On itse asiassa pöyristyttävää, että juuri opetus- ja kulttuuriministeri uhkaa yliopistojen vapautta ja kiristää niitä tulevalla harkinnanvaraisella rahoituksella, jonka ehdoksi hän asettaa epämääräisesti "tekoja ja muutoksia" ja niille taustaksi vaatimuksen "elinkeinoelämäyhteyksistä ja tutkimustulosten paremmasta hyödyntämisestä ja kaupallistamisesta". En siis lainkaan vitsaile puhuessani kirjeen perustuslain vastaisuudesta. Sen lisäksi, että kirjeessä on retorisia haasteita, saattaa siinä olla juridisiakin haasteita. Hmm.
Sanni
Grahn-Laasosen perustuslaillinen ongelma
Opetus-
ja kulttuuriministeri Sanni
Grahn-Laasosen (kok.) tiistainen avoin kirje yliopistojen ja
ammattikorkeakoulujen johdolle on herättänyt runsaasti keskustelua. Valtaosa
kommenteista on ollut kielteisiä. Tutkijoiden ja opettajien kommenteista on ollut
helppo aistia voimakasta loukkaantumista.
Professoriliiton puheenjohtaja Kaarle Hämerin mukaan ”patistamiskirjeen sävy tuntuu sellaiselta, että ministeri ei
tunne eikä arvosta yliopistolaisten työtä”. Tieteentekijöiden
liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen
toteaa puolestaan, että ”patistamiskirje tuntuu tässä tilanteessa varsin
ikävältä viestiltä”.
Ruokkivaa kättä ei tunnetusti ole helppo purra, joten
Grahn-Laasonen tuntuu retorisesti täysin epäonnistuneella kirjeellään
sohaisseen kipeään ongelmaan.
Grahn-Laasonen toteaa kirjeensä alussa: ”Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä. Kun on ollut vaikeaa, on selviytymiskeinoksi aina valittu osaamisen vahvistaminen ja kansan sivistystason nostaminen.” On irvokasta, että Sipilän hallituksen koulutukseen ja tutkimukseen kohdistuvien leikkauksien myötä korostetaan osaamisen ja sivistystason merkitystä selviytymisessä. Mukana on porkkanoitakin, kuten lupaus strategisen rahoituksen lisäämisestä. Siihen sisältyy kuitenkin peitelty uhkaus: ”Strategista rahoitusta on jaossa suhteessa tekoihin ja muutokseen.” Grahn-Laasosen kirjeen voikin nähdä tuleviin rahoituspäätöksiin liittyvänä kiristyskirjeenä.
Grahn-Laasonen toteaa kirjeensä alussa: ”Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä. Kun on ollut vaikeaa, on selviytymiskeinoksi aina valittu osaamisen vahvistaminen ja kansan sivistystason nostaminen.” On irvokasta, että Sipilän hallituksen koulutukseen ja tutkimukseen kohdistuvien leikkauksien myötä korostetaan osaamisen ja sivistystason merkitystä selviytymisessä. Mukana on porkkanoitakin, kuten lupaus strategisen rahoituksen lisäämisestä. Siihen sisältyy kuitenkin peitelty uhkaus: ”Strategista rahoitusta on jaossa suhteessa tekoihin ja muutokseen.” Grahn-Laasosen kirjeen voikin nähdä tuleviin rahoituspäätöksiin liittyvänä kiristyskirjeenä.
Yliopistojen valtiolta saamasta
perusrahoituksesta strategiaperusteisen rahoituksen osuus on kymmenisen
prosenttia eli 160 miljoonaa euroa, ja sitä ollaan siis lisäämässä. Hieman
näkökulmaa vaihtamalla asiaa voi tarkastella myös siten, että poliittisen
ohjauksen valtaa tutkimuksessa halutaan lisätä. Talouselämän Juha-Matti
Mäntylä tiivisti heti tiistaina: ”Tuore yliopistolaki antoi yliopistoille
vapauden luoda oma strategiansa, mutta jatkossa niiden hengissä selviytymisen
edellytys on kuitenkin se, että tuo strategia miellyttää hallitusta.”
Minulla ei ole juridista koulutusta,
mutta lakia olen kuluneena vuotena lukenut enemmän kuin koskaan. Erityisesti
perustuslakia. Olen oppinut jo ulkoa 16. pykälän, joka koskee sivistyksellisiä
oikeuksia ja jonka viimeisessä virkkeessä todetaan: ”Tieteen, taiteen ja
ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.”
En voi välttyä siltä tunteelta, että
Sipilän hallitus ja sen harjoittama markkinafundamentalismi uhkaavat eri
suunnilta sivistyksellisiä oikeuksiamme. Markkinoiden arvot, kilpailun
korostaminen ja tehostamisvaatimukset tunkeutuvat niille alueille, joita on perinteisesti
totuttu arvioimaan toisenlaisilla mittatikuilla. Myös Grahn-Laasonen on mukana
tässä prosessissa: hänen mukaansa ”tarvitaan vahvempia elinkeinoelämäyhteyksiä
ja tutkimustulosten parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista”.
Maalaisjärkeni käskee minun
toteamaan tämän toiminnan – ja muun muassa Grahn-Laasosen kirjeen osana sitä – olevan
selvästikin perustuslain vastaista. Poliittisesti ohjaillun rahoituksen
lisääminen ja sen valjastaminen markkinoiden palvelukseen ei voi missään
mielessä olla ”vapauden turvaamista”.
Toisaalta juridiikan osaaminenkaan
ei tässä problematiikassa auta. Kysymys siitä, mitä ”vapaus” tarkoittaa, ei saa
vastausta lainoppineilta. Eikä ”turvaaminenkaan” ole yksinkertainen asia. Sen
kuitenkin uskallan todeta, että ainakaan Grahn-Laasosen kirjeessä ei vapautta
yritetä turvata – päinvastoin.
Rakas alma materini.
Professoreiden ja tutkijoiden tavoin
minäkin olen loukkaantunut, vaikka en olekaan kovin akateeminen kansalainen.
Maisterintutkintoni Helsingin yliopistossa jäi kesken jo 1980-luvulla:
englanniksi olen ns. drop out eli nykysuomeksi
’pudokas’. Kuitenkin huomaan palaavani rakkaudella näihin turhiin opintoihini
koko ajan. Lämpimien muistojen lisäksi olen tajunnut myös sen, että kaikki
suorittamani turhat arvosanat ovat hyödyttäneet minua lukemattomin tavoin –
myös ammatillisesti. Viimeksi tällä viikolla sain muinaisista sosiologian
opinnoistani hyötyä arvioidessani erästä taideteosta, jonka kohteena oli juuri
mittausten ja tilastojen taakse piiloutuva ja vaikeasti määriteltävä
sosiaalinen todellisuus sellaisena kuin ihmiset sen omassa arjessaan ja omaan
henkilöhistoriaansa liittyen kokevat. Kirjoitin mielestäni juuri mittausten
vaikeudesta ponnistavan hyvän kritiikin. Mutta millä senkin hyvyyttä mittaisi?
No, sainhan minä kirjoituspalkkion, joten ainakin opintojeni kaupallistaminen
onnistui niiltä osin.
Vakavasti ottaen: sain opiskella
sivistysyliopistossa, jonka harjoittaman opetuksen ja tutkimuksen vapaus oli
selvästikin perustuslaillisesti turvattu. Vapaus kosketti minuakin syvästi,
mutta vastuun se jätti minulle itselleni. Näiden varaan olen yrittänyt rakentaa
ammatillista elämääni. Nykyään kumpikaan ei ole itsestäänselvyys eikä tunnu
kovinkaan turvatulta.