Puranpa taas vähän rästejä. Palaan toisssasunnuntaihin, jolloin tein pyhäpäivän kunniaksi kunnon taidekierroksen. Aloitin Helsingin Taidehallista, missä oli viime hetken tilaisuus tutustua Elina Merenmiehen (s. 1967) näyttelyyn Salaista iloa (21.1.–4.3.).
Precious Stones, 2011.
Merenmiehen näyttely on selvästi ollut yksi alkuvuoden taidetapauksista, ja luulenpa että hänestä on hiljalleen kehittymässä eräänlainen sukupolvensa maalari – niin innostunutta tuntuu vastaanotto olevan. Ja syystäkin. Retrospektiivi oli oikein hieno, vaikka ihan kaikki maalaukset, joita muistan jo 1990-luvulta, eivät aivan täysraikkaina olleet säilyneetkään. Osa runsasdetaljisemmista töistä oli muuttunut ajan saatossa jotenkin liian piperrysmäisiksi, mutta kyllä kokonaisvaikutelma oli voimakas. Merenmies on niin mestarillinen käyttämään sekä taidehistoriallisia viitauksia että omaa fantasiaansa luomaan näitä kummallisia figuureja ja maailmoja, joiden lukeminen ei ole aina niin yksinkertaista mutta joiden lukemisella ei kai aina ole niin väliäkään. Tunnelma kyllä vie mukanaan.
Erikseen on vielä mainittava, että Merenmiehen musteduunit tulevat varmaankin olemaan jonain päivänä klassikoita. On hän taitava.
Le Reniement de St. Pierre, 2009.
***
Taidehallin Studiossa oli Anu Pennasen (s. 1975) näyttely Finnish Pavilions (21.1.–4.3.), polystyreenistä tehtyjen kuviteellisten, kansallista identiteettiä hahmottavien arkkitehtuuripienoismallien installaatio:
Näin tiedotteessa: "Jätemateriaalin käytön ja teoksen muodon lähtökohtana oli kymmenen ikäihmisen kanssa käydyt keskustelut. Niissä kansakunnan rakennusprojekti asettui mittakaavaan suhteessa vaatimattomista lähtökohdista elämänsä rakentaneiden ihmisten elämänodotuksiin, taloudellisiin selviytymistaisteluihin, haaveisiin ja epäonnistumisiin. Nämä henkilökohtaiset keskustelut eivät ole näkyvänä osana lopullista teosta, mutta ne auttoivat taiteilijaa suuresti hänen kriittisen näkökulmansa rakentumisessa."
Itse objektissa oli hauskasti erilaisia modernismin fragmentteja, mutta en minä tuota vanhusten läsnäoloa aistinut millään tavalla. Ettei vain mennyt vähän jeesusteluksi?
***
Sitten tm-galleriaan, missä oli tarjolla Erno Enkenbergin (s. 1975) maalauksia nimellä Operaatio (15.2.–4.3.):
Enkenberg on maalannut uutisia, uutisista tekemiään pienoismalleja. Tiedotteesta: "Operaatio-näyttelyn teokset ovat sen sijaan syntyneet pienoismalleista. Niiden avulla taiteilija on rakentanut väkivaltaisista tapahtumista eräänlaisia arkkityyppejä – jo kliseiseksi muuttuneita murhenäytelmiä, jotka toistuvat puuduttavan samankaltaisina uutisotsikosta toiseen."
Tämä siis lienee koulusurmajuttu:
Barrikadi, 2012.
Maalaukset olivat taidokkaita, mutta näyttelylle ei yhteisestä teemasta huolimatta löytynyt oikein kokonaisilmettä. En myöskään lopulta hiffannut koko jutun kantavaa perusideaa. Teema jäi mielestäni motivoimattoman tuntuiseksi. Mitä Enkenberg halusi teossarjallaan sanoa? Että älkää näyttäkö puuduttavia, arkkityyppisiä uutiskatastrofeja. Jos näin on, onpas karmea asenne maailmaa kohtaan.
En siis oikein ymmärtänyt.
***
Ja sitten toiseen liiton galleriaan, Suomen taidegraafikoiden Galleria G:hen, missä oli Kristian Krokforsin (s. 1952) näyttely (15.2.–4.3). Krokfors on pysynyt uskollisena perusteemoilleen: värisommittelu ja rytmi hakevat loputtomia nyanssejaan sekä luonnonmaisemassa että urbaanissa näkymässä.
City Blues, akryyli, 2012.
Osassa maalauksia oli kaareva pinta, mitä en oikein ymmärtänyt, koska se ei mielestäni tunut teoksiin erityistä lisäsyvyyttä. Itse asiassa ryhdyin kerettiläisesti keksimään omaa kokeiluehdotustani: mitäs jo kokeileisitkin rytmitetyä reliefipintaa?
No leikki sikseen. Mainittakoon, että muutamat näyttelyn etsaukset ja akvatintat olivat aivan erityisen herkkiä. Tuntuu siltä, että Krokforsin kannattaisi mennä vähän enemmän tähänkin suuntaan, sillä väripintojen ja rytmin hallinnan lisäksi hänellä tuntuu olevan hyvä viivakin.
***
Ja vielä yksi liittojen galleria, Galleria Sculptor, missä esiintyi Jasmin Anoschkin (s. 1980) näyttelyllään Davidina ja pari kaveria (15.2.–4.3.). Villiä menoa sekä ekspressiivisissä maalauksissa että ITE-vaikutteisissa veistoksissa:
Näin taiteilija itse: "Naputan, koputan, pönks, tönks, valmis." Mitäpä tuohon lisäämään. On se hauskaa, että taidekin on välillä hauskaa. Osa maalauksista oli kyllä mielestäni mennyt vähän tekopirteästi överiksi.
***
Ja sitten osuuskuntien maailmaan, katsastamaan molemmat Galleria Huudot. Viiskulman Huudossa oli Alma Heikkilän (s. 1984) Good Thru (15.2.–4.3.). Tässä itse paikalla ollut taiteilija:
Tämä taisi olla viikon näyttely. Monipuolinen, huolellisesti työstetty, käsitteellisesti kiinnostava ja ehkä vähän humoristinenkin, hyvin ripustettukin. Ja kun taiteilija puhui tiedotteessa käsittämättömiä jostain seminaaripapareista, minä innostuin antamaan kouluarvosanan: 9. Mukanani ollut kuvanveistäjä Heimo Suntio (s. 1955) oli sentään älyllisempi – hän tokaisi nyökäten oppimestarimaisen arvionsa: "Käsitteellisyyden hallinta napakkaa."
On se hauskaa, että on sellaistakin taidetta, jota ei ymmärretä puhki minuutissa ja joka herättää katsojassa miellyttävää mutta myös oudon ärsyttävää hämmennystä ja sitä kautta viehtymystä. Ja on vielä hemmetin hyvin toteutettu. Tämä oli juuri sellainen näyttely ja hyvä lopetus tiineelle taidepäivälle.
Tämä taisi olla viikon näyttely. Monipuolinen, huolellisesti työstetty, käsitteellisesti kiinnostava ja ehkä vähän humoristinenkin, hyvin ripustettukin. Ja kun taiteilija puhui tiedotteessa käsittämättömiä jostain seminaaripapareista, minä innostuin antamaan kouluarvosanan: 9. Mukanani ollut kuvanveistäjä Heimo Suntio (s. 1955) oli sentään älyllisempi – hän tokaisi nyökäten oppimestarimaisen arvionsa: "Käsitteellisyyden hallinta napakkaa."
***
Ja sitten vielä Uudenmaankadun Huutoon, missä oli sekä Barcelonasta etä Kuvataideakatemiasta valmistuneen Anna Estarriolan (s. ?) näyttely Goddamn Mind Changer (17.2.–4.3.). Tiedote lupasi monipuolista ja vähän kummallista sisältöä: "Installaatiosarjan avulla käsittelen surkeaa kritiikkiä, liioiteltua kunnianhimoa, sattumanvaraista valaistumista, merkityksettömyyttä, kaiken antamisen ja piilottamisen mekanismeja, sulautumisstrategioita, luonteen tyyneyttä ja läpinäkyvää aivomyrskyä. Näyttely koostuu muun muassa näyttelevistä ja tanssivista esiintyjistä, elektroniikasta ja moottoreista, tekokarvasta, sypresseistä, kankaista, valaisimista, papereista, tyynyistä, salaateista ja puusta."
Ei tuohon paljoa taaskaan voi lisätä.
On se hauskaa, että on sellaistakin taidetta, jota ei ymmärretä puhki minuutissa ja joka herättää katsojassa miellyttävää mutta myös oudon ärsyttävää hämmennystä ja sitä kautta viehtymystä. Ja on vielä hemmetin hyvin toteutettu. Tämä oli juuri sellainen näyttely ja hyvä lopetus tiineelle taidepäivälle.
Estarriola on myös tanssi-ihmisiä. Tästä linkistä voitte siirtyä toisenlaiseen maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti