Julkaistua 650 & 651: Viimeinen helmikana & Vakavaa leikkiä kirjojen kanssa

Viime viikolla ilmestyi Taide (3/15), jossa minulta oli kaksi juttua, kirja-arvostelu ja  review-tyyppinen juttu viimeaikaisista tapahtumista taiteilijakirjarintamalla: 

Viimeinen helmikana 

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa. Siltala 2015.

Valtion taidemuseon ylijohtajan paikalta eläkkeelle jäänyt Tuula Arkio teki työuransa käytännössä yhdessä talossa – tosin useammassa rakennuksessa. Hän aloitti Ateneumin taidemuseon amanuenssina (1968–84) ja jatkoi apulaisintendenttinä (1984–90). Nykytaiteen museon johtajana hän aloitti Ateneumin suojissa vuonna 1990 ja lähti Kiasman johdosta (1998–2000) takaisin Ateneumin rakennukseen museon ylijohtajaksi (2000–06).

Arkion uraa, valta-asemaa ja vuosia ajatellen hän on siis institutionaalisessa mielessä miltei yhtä kuin suomalainen nykytaide. Niinpä hänen muistelmansa onkin tärkeä apuväline suomalaisen taiteen lähihistorian ymmärtämiselle ja kartoittamiselle. Siis silkkaa käsikirjastomateriaalia, minkä vuoksi annetaan nyt ensimmäinen moitekin: Nykyisinä ankeina aikoina kirjoihin ei enää tuhlata juurikaan mitään ylimääräistä, ja niinpä tässäkään kirjassa ei ole henkilöhakemistoa, josta olisi ollut tulevaisuudessa suuresti apua – nimiä nimittäin piisaa.

Arkion ura asettuu siihen saumakohtaan, missä komissaarit muuttuivat kuraattoreiksi ja taide-elämämme alkoi todella kansainvälistyä – sen sijaan, että olisi vain valittu toivorikkaasti edustajia Venetsian biennaalin Suomen paviljonkiin ja vaihdettu näyttelyitä itäblokin kanssa.

Arkio on silta vanhoista toimijoista – muun muassa Aune Lindström, Salme Sarajas-Korte ja Leena Peltola – siihen aikaan, jonka me nyt tunnemme omaksemme. Eikä työ ole edes loppunut: Arkio on jatkanut kansainvälistä toimintaansa Taidesäätiö Pro Arten IHME-nykytaidefestivaalin (2008–) johdossa.

Muistelmien keskeistä antia on epäilemättä se tarina, miten Ateneumin suojiin perustetusta Nykytaiteen museosta (1990) kehkeytyi Nykytaiteen museo Kiasma (1998) – sekä hallinnollisine kiemuroineen että lukuisine taiteilijoineen, joiden joukossa on niin suomalaisia kuin varsin iso liuta ulkomaisiakin. Toinen punainen lanka muodostuu ARS-näyttelyiden historiasta – ovathan nekin ensimmäistä (1961) lukuun ottamatta erottamaton osa Arkion työhistoriaa. 

Opettavaisena tarinana voi lukea Arkion kansainvälistymisen – hänen ”henkireikänsä” – reittejä. Kyse ei ole niinkään henkilökohtaisista ominaisuuksista tai ambitioista ja urapyrkimyksistä vaan siitä, että osaa verkostoitua samanhenkisten ja maailmalla taidevaltaa käyttävien ihmisten kanssa. Arkion tapauksessa kyseessä oli alun perin kansainvälisen museoliiton Icomin alajaostosta Cimamista (= Icomin modernin taiteen museoiden ja kokoelmien kansainvälinen komitea), johon Helsingin kaupungin taidemuseon intendentti Marja-Liisa Bell Arkion imi mukaansa. Sieltä löytyivät tuttavuudet, jotka veivät Arkion lopulta moniin kansainvälisiin luottamus- ja asiantuntijatehtäviin – muun muassa Carnegie Art Awardin jakajajoukkoon. Pyydettiinpä Arkiota Tukholmasta hakemaan Moderna Museetin johtajan paikkaakin.

Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, että 2000-luvulla esimerkiksi taidemaalari Osmo Rauhala alkoi arvostella Suomen taidemaailmaa pysähtyneisyydestä ja kansainvälisyyden puutteesta. Syyllisiksi hän kaivoi esiin vasemmistolaisten helmikanojen ”neljän koplan”: Arkion lisäksi Tuula Karjalainen, Maaretta Jaukkuri ja Marja-Terttu Kivirinta. 

Mainittakoon, että pilkallinen helmikana-nimitys ei tule Rauhalalta, ei myöskään J.O. Mallanderilta, joka sitä omissa aiemmissa hyökkäyksissään käytti, vaan jo 1950-luvulta Erkki Koposelta, joka käytti sitä muun muassa Ateneumin ensimmäistä naispuolista intendenttiä Lindströmiä vastaan. Tuolloin puhuttiin alentuvasti Ateneumin ”helmikanoista ja samettitytöistä”. Tämäkin tulee esiin Arkion muistelmista. 

Arkio on aina tunnettu sivistyneenä ja hyväkäytöksisenä ihmisenä, millä seikalla on tietysti etunsa, kun johdetaan museota ja neuvotellaan vaikeistakin asioista, mutta lukijan kannalta katsoen tällainen rooli ei oikein istu muistelmien kirjoittajalle. Tässä lienee kirjan ansaitsema suurin moite: Nyt kun vihdoinkin olisi ollut tilaisuus ottaa kantaa taide-elämämme vesilasin myrskyihin ja seurata myös Kiasmaa oman toimikauden jälkeen vuodesta 2000, ei Arkio sano oikeastaan mitään. Hän tuo kyllä esiin Rauhalan oudon hyökkäilyn, mutta ei kommentoi ”oikeistopoikien” esiinmarssia ja lyhyttä interregnumia millään tavoin. On kuin Janne Gallen-Kallela-Siréniä (Helsingin taidemuseon johtajana 2007–13) ja Berndt Arellia (Kiasman johtajana 2007–2009) ei olisi ollut olemassakaan. Vaikeneminenkin tietysti puhuu omaa kieltään. 

Mitään juoruja ja paljastuksia ei siis ole luvassa. Minulle suurin paljastus oli se, että Arkio oli nuorena SM-tason florettimiekkailija.

***

Vakavaa leikkiä kirjojen kanssa

Taiteilijakirja on ollut osa suomalaista kuvataidetta jo nelisenkymmentä vuotta, mutta edelleenkään laji ei ole vakiintunut osaksi taiteenharrastajien elämää. Pelkkä käsitekin tuntuu väliin varsin hämärältä.

Suomen ensimmäinen mittava taiteilijakirjanäyttely järjestettiin jo vuonna 1988. Taiteilijakirjoja Suomesta ja muualta oli Jaakko Lintisen kokoama näyttely, jonka järjestivät yhdessä Helsingin yliopiston kirjasto ja Suomen Taidegraafikot. Muualla maailmassa lajia oli harrastettu jo 1960-luvulta, ja nimeksi vakiintui taiteilijakirja (engl. artists’s book, ransk. livre d’artiste).
  

Senja Vellonen (s. 1954), Riisikirja, 2013.

Kyseessä on siis taideteos, joka yleensä jäljittelee kirjan muotoa. Lintisen vuoden 1988 sanoin: ”Nämä uudentyyppiset taideteokset olivat saaneet kirjan ulkoisen muodon tai ne olivat teoksia, joiden lähtökohtana oli ollut kirjamuoto tai kirjan idea. Ne olivat tavallaan eräänlaisia visuaalisia vastikkeita suppealevikkisille runokirjoille.” Yksi alan pioneereista, Marcel Duchamp (1887–1968) vältteli tarkempaa määrittelyä: ”Taiteilijakirja on sellainen, jonka taiteilija on tehnyt tai sellainen, jota taiteilija sanoo taiteilijakirjaksi.”

Monitahoiset juuret

Suomalaisella taiteilijakirjallakin on monitahoiset juuret. J.O. Mallander sai vaikutteita Fluxukselta, Bellinin akatemia – muun muassa Outi Heiskanen, Mirja Airas ja Hannu Väisänen – teki omia kokeilujaan, Raimo Reinikainen julkaisi pienipainoksisia kuvia ja runoja kirjekuorissa. Osin toimittiin kaupallisten kustantajien ja kirjapainomaailman avulla lajin rajalinjoja hämärtäen: esimerkiksi konstruktivistimaalari Seppo J. Tanninen julkaisi Guillaume Apollinairen (1880–1916) hengessä runoja ja kuvarunoja nimellä Krunoja (WSOY 1977).

Pohjoismaissa taiteilijakirja vakiintui viimeistään vuonna 1980, jolloin ruotsalainen taidelehti Kalejdoskop julkaisi aiheesta kattavan teemanumeron (1&2/80). Lehdessä oli mukana Mallanderin kymmenen vastausta siihen, miksi hän tekee taiteilijakirjoja. Yhden mukaan: ”Koska on yhtä tärkeätä voida leikkiä kirjojen kanssa kuin voida lukea niitä.” 

Kaija Poijula (s. 1963), Algebra, 2014.

Taiteilijakirjan historiaa nyt 2000-luvulla miettiessä ei välty siltä ajatukselta, että sen aika ei koskaan oikein koittanut. Jo Lintinen siteerasi taidehistorioitsija Lucy Lippardia: ”Taiteilijakirja on/oli tärkeä idea. Sen aika ei ole joko vielä tullut, tai se on tullut ja mennyt.” 

Museoiminen tuottaa kuhunkin lajiin aina oman juonteensa. Helsingissä taiteilijakirjoja voikin tarkastella jo ikään kuin museoituna vitriinissä. Rikhardinkadun kirjastossa on kerätty aktiivisesti taiteilijakirjoja vuodesta 2000, primus motorina nykyään eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Emmi Martin. RikArt-kokoelmassa on yli 400 uniikkia tai pienipainoksista taiteilijakirjaa sekä aiheeseen liittyvä käsikirjasto. Osa kirjoista on koko ajan vitriineissä esillä, ja toisinaan tiloissa järjestetään erikoisnäyttelyitä. 

   

Elääkö taiteilijakirja?

Avantgarden historiallistumisesta ja taiteilijakirjan museoitumisesta huolimatta kirjan idea taideteoksen lähteenä on edelleenkin kiehtova ja taiteilijoita haastava. Oman lisänsä on tuonut varmaan kirjan asema fyysisenä esineenä nykyisessä digitaalisessa maailmassa – onhan jopa kirjan kuolemaa povattu aika ajoin. 

Taiteilijakirja voi ja elää hyvin, vaikkakin omassa marginaalissaan. Viime vuosina ovat Suomessa alalla toimineet aktiivisesti ainakin Olof Kangas ja Tatjana Bergelt – ja muitakin tekijöitä on ainakin toistakymmentä. 1970-luvulla aloittanut Kangas on jo pitkän linjan tekijä, jonka taiteilijakirjojen retrospektiivi nähtiin Galleria Katariinassa syksyllä 2013 – samaan aikaan galleriassa nähtiin kansainvälinen 62 taiteilijan näyttely.

 Tatjana Bergelt (s. 1966), sanoista riita, vastus, ymmärtäminen – analyysit hommage à Thomas Bernhard, 2009, kollaasi, uniikki, suljettuna 13 x 33 cm.  

Itse asiassa on kuin eläisimme juuri nyt jotain taiteilijakirjarenessanssia. Kangas kuratoi nyt keväällä Galleria Jangvaan pohjoismaisen näyttelyn, jossa Suomesta oli mukana Bergelt, Kaija Poijula, Eeva-Liisa Isomaa, Juha Joro ja Kangas. Bergelt puolestaan järjesti Saksan Offenbachiin kirjataiteeseen keskittyneeseen Klingspor-Museumiin viime syksynä suomalaisen taiteilijakirjanäyttelyn, jossa mukana oli Bergeltin itsensä lisäksi Kristoffer Albrecht, Isomaa, Martti Jämsä, Sándor Vály ja Senja Vellonen.

Ahvenanmaalaissyntyinen Olof Kangas sai ensimmäiset vaikutteensa Tukholmasta, jossa hän asui 1970-luvulla. Hän muistelee muun muassa Moderna Museetin merkitystä. Eräs impulsseista oli Erik Dietmanin (1937–2002) kirjaveistos. Taiteilijakirja taipuukin moneksi, tekihän Filippo Marinettikin (1876–1944) aikoinaan 1930-luvulla metallilevyille metallisidoksisen litografisella menetelmällä valmistetun kirjan.

Kankaalle kirjan merkitys on hieman futurismia hiljaisempi. ”Kirja on aina ollut esine, jota ihmiset ovat kantaneet mukanaan, ja samalla tuo esine on kantanut itsessään kaikenlaista sisällään. Se on aina ollut hyvin tärkeä ihmisille. Toisaalta kirjoja heitetään pois. Ne ikään kuin kuolevat. Olen joskus sanonut antavani niille uuden elämän – vähän niin kuin reinkarnaationa. Toisinaan myös kirjan sisältö on vaikuttanut teokseen."

Olof Kangas (s. 1946), Terra Incognita, 2015, 23 x 14 cm. Akryylimaali, petsi, paperikollaasi kapalevylle.

Kankaalle tärkeää on myös ”kirjan ikä ja sen oma patina”. Hän myös käsittelee materiaalia monin menetelmin: ”Esimerkiksi petsissä on äärimmäisen hieno värimaailma, joka sopii hyvin yhteen paperin kanssa."

Mutta mikä kirjanmuotoisessa tai kirjan ideaa hyödyntävässä tekemisessä kiehtoo? ”Minulle keskeistä on jonkinlainen transformaatio. Se on prosessi, vähän kuin matka. Kirja on melkein kuin kulkuväline ajassa. Kyseessä on tavallaan aikamatka, jossa taustalla on kirjan oma historia, joka voi synnyttää kauttani jotain muuta, jota vien eteenpäin. Työskentelen usein spontaanisti niin, että pelkkä materiaalikin voi puhutella minua voimakkaasti. Antikvariaatista tai joskus jopa kodin paperiroskiksesta löytynyt materiaali puhuttelee minua. Koko prosessi on tavallaan myös kuin arkeologinen tapahtuma.” 

Kangas on hieman surullinen siitä, että taiteilijakirja ei vieläkään tunnu lyöneen kunnolla läpi Suomen taidemaailmassa. Aktiivisia tekijöitä on hänen mukaansa ”tusinan verran”, ja peruskäsitteitä saa selitellä edelleen. Pohjoismaisten kollegoiden kanssa aiheesta keskusteleminen on huomattavasti helpompaa, ja onpa lahden eteläpuolellakin heimolaisia: Liettuan Vilnassa järjestetään säännöllisesti taitelijakirjojen triennaali, nyt jo seitsemäs, minne hän on lähdössä tänä vuonna jo kolmatta kertaa mukaan. 

Yksi ongelma on varmaankin tietty elitistisyys. Kirjahan on sellaisenaan yksi demokraattisimmista kulttuurin välityskanavista, mutta taiteilijakirjat ovat joko uniikkeja tai pieniä numeroituja sarjoja. Niitä ei viedä mökille tai sänkyyn, ja niitä käsitellään useimmiten puuvillahanskoin. Tässä on tietty paradoksi, vaikka Kangaskin korostaa sitä, että juuri demokratiasta ja anti-elitismistä koko idea on alun perin syntynyt. ”Materiaalit ovat usein halpoja, ja teokset menevät pieneen tilaan: ”Näyttelyteoksia voi kuljettaa mukanaan vaikka kapsäkissä”. 

Ehkä meidän pitää vielä kehitellä ja opetella sekä uusia teko- että vastaanottotapoja. Pelkkä vitriini ei tunnu aina riittävän.

 – Pohjoismaiset taiteilijakirjat. Kuraattori Olof Kangas. Galleria Jangva, Helsinki 2.–26.4. 

– Luonnollisesti. Taiteilijakirjoja Suomesta. Tekstit Dorothee Ader & Tatjana Bergelt. Parvs Publishing 2014. 

– Olof Kankaan haastattelu 7.5.2015.  
– Vilnan taiteilijakirjatriennaalin kotisivut.

Sándor Vály (s. 1968), Dadabook, 2003.

Julkaistua 621: Taiteen puolueettomuuspolitiikkaa

Viime keskiviikkona taiteen verkkolehti Mustekala julkaisi tuoreimman teemanumeronsa 'Taide ja puoluepolitiikka' (1/15). Minultakin oli tilattu siihen juttu, jossa yritin sohaista joitain päätäni vaivanneita asioita taiteen ja politiikan suhteessa:

Taiteen puolueettomuuspolitiikkaa

Kirjoitin nelisen vuotta sitten Ylelle kolumnin, jossa arvioin puolueohjelmien kulttuuri- ja taidepolitiikan sisältöjä edellisten eduskuntavaalien alla. Tulos oli joltisenkin masentava. Tuolloin trendikkäitä ajatuksia ja ilmeisen hyviä keppihevosia olivat luova talous ja kulttuurivienti. Nyt molemmat taitavat jo olla kriisissä, eikä luova talous tarkoittanut koskaan käytännössä mitään muuta kuin pelimaailmaa. 

Kokoomus aavisti jo tuolloin taiteen ja hyvinvoinnin suhteen – tällä hetkellä vallalla olevan trendin. Tosin vielä suppeasti – he liputtivat liikunta- ja kulttuurisetelin puolesta: ”Työnantajia voidaan kannustaa huolehtimaan työntekijöidensä voinnista ja jaksamisesta.” Kulttuuri oli siis Kokoomukselle jotain, jonka avulla työntekijät jaksavat tehdä töitä työnantajilleen. Yhtä välineellistävä ja lattea oli Keskusta: Se halusi ”jatkaa määrätietoisesti kulttuuriviennin kasvattamista ja edistää luovan talouden kasvua”. Puolue halusi myös ”edistää taiteen soveltavaa käyttöä poikkihallinnollisesti”. Vihreät kytkivät myös kulttuurin voimakkaasti talouskasvuun: ”Luovuudesta on tehtävä Suomen talouskasvun keskeinen perusta. Globaalissa maailmassa menestyvät ne, jotka pystyvät synnyttämään avoimen ilmapiirin luovuudelle ja uusille ideoille.”

Demarit olivat varovaisia: ”Luovuudelle on annettava tilaa yhteiskunnan moniarvoisuuden turvaamiseksi. Kulttuuri ja taide tarjoavat elämyksiä kaikille ja työtä monille.” Samanlaista yleistä litaniaa tarjosi myös Vasemmistoliitto: ”Taiteen on oltava vapaa poliittisista, uskonnollisista ja taloudellisista rajoituksista. Kaikilla on oltava mahdollisuus laadukkaaseen julkiseen kulttuuritarjontaan ja taideopetukseen.” 

Ruotsalainen kansanpuolue sai omassa välineellistämisinnossaan aikaan surumielisen hymyn. Heidän mukaansa ”koulujen antamaa taidekasvatusta on voimistettava – taideaineet tukevat lukuaineiden oppimista”. 

Eniten huomiota taiteeseen kiinnittivät Perussuomalaiset, mikä myös herätti eniten yleistä keskustelua – ja tietenkin naurua: ”Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.” 

Päädyin neljä vuotta sitten humoristiseen noidankehään: ”Kai sitä on sitten mukauduttava luovaan talouteen. Ja onhan se oikeastaan minulle jo muutenkin tuttua: on oltava tavattoman luova, jotta saisi pidettyä taloutensa edes jossain kuosissa ja mahdollistettua siten luovana olemisen, jonka avulla saa pidettyä taloutensa edes jossain kuosissa...”

Aloin taas tehdä samanlaista kartoitusta. Ehdin lukea demareiden vaaliohjelman lauseen: ”Taide ja kulttuuri kuuluvat kaikille ja ovat tärkeä osa henkistä kasvua ja täysipainoista elämää.” Näin minäkin uskaltaisin sanoa, mutta oleellistahan olisi tuoda esiin se, millä nämä jalot perusajatukset käytännön politiikan tasolla toteutetaan. Siitä en löytänyt mitään konkreettista. Sitten yritin etsiä Kokoomuksen kulttuurivaltuuskunnalta mielekästä sanottavaa, ja kun klikkasin kokoomuksen kulttuuripoliittisen ohjelman auki, vastaus oli ”Not found – Error 404.” Yritin googletella ja löysin vain arkistoituna ohjelman, joka on hyväksytty puoluevaltuuston kokouksessa 17.4.1985. Hyvä taidehan ei tunnetusti vanhene, mutta en jaksanut ryhtyä lukemaan 30 vuotta vanhaa ohjelmaa, vaikka tunnustaudunkin usein nostalgikoksi. Kristillisdemokraattien sivulta haut ’kulttuuri’ ja ’taide’ eivät tuottaneet lainkaan tulosta. Arvasin kuitenkin sen, että pdf:t eivät ole mukana haussa, ja niinpä avasin dokumentin Rohkeus rakentaa tulevaisuutta – Eduskuntavaaliohjelma 2015. Siellä ei mainittu sanaa ’taide’ kertaakaan, eikä kulttuuripolitiikastakaan sanottu varsinaisesti mitään. Samoin kävi Perussuomalaisten kanssa, mutta ehkä sieltä on vielä tulossa jytkäyttävä kulttuuripoliittinen ohjelma – toistaiseksi sivuilla oli vain maaseutuohjelma, maahanmuutto- sekä puolustuspoliittinen ohjelma. 

Mutta on tilanne muuttunutkin jonkin verran. On kaksi puoluetta, jotka kiinnittävät aidosti huomiota taiteeseen – muun vaikeasti määriteltävissä olevan tai jopa semanttisesti tyhjentyneen ’kulttuurin’ lisäksi. Molemmat tekevät myös harvinaisen eron taide- ja taiteilijapolitiikan välillä. Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat ainoat puolueet, jotka ovat taiteen lisäksi kiinnostuneita myös taidetta tuottavista henkilöistä, taiteilijoista, ja esimerkiksi heidän sosiaali- ja eläketurvastaan. Molemmat ovat myös tajunneet, että taiteilijaa on vaikea pakottaa yrittäjäksi. Vasemmistoliitto: ”Työttömyysturvan ehtoja on kohtuullistettava niin, että taiteilijat tulevat lähtökohtaisesti tulkituksi kohdelluksi muuna kuin yrittäjänä. […] Taiteilijoille, kulttuurityöläisille ja luovien alojen ammattilaisille on maksettava työstään elämiseen riittävä toimeentulo. Kulttuuriväen sosiaali- ja eläketurva on nostettava työelämän yleiselle tasolle.” Vihreät: ”Työvoimaviranomaisten edellytyksiä neuvoa ja ohjata taiteilijoita tulee kehittää siten, että taiteilijoilla on mahdollisuus löytää tilanteeseensa parhaiten sopiva toimeentulon muoto. Esimerkiksi yritysmuotoinen toiminta ei sovellu kaikille taiteenaloille, mutta toisiin se on luonteva ratkaisu.” 

Yksi hiertävimmistä tosiseikoista taiteen ja puoluepolitiikan välillä on se, miten vasemmistolaista – tai ehkäpä vihervasemmistolaista – taide todellisuudessa on, vaikka se on aina tavalla tai toisella ollut myös vallan ja rahan välineellistettävissä ja on sitä edelleenkin. Tämä on asia, josta on ilmeisen vaikea puhua, mutta ehkä juuri siksi siitä pitäisikin yrittää avoimesti puhua.

Ei ole perussuomalaista taidetta – lukuun ottamatta puolueestaan erkaantuvaa Juha Väätäistä, ja hänkin on harrastelijataiteilija. Ei ole kokoomuslaista taidetta – lukuun ottamatta Osmo Rauhalaa, ja hänkin taitaa tunnettuna jokisimpukkasuojelijana ja luomuviljelijänä olla arvoiltaan vihreä vaikka kaveeraakin mieluusti kauppakamarilaisten kanssa. Ei ole keskustalaista taidetta. Kristillistä taidetta toki on, mutta suurin osa siitä elää käyttötaiteena varsinaisen taidemaailman ulkopuolella ja sen suurin sankari Jeesus on hänkin varsin vasemmistolainen. 

Teemu Mäki on kuvannut tilannetta osuvasti Ruukussa (2/14): ”Äärimmäisen karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan.” 

Taiteen vasemmistolaisuudesta puhumisen vaikeus selittyy osin sillä, että taideväki saa elantonsa myös porvareilta. Miksi porvarit haluaisivat rahoittaa sellaisia tahoja, jotka kertovat avoimesti olevansa vasemmistolaisia? Sellaisia ihmisiä, jotka haluavat kulutuskapitalismin, kasvun ja tuottavuuden sijaan tasa-arvoista hyvää elämää ja aineettomia arvoja, jotka pohjaavat kestävään kehityksen.

  

Ensin on opittava perusasiat. On palattava perustuslakiin, jonka 16. pykälän mukaan ”tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu”. Olemme epäilemättä kohtuullisen yksimielisiä siitä, mitä taide on. Mutta mitä on ’vapaus’? Ja mitä on ’turvaaminen’? Näistä asioista olisi syytä käydä laajempaa keskustelua, ja ne myös johtavat nopeasti taiteilijapolitiikan alueelle. Minä ainakin uskon, että taiteen vapaus turvataan keskeisesti turvaamalla taiteilijan vapaus ja siihen liittyvät taiteellisen työn edellytykset.

Eija-Liisa Ahtila on juuri (11.2.) todennut kolumnissaan Taiken sivuilla: ”Kuvan avulla artikuloimme ympäröivää todellisuutta merkitykselliseksi. Se, millaisen kuvan sallimme ja mitä suosimme, on poliittinen valinta.” Ahtilan mukaan ”keskeisiä kysymyksiä ovat, kenen maailmankuvia esitetään, kuka saa käyttää kuvaamisen ja määrittelyn valtaa, tai kenellä on oikeus ja mahdollisuus olla osa tätä esittämisen toimintaa ja kuka ja kenen kulttuuri kelpuutetaan näkyväksi.” 

Perustuslaillinen ilmaisunvapaus ei toteudu, jos sitä ei mahdollisteta. Perustuslaki ei perustu vahvemman oikeuteen. Jos lähdemme taide- ja taiteilijapolitiikassamme esimerkiksi yrittäjyydestä, missä prosessissa linjauksiltaan ailahteleva OKM:kin on väliin ollut voimakkaasti mukana, kavennamme vapauden mahdollisuuksia. Aivan vastaavasti taiteen tukeminen vientituotteena, mitä myös OKM:ssä aikoinaan voimakkaasti intoiltiin, tuottaa sisällöllistä – joskin vaikeasti osoitettavissa olevaa – ohjailua, joka on perustuslain hengen vastaista. 

Nyt tuntuu käyvän niin, että taiteen hyvinvointivaikutukset nousevat seuraavaksi trendiksi tukikohteita haarukoitaessa. Olen itsekin ollut yhteistyössä erään sairaalan gallerian kanssa jo kohta 15 vuotta, ja olen varsin innostunut palautteesta. Taiteen hyvinvointivaikutuksista on jo runsaasti tieteellistä näyttöä. Vaarana on kuitenkin se, että taiteen muutenkin liian vähäisistä tuista tullaan lohkomaan osa hyvinvointihankkeille. Vaikka taiteen tuotoksia voidaankin välineellistää monin tavoin, on syytä taata ensin sen vapaus. Taidetta voi käyttää ja mielestäni pitääkin käyttää hyvinvointipalvelun tavoin, mutta itse alkutuotanto on syytä turvata välineellistämättä ihan luomuna. Jos OKM esimerkiksi aikoo tukea taidetta sosiaali- ja terveyshuollon lisäpalveluna, on syytä kehitellä uusia tukimuotoja vanhojen lisäksi, vanhoja leikkaamatta. Tai ehkä olisi parempi jättää näiden asioiden hoito kokonaan STM:lle. OKM voisi uskaltautua miettimään taiteen mahdollista itseisarvoa ja olla ylpeä tontistaan. 

Jos haluamme demokraattisena maana taata taiteen vapauden ja kelpuuttaa kaikkien kulttuurin näkyväksi, on meidän tuettava taidetta ehdoitta ja monipuolisesti sekä otettava tyynesti vain riski ja sallia myös epäonnistuminen – näin liike-elämässäkin tehdään. 

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancekriitikko ja Vasemmistoliiton ehdokas eduskuntavaaleissa 2015, mutta hän ei ole ollut mukana laatimassa puolueensa kulttuuripoliittista ohjelmaa.

***

Tässä vielä linkki Ahtilan erinomaiseen kolumniin 'Poliittinen kuva' ja tässä linkki Mäen erinomaiseen artikkeliin 'Käytännöllinen utopia'.

Vuoden viimeisimmät Guggenheimit

Eilen kävin Helsingin kaupungin suomenkielisen työväenopiston kuvataideopettajien pikkujoulussa pitämässä puolentoista tunnin palopuheen ja esitelmän yhdistelmän Guggenheim-hankkeesta. Tapahtuma järjestettiin Nuorten toimintakeskus Hapessa, jonne työväenopiston kuvataidekeskuskin muutti viime vuonna.

Parikymmenpäinen yleisö oli aktiivinen ja tunnelma vastaavasti hyvä. Lähdin liikkeelle vähän kauempaa kuin tämän vuoden alusta. Hahmotin politiikan ja taiteen kytkyä, joka mielestäni hajosi jo 1980-luvun alussa kokonaan mutta joka rakennettiin uudestaan 2000-luvun alussa, kun Berndt Arell ja Janne Gallen-Kallela-Sirén pystyttivät polarisoivasti rajalinjoja uudestaan omien valtapyrkimystensä myötä, kun he tarvitsivat hyvän vihollisen ja alkoivat puhua jostain pysähtyneestä vasemmistoklikistä, jota ei todellisuudessa ollut olemassakaan. Mukaanhan liittyi tunnetusti taiteilijakunnasta peräti kaksi maalaria, varsinkin Osmo Rauhala (s. 1957) ja vähemmässä määrin Nanna Susi (s. 1967), joka ei Rauhalan tavoin kirjoittele poliittisia komenttejaan pitkin yleisönosastoja. Palkintonsakin ovat molemmat uskolliset aseenkantajat saaneet: Rauhalalla oli näyttely Tennispalatsissa vuonna 2004, ja Susi saa vihdoin omansa ensi vuoden lopulla Meilahteen.  

Sitten puhuin yksityisen rahan ja taiteen lisääntyvästä kytkystä ja kerroin sen, minkä suomalaisista kehityskuluista 2000-luvulla tiedän. Ja sitten kerroin tietenkin kaiken tietämäni Guggenheim-hankkeesta ja siitä prosessista, jolla sitä on viety läpi – muun muassa hankkeen esikuvallisesti toteutetusta läpinäkyvyydestä.  Esimerkiksi siitä prosessista, jonka myötä Helsingin kaupunginhallitus viikon harkinta-ajalla ja ilman mitään taustamateriaalia antoi G:lle sen yli miljoona euroa selvitysrahaa.
Sitten keskustelimme Helsingin taidemuseon kohtalosta. Kuvataiteilija Sirpa Häkli (s. 1960) muuten otti esiin seikan, jota en ole aiemmin tajunnut edes miettiä. Kun Helsingin taidemuseo halutaan uhrata Guggenheimille, niin kuka ottaa sitten vastaan vastuun kunnallisesta taidekasvatuksesta, lapsista ja nuorista. Millä hinnalla tällaiset ryhmät pääsevät G:hen ja mitä ohjelmaa siellä mahtaa olla tarjolla? Hyviä kysymyksiä. Parin viikon kuluttuahan me sitten jo tiedämme, että ottiko selvitysryhmän raportti kantaa tällaisiin kysymyksiin. 
Sitten jätin opettajat pikkujouluviiniensä pariin.

Julkaistua 230: Taide ja kapitalismin diktatuuri

Tänään tuli ulos Radio YLE 1:n Kultakuumeen kolumni, jonka aamulla kirjoitin ja jonka saman tien kävin Pasilassa lukemassa. Tarkoitukseni oli ensi puhua ihan eri asiasta eli taidekoulutuksen vähentämisen tarpeesta, mutta huomasin yhden liuskan kirjoittamisen jälkeen, että ajatukseni eivät ole selkeitä ja että en osaa ottaa kunnolla kantaa tämän kipeän kysymyksen eri ulottuvuuksiin. Niinpä painoin delete-näppäintä, ja aihe jäi vielä mietintämyssyyn. Tässä sen sijaan jotain taiteen vapaudesta ja tuon vapauden tulevista kohtaloista:

Taide ja kapitalismin diktatuuri

Maailman sosialistisissa valtioissa aina jonnekin 1980-luvun loppuun asti taide ei voinut kovinkaan hyvin. Tai osa taiteesta voi vallan mainiosti – silloin kun taiteilijat suostuivat tekemään johtajia miellyttävää taidetta. Osa taiteesta kärsi ennen kaikkea valtiojohtoisesta ohjauksesta syntyvän vapauden puutteesta. Se hakeutui maan alle ja joutui kärsimään yhteiskunnan asettamista sanktioista – aina vankilaa ja kuolemaa myöten.

 Konstantin Juon (1875–1958), Sotilasparaati Punaisella torilla, öljy, 1941.

Totalitaariset valtiot ovat aina halunneet ohjata taiteilijoitaan. Näin oli myös fasismissa. Sosialismin ja fasismin taide ovat jälkikäteen tarkastellen häkellyttävän samanlaisia. Tyyli, aiheet ja ihanteelliset ihmiset ovat identtisiä – vain symbolit vaihtuvat. Tämä on epäilemättä syy siihen, että perussuomalaisten eduskuntavaalien alla esittämät taidenäkemykset kohauttivat. ”Jäljet pelottavat”, kuten jo antiikin kreikkalainen Aisopos totesi faabelissaan. 

Ernst Vollbehr (1876-1960): Nürnebergin puoluekokous, guassi, 1933. 

Vapaus on ollut aina yksi taiteen suurimmista arvoista. Jopa niin, että se on siirtynyt arkikieleen asti tarkoittamaan muitakin asioita. Kun mikä tahansa asia tehdään vähän sääntöjä väistellen tai niitä rikkoen, voidaan tekijän sanoa ”ottaneen taiteellisia vapauksia”.

Vapaus on myös retorinen ase. Radio Free Europe oli yhdysvaltain kongressin ja keskustiedustelupalvelu CIA:n rahoittama antikommunistinen radio, jolla katettiin Neuvostoliiton itäeurooppalaiset satelliittivaltiot. Samoista lähteistä rahansa saanut Radio Liberty suuntautui puolestaan Neuvostoliittoon. Molempien nimi viittaa vapauteen.

Nyt kun olemme päässeet sosialismista eroon ja kun kapitalismi on ainakin toistaiseksi osoittautunut ainoaksi toimivaksi talousjärjestelmäksi, maailman pitäisi olla vihdoinkin vapautettu ja avoin. Perustuuhan kapitalismi saksalaisen ajattelijan Max Weberin mukaan ”vapaisiin markkinoihin, jotka ovat avoimet sosiaalisesta asemasta riippumatta”.

Valtion rooli ei kuitenkaan ole vielä hävinnyt. Kaltaisessamme sekataloudessa valtio tuottaa tiettyjä julkishyödykkeitä ja infrastruktuurin, joiden varassa kapitalismi voi kulkea kohti suurempia voittoja. Valtio harrastaa myös omaa ohjaustoimintaansa, jolla on esimerkiksi taide-elämälle moninaisia seuraamuksia.

Sosialistisessa yhteiskunnassa taiteilijan tuli menestyäkseen olla valtion palveluksessa. Taiteilija, joka toteutti tinkimättömästi taiteellista vapauttaan, oli anomalia: poikkeama, epäsäännöllisyys, epänormaalisuus. Taiteilija ja taiteen ilmaisukeinot olivat ilmiöitä, joita yleinen sääntö ei voinut ennustaa.

Mutta kuinka taiteilijan kävi kapitalismissa tai kapitalistisessa sekataloudessa? Ei kovinkaan hyvin, koska hän on edelleenkin anomalia. Hän ei ehkä ole kovin kiinnostunut kapitalismin keskeisistä periaatteista, hän ei ehkä halua kasvattaa pääomaa muussa kuin henkisessä mielessä. Hän saattaa ajatella, että rahalla on vain välinearvo tällaisessa kilvoittelussa. Että raha ei ole itseisarvo. Että raha on välttämätön paha. Näin ajatteleva ihminen on huono kapitalisti. Suurin osa taiteilijoista on tällaisia ihmisiä.

Tällaiset ihmiset pitää panna kuriin. Ja jos pelkät markkinat eivät tähän riitä, pitää ottaa käyttöön sekataloudessa mukana olevat valtiot sanktioineen, koska ne ovat myös hyväuskoisesti pitäneet yllä uskoa taiteeseen miltei itseisarvona. Ne ovat esimerkiksi markkinoiden vastaisesti jakaneet taiteilijoille rahaa ilman tulosvastuuta.

Suomessa taiteilijoiden kuriin panemiseen on markkinoiden avuksi valjastettu esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriö, joka on koko 2000-luvun ajan yrittänyt ohjauspolitiikallaan tehdä taiteilijoista yrittäjiä. Osa taideväestäkin on mennyt tähän mukaan. Esimerkiksi Helsingin Sanomien tuoreimmassa HS-raadin pohdinnassa taidekoulutuksen määrästä ja sen vähentämisen tarpeellisuudesta Helsingin taidemuseon johtajan Janne Gallen-Kallela-Sirénin kommentin mukaan ”koulutusta pitäisi kohdentaa yksityisyrittäjyyden suuntaan. Suomi tarvitsee yrittäjiä, jotka puolestaan voivat toimintansa kautta työllistää ihmisiä.” Taidemaalari Osmo Rauhala oli vielä täsmällisempi. Hänen mukaansa ”taidealan opiskelijoille pitäisi antaa enemmän opetusta kielissä, tietotekniikassa ja taloushallinnossa, jotta pystyvät toimimaan myös yrittäjinä”.

Sama kehityskulku koskee myös julkisia taidelaitoksia. Rahahanoja tiukennetaan koko ajan, niin että julkiset taidelaitokset joutuvat enenevässä määrin turvautumaan yksityiseen rahoitukseen. Yksityinen rahoitus ei koskaan ole altruistista, epäitsekästä toimintaa muiden auttamiseksi. Yksityinen raha odottaa aina vastiketta. Loppupeleissä vastike on taiteilijan suurin henkinen pääoma: vapaus.

Taiteilija on matkalla kohti kapitalismin diktatuuria, jossa taiteellinen vapaus ei lopu niskalaukauksella – se vain hioutuu hiljalleen pois, kun taiteilija tekee sellaista taidetta, joka rauhoittaa markkinoita ja ilahduttaa rahoittajia.

Näyttelykuvia 507 & Julkista taidetta 50: Ja taas Guggenheim...

Päivä ilman Guggenheimia alkaa olla jo harvinaisuus. Eilen olin tilaisuudessa, jonne Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen ja Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén olivat kutsuneet Suomen Taiteilijaseuran kautta kuvataiteilijat keskustelemaan Helsingin tulossa olevasta kulttuuristrategiasta ja Guggenheim-hankkeen etenemisestä. Paikalla oli myös Guggenheimin säätiön apulaisjohtaja Ari Wiseman. Yleisöä oli noin 70 henkeä.

Niin oli taas pitkää kuin leveääkin. Kun ei ole mitään asiaa, niin sitten pelataan pelkällä retoriikalla. Tuula Haataisella ei tosin ollut käytössään edes sitä. Hän piti alkuun parinkymmenen minuutin tylsän powerpoint-esityksen tulevasta kulttuuristrategiasta:

Haatainen puhuu taustalla, GKS näpyttelee tietokonettaan ja Wiseman miettii mitä miettii, koska Haatainen puhui tilaisuuden kielestä poiketen suomeksi. Toimittaja Jonni Roos kuuntelee ja miettii varmaankin ylihuomisen Stradaa ja epäilemättä myös sitä, miksi GKS kielsi YLEn porukkaa kuvaamasta koko tilaisuutta.

Haatainen näytti liturgisia ranskalaisia viivoja kaupungin kauniista visioista ja luki ne sitten ääneen. Turha veto muutenkin, koska ei häntä selvästikään ollut kukaan tullut kuuntelemaan. 

Sitten GKS piti oudon palopuheen, jossa hän posket punaisina veikkasi parempia aikoja koko taiteilijakunnalle – kaupungin taidehankinnat tulevat hänen mukaansa "substantiaalisesti" lisääntymään. Hän osoittautui vauhtin päästyään täysiveriseksi demagogiksi – tai ainakin sellaiseksi pyrkiväksi:

Guggenheim-hankkeesta GKS tietenkään mitään faktoja kertonut, koska niinhän meidän on annettu ymmärtää, että on syytä odotella selvityksen valmistumista, ennen kuin oikeisiin kysymyksiin voidaan oikeasti vastata. Sen hän antoi kuitenkin selvästi ymmärtää, että Helsingin taidemuseo saa mennä, jos on mennäkseen. Sen tehtävät saadaan kyllä hoidettua ilman museotakin. On vain järjestelykysymys.

Wiseman tuntui yllättäen joukon sympaattisimmalta esiintyjältä, mutta ei hänelläkään ollut oikein mitään sanottavaa, ja niinpä hän tyytyi lopuksi kertoilemaan Guggenheimin menneistä ja tulevista näyttelyistä.

Sitten oli yleisön vuoro. Muutamia vähän kriittisiäkin ja itse asiasa oikein hyviäkin kysymyksiä kuultiin, mutta ne olivat tuomittuja valumaan hanhenselkäosastoon. Sitten suorastaan huvitti, kun taitelijat Osmo Rauhala (s. 1957) ja Nanna Susi (s. 1967) käyttivät Guggenheim-myönteiset puheenvuoronsa.

Ensin nousi todistamaan Nanna Susi...

... ja sitten oli Osmo Rauhalan vuoro.

En voinut välttyä siltä ajatukselta, että GKS oli tilannut aseenkantajansa paikalle – joko siksi, että tilaisuuden kiihtymisen varalla olisi kaksi myönteistä puhujaa tai vieraskoreasti siksi, ettei Wisemanille tulisi suotta yksinäinen olo. Tiedä häntä? Kiihtymisestä ei kuitenkaan luonnollisesti ollut mitään vaaraa, koska tilaisuus käytiin Haataista lukuun ottamatta englanniksi. Tämä itse asiassa loukkaa minun käsityksiäni demokraattisuudesta ja läpinäkyvyydestä, koska esimerkiksi minun penkkirivissäni istui kaksi vähän vanhempaa taiteilijaa, jotka eivät juurikaan englantia puhu. Toki tilaisuudessa olisi saanut puhua suomeksi, jota STS:n puheenjohtaja Hanna Ojamo (s. 1978) olisi sitten "yrittänyt tulkata" suomeksi, kuten hän asian ilmaisi. Kuka sitä sitten kehtaisi junttimaisesti häiriköidä tilaisuutta huonolla englanninkielen taidollaan ja osoittautua julkiseksi karvaturriksi?

Kaikkineen tilaisuus oli täysin turha, ja luulenpa sen perustuneen strategiaan, jossa ihmisille vain halutaan antaa tunne siitä, että heitä kuunnellaan. 

Haatainen sanoi jossain vaiheessa, että "mitään salaisuuksia ei ole". Kyllä minä ainakin yhden salaisuuden tiedän satavarmasti. Koska kaupungilla ei missään tapauksessa tulee olemaan varaa tämän hankkeen kokonaisrahoitukseen – varsinkin kun keskustakirjaston kilpailuhankekin on jo julkistettu–, täytyy yksityistä rahaa olla tavoitteena tosi paljon – ehkäpä suorastaan "substantiaalisesti". Näitä neuvotteluita ei käydä kädenkäänteesssä ja ne ovat varmasti epäilemättä olleet jo pitkään käynnissä. Niistä meille ei kerro kukaan, koska ne ovat tietenkin liikesalaisuuksia. Niinpä voimme vain arvailla, kuka on se kolmas henkilö, joka Jussi Pajusen ja GKS:n lisäksi haluaa monumentin itselleen. Kylillä tietenkin puhutaan yhtä sun toista. Mutta niin isoa pätäkkää sisältäviä masseja ei tässä maassa montaa ole...

***

Kriitikko ei silmälleen mahda mitään. Niinpä spottasin tilaisuuden jälkeen vanhan raatihuoneen ovensuusta reliefin:

Vaikeasti luettavissa olevassa reliefissä kerrotaan, että "tässä talossa kokontui Helsingin kaupunginvaltuusto ensimmäisen kerran 12. tammikuuta 1875". Jos nyt oikein asiaa tulkitsen – Helsingin taidemuseon julkisten veistosten sivuilta tämä puuttuu –, kyseessä on Leila Hietala-Hämäläisen (s. 1934) duuni vuodelta 1974. Ihan hirveän hyvä se ei ole. Liikaa liian vaikeasti luettavaa tekstiä ja voimaton figuratiivinen ulottuvuus.

***

Ja siten pääsi onneksi hetkeksi ihan elävän nykytaiteen pariin, kun jatkoin matkaa Galleria Sculptoriin Anssi Kasitonnin (s. 1978) näyttelyn Anssi Show (26.10–30.11.) avajaisiin:

Taiteilija kättelee luomustaan Pastori Alfia (2008–11).

Anssilla on asennetta. Anssi on rock. Mutta vähän enemmän Anssin olisi pitänyt tähän näyttelyyn satsata. Liekö Ars Fennica pakottanut jättämän liikaa paukkuja varastoon? Vähän liian huoleton välityön maku nyt kuitenkin jäi. Ei ollut totutun intensiivinen. 

***

Joudun kuitenkin vielä lyhyesti palaamaan Guggenheimiin. Lauantainen blogikirjoitukseni Guggenheimista sai Iltalehden toimittajan soittamaan minulle. Verkkosivuilla julkaistiinkin eilen pieni juttu Guggenheimin kokemista vastatuulista otsikolla 'Guggenheim-projektit tuomittuja epäonnistumaan?'. Ja huomasinpa taas, että näissä puhelinhaastatteluissa tulee olla erityisen tarkkana. Juttu alkoi minua siteeraavalla virkkeellä: "Freelancerina toimivan taidekriitikko Otso Kantokorven mukaan valtaosa ihmisistä ei ollut koskaan kuullutkaan Guggenheimista, ennen kuin sen ilmoitettiin harkitsevan tuloaan Helsinkiin." Mitään näin tyhmää en toki sanonut vaan totesin, että hankkeesta ei ollut tihkunut mitään etukäteistietoa, ennen kuin se tuli tammikuussa esiin kuin kirkkaalta taivaalta. Että näin. Juttu oli muuten ihan asiallinen, ja sain tuotua esiin myös minua vaivanneen vaikenemisen kulttuurin:

"Taidepiireissä mukana oleva Kantokorpi harmittelee sitä, että Guggenheim-keskustelussa tuntuisi vallitsevan pelon ilmapiiri.

- Kukaan ei halua joutua huonoon valoon taidepiireissä. Tämä on valitettavasti johtanut siihen, että julkisuuteen päätyy hyvin erilaisia kommentteja kuin taideväen sisällä käydyissä keskusteluissa, huomauttaa Kantokorpi."

PS. Hitto, on minun vielä kerrottava yksi insidentti tuosta Guggenheim-tilaisuudesta vaikka meinasin häveliäästi jättää väliin. Kesken palavan esityksensä GKS kääntyi minua kohti – ja en ollut siis sanonut yhtään mitään tai keskeyttänyt esitystä – ja kysyi: "Vai mitä Otso – eller hur." Ja sitten hän kääntyi yleisön puoleen jotakuinkin seuraavin sanoin: "Otso on ollut yksi kovimmista Guggenheim-kriitikoista. Tätä kundia minun on pitänyt kestää jo seitsemän vuotta, mutta ei hän saa maaperää allani liikahtamaan tuumaakaan." Ja sitten vielä ikään kuin YLE:n ryhmälle – jolta oli jo kielletty kuvaaminen– : "Kuvatkaa häntä. Hän on niin fotogeeninen." 
Kai tämä oli tulkittava huumoriksi? Omituinen tapaus kuitenkin.  

Kulahtanut kommariformalisti radiossa

Eilen aamulla olin yhdessä taiteentutkija Marko Gylénin kanssa Radio YLE 1:n Ykkösaamun haastateltavana. Aihena oli taiteen poliittisuus, ja jutun juuri syntyi Tampereelta uutisoidusta nuoren opiskelijan Juho Viitalan (s. ?) taideteoksesta, jonka toteuttamisen kaupunki esti.

Suomen Israeliin suuntautuvaa asevientiä vastustava väliaikainen teos No salaam, no shalom olisi ollut katuun maalattu, kyyhkysistä tehty arabiankielen sana salaam (= rauha).Visuaalisestikin näköjään vallan mainio teos.

Keskustelu oli vähän joutavanpäiväinen, emmekä me Gylénin kanssa ehtineet sanoa oikein mitään. Yritin kuitenkin sanoa, että tämä nykyinen oikeisto–vasemmisto-polarisaatio on täysin keinotekoinen ja tarpeeton. Minähän olen nyt sitten kuitenkin joutunut siihen mukaan, koska edustan ikään kuin sitä vanhaa vasemmistolaista kuppikuntaisuutta, joka Suomen taide-elämässä olisi muka vallalla. Tämä kävi hauskasti esiin, kun sain eräältä ystävältäni vinkin Facebookin – johon en aatteellisista syistä kuulu – keskustelunpätkästä, jossa tästä tulevasta ohjelmasta toissapäivänä esitettiin kommentteja. Toinen nuori taiteilija Riina Hänninen (s. 1985), jonka kanssa jo kerran aiemminkin olen ollut poliittisessa sananvaihdossa, arvioi kykyjäni puhua taiteesta ja politiikasta:

– Musta kantokorpi ei todellakaan ole mikään "oikea" ihminen puhumaan poliittisuudesta jollei oteta mukaan sitä pelkkää kommunisti/oikeisto asettelua. mitä mä olen aistinut niin siellä ollaan formalismin kyydissä aika rankasti. miks aina tollaset samat kulahtaneet ajatukset häh? mut marko on hyvä!

– Otso nimenomaan kumartaa valtasuhteita ja vanhoja klikkejä niinkuin kaikki melkein jotka täällä yleensä äänessä ovat, valitettavan usein Kantokorpi, siks tää maa junnaa taiteellisesti paikallaan ja nuoret suhtautuu taiteeseen pelkkänä valkosena tauluna ja hienoston runkkailuna. Tää Suomen "taidescene" on 10 ihmistä jotka riitelee keskenään ja joku akatemian formalisti paska. Siks ulkomailla on tunnettu vaan helsinki school ja pari muuta kun ei tää vaan nyt oikein toimi. 

– Pitää sanoa, mä en kestä tätä taidekeskustelua miten etääntynyt se on todellisuudesta ja mä en ainakaan jaksa kuunnella enää mitään samaa diipadaapaa tarvitaan uutta verta ja laajempaa skaalaa. 

 

Näin minusta on siis tullut kulahtanut kommariformalisti. Aika metkaa tämä toistensa ohipuhuminen. Siksi on kai vielä todettava painokkaasti pari asiaa:

1) Suomen taide-elämässä puoluepoliittisiin kähmintöihin kytkeytynyt taidepolitiikkaa siirtyi onnellisesti historiaan jo 1970-luvun myötä.

2) Suomen taide-elämässä ei viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen ole esiintynyt käytännöllisesti katsoen minkäänlaisia poliittisia kuppikuntia (paitsi siis nyt viimeisten vuosien aikana yksi) – toki tietenkin monenlaisia kaverijärjestelmiä on joka alalla aina olemassa. Taide nyt vain sattuu olemaan ikään kuin jo määritelmällisesti vähän "vihervasemmistolaista", kuten Gylén radiossakin kommentoi, koska se tuppaa olemaan tavallisen ihmisen puolella ja kriittisesti erilaisiin valtarakenteisiin suhtautuvaa.

3) Museomiehet Berndt Arell ja Janne Gallen-Kallela-Sirén sekä heidän Sancho Panzansa, taidemaalari Osmo Rauhala (s. 1957) käynnistivivät tämän anakronistisen keskustelun osapuilleen vuonna 2007 – Helsingin Sanomien (23.9.2007) typerällä avustuksella. He ryhtyivät näkemään mörköjä, joita ei ole – samalla kun Arell ja GKS haalivat käsiinsä niin paljon taidevaltaa kuin mahdollista. Ja sitä on GKS:llä nyt aika paljon – Arellhan onneksi siirtyi Ruotsiin. 

4) Mitä tulee omaan mielipiteeseeni: Haluaisin lopettaa tämän turhan polarisaation niin nopeasti kuin mahdollista. Se ei vastaa maailmaa sellaisena kuin maailma nykyhetkellä toimii. Se ei ole tästä ajasta. Taiteen keskeiset kysymykset ovat toisenlaisia, ja niitä on jo pitkään määritellyt puolueiden sijaan itse taide. Onneksi.

5) Ja sitten Hänniselle, joka on vielä vähän nuori: Neuvostoliitossa tapettiin taiteilijoita, koska heidän sanottiin olevan "formalisteja". 

En siis suostu tuntemaan itseäni vielä niin kulahtaneeksi kuin Hänninen antaa ymmärtää. En suostu Paavo Väyryseksi. 

PS. Tuon vähän joutavan radiokeskustelupätkän voi ainakin jonkin aikaa kuulla YLE Areenasta tästä linkistä (alkaa noin 26 minuutin kohdalla). 

PPS. Radiosta lähdin suoraan Outi Heiskasen (s. 1937) työhuoneelle, jossa meillä oli palaveri tulevasta näyttelyluettelotekstistä, jota hänelle alan tehdä. Väliin hymyilin itsekseni, kun mietin, että mihinkähän pensastuulikansan puolueeseen Heiskanen kuuluu vai onkohan tuo korttipelien intohimoinen ystävä ja uusien sääntöjen keksijä herttaa, pataa, ruutua tai ristiä – vaiko täysin määrittelemätön valttikortti.  

  

Edellisen kerran olin tutustumassa Outi Heiskasen seinälle ripustettuihin poliittisiin asiakirjoihin noin vuosi sitten. Puolueen linja on pitänyt edelleenkin – mikä se sitten onkin.

Näyttelykuvia 435 & 436 & Luettua 70: Kriitikko hämillään

Keksinpä torstaina yllättäen vitsin:

– Miksi kutsutaan suomalaista taiteilijaa, joka on pitänyt Suomessa lukuisia museonäyttelyitä ja saanut muun muassa kuvataiteen valtionpalkinnon ja runsaasti virallista tukea taiteensa vientiponnisteluille?

– En minä vain tiedä.

– No, tietenkin väärinymmärretyksi, ulkopuoliseksi ja boikotoiduksi.

Tällainen taiteilija on valokuvataiteilijana, elokuvaohjaajana ja kirjailijana – sellaisenakin hän on saanut valtionpalkinnon – tunnettu "monitaiteilija" Rax Rinnekangas (s. 1955, ent. Reijo R.). 

Rinnekangas lehdistötilaisuudessaan.

Olin torstaina Amos Andersonin taidemuseon pressissä, jossa ensi-iltansa sai Rinnekankaan photo cinema ("rainaelokuva" Rinnekankaan omin sanoin) Face to Face (19.8.–31.10). Kyseessä on 60-minuuttinen hitaasti vellova kuvavirta, jonka tarkoitus on kai lähinnä kyseenalaistaa kapitalismin luomaa valheellista aikakäsitystä sekä Amerikan ja Euroopan suhdetta. Ehdin pressin aikana näkemään teoksesta noin puolet, mutta en usko, että käsitykseni siitä muuttuisi kovinkaan paljon toisen puolen jälkeen. Mutta kun nyt sanon, että se oli auttamattoman tylsä ja jäsentymätön, toteutan todennäköisesti yhtä tekijän intentiota: saada loukkuun sellaiset ihmiset, joiden mielestä filmi on auttamattoman tylsä ja jäsentymätön. "Mitä minä sanoin", hän huudahtaisi ominaisella paatoksellaan. Siis ilmeisen hyvä teos.

Performanssitaiteilija Heikki Mäntymaa (s. 1944) poseerasi monessa Face to Facen kuvassa. Ehkä teoksen häkellyttävin hetki – tämän huomasi eräs kollegani – oli se, kun näimme kuvan Mäntymaasta vaatteet päällä.

Joku kauhea haava Rinnekangasta vaivaa ja ajaa eteenpäin itsensä ruoskinnassa. Liekö sitten kyse epäonnistuneesta kaunokirjailijan urasta? Jotenkin tämä jäi vaivaamaan minua, sillä olen nähnyt häneltä sekä monia hienoja valokuvia että muutaman hyvän tv:ssä esitetyn dokkarin, enkä ole koskaan ymmärtänyt hänen loputonta hybristään ja paatostaaan ja ikuista marinaa syrjimisestään. Hän on tällä hetkellä listallani ehdoton ykkönen sarjassa "Suomen eniten itseään täynnä olevat taiteilijat" – ei toisaalta toki läheskään ainoa sellainen. Sen verran tämä jäi vaivaamaan, että luin illalla uudestaan hänen erästä uransa vaihetta käsittelevän ja taidepoliittisen kirjan Maantiekiitäjä taiteen labyrinteissa (Otava 1996):

Olipa aivan yhtä järkyttävän huono kuin muistin. Se on tahattoman (tragi)koominen kertomus siitä, kuinka tämä väärinymmärretty samurai tapaa koko ajan "laatuihmisiä" "huippupaikoissa" – siis toki vain ulkomailla – ja tekee ensimmäisenä suomalaisena sitä sun tätä. Ja on tietenkin menestystarinansa myötä koko ajan kotimaassaan enemmän ja enemmän väärinymmärretty. Edes Osmo Rauhala (s. 1957) ei pysty tällaiseen itkuvirteen.

Jos joku vielä tekee samanlaista taiteilijamytologiatutkimusta kuin aikoinaan Vappu Lepistö (en valitettavasti löydä mistään hänen synnyin- ja kuolinvuosiaan) – taiteilijanakin tunnettu sosiologi – teki hienossa kirjassaan Kuvataiteilija taidemaailmassa (Tutkijaliitto 1991), tarjoaa Rinnekankaan ura – ja hänen tapansa kirjata sitä – loputtomasti antoisaa materiaalia.

Ehkä alan tajuta hiljalleen, että Rinnekangas on kokonaistaideteos ja sellaisena varsin vaikuttava.

***

Amoksella oli myös Terike Haapojan (s. 1974) & Co:n Edge of the Worldin (19.8.–31.10) pressi, mutta sekä teos että pressi jäivät nyt sitten vähän kokematta, koska sen paremmin Haapoja kuin museon johtaja Kai Kartiokaan eivät sanoneet teoksesta oikein mitään. Kartion mukaan se on kuitenkin teknisesti monimutkaisin teos, mitä museoon on koskaan toteutettu. Kysessä on tila, johon mennään tietokonerepun ja virtuaalilasien sekä kuulokkeiden kanssa. Luonnosta ja näkemisestä siinä epäilemättä on kyse. Koska reppuja oli käytössä vain yksi ja jäin jo pitkälle yli tunnin päähän jonossa, päätin lähteä parin kollegan kanssa Corona Baariin kahville. Niin että palaan asiaan. 

Aika hämmentynyt olo jäi tällaisesta taidepäivästä.