen ja menestykseen, joka äänten voimalla on mahdollista. Lopputulos taitaa kuitenkin useimmissa tapauksissa olla se Andy Warholin 1960-luvulla lanseeraama kuuluisa ”15 minuutin kuuluisuus”, joka meitä kaikkia hänen mukaansa on tulevaisuudessa odottamassa. Tosin jos kaikki tällä hetkellä elävät ihmiset haluaisivat tuon viisitoistaminuuttisen, kuluisi aikaa 200.000 vuotta.

Mieleeni tulee myös Yhdysvaltain 1930-luvun suuri lama ja Horace McCoyn romaani Ammutaanhan hevosiakin (1935). Romaanissa kuvattiin tuolloin järjestettyjä maratontanssikilpailuja, joissa ihmisiä jopa kuoli uupumukseen kesken kilpailun. Lama-aika tai ongelmat hallinnossa lisäävät tunnetusti tällaista leipää ja sirkushuveja -meininkiä. Niitä voi siis hyvällä syyllä pitää yhteiskunnallisina indikaattoreina – mikäli historian opetuksiin on lainkaan luottamista. Kun menee huonosti, on syytä kiinnittää kansan huomio joutavanpäiväisiin asioihin.

Sydney Pollack teki hienon filmatisoinnin (1969) Horace McCoyn romaanista.

Kansanäänestys on perinteisesti melkoista painoarvoa nauttiva ilmiö, johon liittyy luonnollisesti demokratiaa korostava ns. henkilö ja ääni -periaate – se josta Lauri Soini kirjoitti viime vuosisadan alkupuolella, vanhahtavan sukupuolittavasti:

Yhteistunto, yhteiskunto,

veljeshenki verraton,

yksi mies ja yksi ääni –

siinä Suomen suoja on.

En suinkaan väitä, että edellä mainitsemillani tv-ohjelmilla olisi varsinaista vaikutusta sen paremmin minun kuin suuriman osan muidenkaan kanssaihmisteni elämään – lukuun ottamatta sitä pientä joukkoa ressukoita, jotka sitä 15-minuuttistansa havittelevat. En minä edes katso noita ohjelmia, paitsi joskus pätkittäin satunnaisen sohvasurffailun yhteydessä. Kuitenkin sain melkoisen sisäisen raivokohtauksen, kun opin tuon sanan ’turboäänestys’. Tämäkin ilmiö on nimittäin indikaattori. Se kertoo tylyä kieltään kulttuuristamme. Se kertoo muun muassa arvojen muutoksesta. Olen sellaista ikäpolvea ja sellaisesta aatteellisesta taustasta kotoisin, että olen oppinut suhtautumaan moralismiin varauksellisesti, mutta pakko on sanoa, että kaikki tämä on myös mielestäni erittäin moraalitonta.

Ehkä on sittenkin niin, että näillä ohjelmilla on jopa varsinaista vaikutusta. Suurin osa äänensä antavista ihmisistä on nuorta väkeä, joka opettelee pärjäämään monimutkaisessa maailmassa. Jos uskomme mallioppimiseen, siihen että ihminen oppii muita tarkkailemalla ja jäljittelemällä, tuottaa rahalla äänestäminen voimakkaan signaalin siitä, miten maailma nykyään oikeasti toimii.

Uskallan kuitenkin väittää, että suurin osa kanssaihmisistäni on samaa mieltä kanssani, mutta silti kaiken annetaan tapahtua. Uusliberalismi kaikkine vastenmielisine ilmiöineen on nykyään kuin luonnonlaki, jota vastaan on turha kampailla. Ulkopuolinen säätely-yritys eli henkilö ja ääni -periaatteen vaatiminen tällaisissa yleisöäänestyksissä olisi kuin ’markkinahäiriö’ – tämäkin on muuten sana, jonka olen oppinut aika vähän aikaa sitten, mutta nykyään sen käyttö mediassa on jo ihan rutiininomaista.

Jos kanssani samoin ajattelevat ihmiset boikotoisivat äänestämistä, se tarkoittaisi kuitenkin vain sitä, että rahalla äänestävät saisivat lisää valtaa. Tämän asian ratkaisemiseksi tarvittaisiin siis joku vakavampi markkinahäiriö.