Julkaistua 705 & Näyttelykuvia 1008 & 1009: Piut paut

Perjantaina ilmestyi tuorein Taide (5/15), jossa oli innostunut juttuni kahden akvarellistin näyttelystä:

 

Piut paut

Petri Hytönen, Jotakin meistä ihmisistä…, Galleria Heino, Helsinki 12.9.–11.10.

Malin Ahlsved, Minä haluan, Sinne, Helsinki 4.–27.9. 

Kaksi armoitettua akvarellistia. Siinäkö yhteys? Näin ei ole, ja kerronkin lyhyen tarinan. Olin vähän aikaa sitten eräässä paneelikeskustelussa ja totesin, että aika harvoin jokin taidenäyttely kolahtaa voimakkaasti. Yleisöstä tuli kysymys tuoreista esimerkeistä, ja minä mainitsin edelliseltä viikolta kaksi. Tässä ne nyt ovat yhdessä, ja yhteys syntyykin siis toista kautta. Se syntyy myös sitä kautta, että koen molempien taiteilijoiden antavan piut paut taidemaailman sovinnaisuudelle, sille miltä näyttelyn pitäisi näyttää. 

 

Petri Hytönen (s. 1963), Girl in the Sky, 2015.

Petri Hytösen edellinen näyttely oli temaattisesti yhtenäinen ja kokonaisuutena ehyt. Tämä ei sitä ole, ja lopputulos on silti parempi. Hän näyttää sen, mitä taiteilijan sisäinen pakko käskee – sen sijaan, että hän alistuisi hyvän näköisen näyttelyn tekemiseen. Malin Ahlsvedin edellinen näyttely sai viehättävyydessään kirvoitettua minussa ajatuksia hänen kuvittajamaisesta taiteilijanlaadustaan, mutta nyt hän näyttää sen, miten väärässä olin. Lisäksi hän oli uskaltautunut ripustamaan isoon tilaan ryppäinä joukon pieniä töitä tavalla, joka on äärettömän rohkea. Hän selvästikin luottaa teosten voimaan. Ja syystä. 

Tyylillisen kirjon lisäksi Hytösen aihepiiri on laaja. Hän itse toteaa: ”Olen herännyt ihmettelemään ihmisen olemusta, tekoja itselleen ja muille. Yrittämällä nähdä ihmisyys ulkopuolisena avaruusolentona ja silti pääsemättä irti omasta ihmisyydestäni.” Hänen töissään yhdistyvät venepakolaiset, kerjäläiset ja kosmiset voimat. On kuin hän antaisi kuvallisen muodon yhtälailla unilleen ja assosiaatioilleen kuin globaalien uutisten seuraamiselle ja sitä kautta herääville kysymyksille ihmiskunnan kohtalosta.

Ahlsvedin skaala on intiimimpi, mutta sellaisena kuitenkin laaja. Hänelle pettymys, epätoivo, moraali ja rakkaus eivät niinkään ole osa maailmanpolitiikkaa vaan yksilön kamppailun temmellyskenttää. Hän ei sido eksistentiaalista tuskaa niinkään kuvien ulkopuolisten muiden kohtaloon, mutta tulee tämä samastuvan katsojan tehtäväksi joka tapauksessa. 

Hytönen tunnustaa olevansa kiinni maalaustaiteen perinnössä. Tässäkin kaikki sekoittuu villisti, kuten hän itse toteaa: ”Pohjoinen eksistentialismi ja ekspressionismi taustalla tukemassa maalausprosessiani. Ne antavat tietä popin, minimalismin ja postmodernin ajassa kasvaneelle minuudelle etsiä maalausmaastoksi jotain kyseenalaistavampaa maagisen realismin, romantiikan, symbolismin ja kolorismin hengessä.” 

 

Malin Ahlsved (s. 1976), 2015.

Malin Ahlsvedkin tukeutuu samankaltaiseen kyseenalaistamiseen. Leevi Haapala viittaakin osuvasti näyttelyn yhteydessä ilmestyneessä julkaisussa taiteen historiaan ja erityisesti symbolismiin: ”Olisi kiinnostavaa kuulla mitä Hugo Simberg sanoisi Ahlsvedin maalauksesta Sällskapsdans, jossa hiirinainen tuli hännän alla tanssii paitahihasillaan olevan miehen kanssa.” Voimakkain kyseenalaistuminen syntyy kuitenkin tyylillisen ristiriidan kautta. Ahlsvedin tekniikalla ja värimaailmalla voisi helposti ja uskottavasti kuvittaa maailman ihanimmat tarinat. Monet hänen kuvistaan näyttävätkin ensi alkuun juuri sellaisilta, mutta yleisilmeen alta paljastuu tarkemmalla luennalla juuri se, mikä ihanissa tarinoissa yleensä jää sanomatta. 

 

Malin Ahlsved, 2013.

Millään edellä toteamallani en kuitenkaan saa avattua ja perusteltua sitä ”kolahtamisen” kokemusta, jonka koin kuvien edessä. Tätä olen joutunut pohtimaan jo parisen viikkoa. Luulen, että ratkaisu on ainakin osittain siinä avoimuudessa ja naiiviudessa, jolle molempien kuvamaailma rakentuu. Taiteilijaa on tietenkin uskaliasta nimittää naiiviksi, mutta en tarkoita ilmaisulla pelkästään jotain lapsenomaisen herkkäuskoista tai yksinkertaista. Pikemminkin kyse on siitä, miten Friedrich Schiller jakoi runoilijat naiiveihin ja sentimentaalisiin. Schillerin mukaan naiivi runoilija esittää kohteensa välittömästi ja suoraan, sen materiaalisessa kokonaisuudessa. Hän on yhtä kuvaamansa objektin kanssa. Sentimentaalinen on puolestaan reflektiivisempi, hänellä havaintoon perustuva aihe suodattuu voimakkaammin ja muuttuu lopulta ideaalisemmaksi. Hytönen ja Ahlsved kertovat rohkeasti näkemänsä ja kuvittelemansa ja jättävät katsojalle reflektiivisemmän osuuden, vaikka olisivatkin tietoisia siitä, mitä heidän oivalluksensa tarkoittaa ja millä merkityksellistävillä motiiveilla sitä voisi vahvistaa. He jättävät ideoiden maailmaan siirtymisen katsojan vastuulle, ja juuri siksi ensikokemus saattaa olla niin voimakas. Katsoja tuntee hetken olevansa yhtä taiteilijan kanssa – jakavansa tämän ihmetyksen, tuohtumuksen, onnentunteen, tuskan jne. Teos ei ole kuin älyllinen arvoitus, joka vaatisi tulkintaa. Se vaatii pikemminkin tunnistamisen jälkeistä myötäelämistä – siis samastumista ja samalla sitä ristiriitaista tunnetta, joka seuraa tietämyksestä, että samastuminen on perinteisesti ja älyllisesti katsoen naiivein tapa suhtautua taiteeseen. Sen tunnustaminen saattaa kuitenkin toisinaan olla rohkea teko. Se on myös sukua näiden taiteilijoiden teolle, koska he ovat antaneet piut paut taiteen älyllisille sääntöjärjestelmille.

 

Petri Hytönen, Sleeping, 2015.

Eikä samastumiseen tarvitse jäädä kiinni. Kaiken tunnekuohun jälkeen on syytä myös tajuta se, mistä muista syistä näiden teosten voima saattaa johtua. Silloin voi ryhtyä miettimään myös lajinomaisuutta, esimerkiksi sitä, miten hyvä väline akvarelli on intensiteetin luomisessa – kunhan sen hallitsee. Nämä molemmat taiteilijat hallitsevat sen.