Julkaistua 704 & Näyttelykuvia 1007 & Virossa 168: Taide profaanina voimana

Viime viikolla sain hauskasti satunnaisen tapaamisen kautta juttutilauksen Tallinnasta. Olin Tallinnassa samoissa bileissä Sirp-lehden kuvataidetoimittajan Reet Varblanen kanssa ja keskustelin hänen kanssaan Helsingin näyttelytarjonnasta. Tuloksena hän tilasi minulta jutun Kiasman Eri mieltä -näyttelystä.
Ja hyvähän tuo näyttely onkin. Sekä ilmeisen tärkeä. Itse asiassa olin oikein innostunut, vaikka ei innostus niin välttämättä voimakkaasti jutusta tulekaan esille. Myös näyttelyjulkaisusta siteeraamani Groysin artikkeli oli varsin innostava. Luen sen varmaan hetikohta uudestaankin. Ei sitä niin usein lue juttuja, jotka tuovat aidosti pysyvämmänkin näkökulmamuutoksen mahdollisuuden. Tässä eilisen Sirpin (44/15) juttu:

Kunsti maine jõud 

Olen vähemalt viimased kakskümmend aastat arutlenud nii endamisi kui ka pidanud vastama küsimusele selle kohta, kas kunsti abil saab maailma muuta. Vahel usun, et saab, vahel mitte. 
Usk kunstikontekstis loodud piltide ühiskondlikku mõjuvõimu... 

No, hyvä on. Tässä linkki vironkieliseen koko juttuun, mutta laitetaan sittenkin sama kokonaisuudessaan suomeksi:

Taide profaanina voimana 

Eri mieltä. Nykytaiteen toisinajattelijoita. Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 9.10.2015–20.3.2016. 

Olen ainakin viimeiset kaksikymmentä vuotta sekä miettinyt itsekseni että joutunut myös vastaamaan kysymykseen siitä, että voiko taiteella muuttaa maailmaa. Välillä uskon siihen, välillä en. 
Usko taiteen kontekstissa tuotettujen kuvien yhteiskunnalliseen voimaan on horjunut monestakin syystä. Yksi niistä on tietenkin se, että maailma ei yksinkertaisesti tunnu muuttuvan paremmaksi. Toinen on filosofi ja taidekriitikko Boris Groysin – Kiasman näyttelyn yksi teoreettisista taustavaikuttajista – huomio siitä, miten terroristit eivät enää tarvitse taiteilijoita rakentamaan mainettaan ja sankaruuttaan. He tekevät sen itse. Terroristilla on käytössään koko nykyaikainen mediakoneisto kaikkine välineineen: somessa liikkuvat videot ja valokuvat, jotka ovat jälleen palauttaneet keskusteluun kysymyksen kuvan totuusarvosta, jonka taidekeskustelu jo siirsi historian romukoppaan. 
Hieman paradoksaalisesti Groys näkee taidekuvan voiman siinä, että taiteessa ei enää ole kyse pyhittämisestä – toisinaan jopa päinvastoin. Vertaamalla pyhää kuvaa taiteeseen, taide voi tavallaan jopa herjata sitä: se on vain taidetta. Groysin sanoin: ”Pelkästään taiteen käsitteen soveltaminen näihin näennäisesti sakraaleihin kuviin on jo niiden kritisoimista, koska ne joutuvat alistumaan samoille arvioinnin kriteereille, jotka koskevat mitä tahansa muuta, ’maallista’ taidekuvaa.” 
Groysin ajatukset ovat kymmenen vuoden takaa artikkelista ’The Fate of Art in the Age of Terror’ (kirjassa Making Things Public, MIT Press 2005) ja nyt ne voidaan jo nähdä profeetallisina. Näin ajattelin, kun katsoin Kiasmassa Tom Molloyn paperileikkausta Kruunu (2005). Liikuttavan kömpelössä paperinukkien muodostamassa kruunussa erottaa Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaalin jo ikoniseksi muodostuneen uhrin tasapainottelemassa laatikon päällä huppu päässään ja sähköjohdot käsiin kytkettynä.
  

 

Tom Molloy (s. 1964), Kruunu, paperileikkaus, 2005.

Itse asiassa ajatus siitä, että taide voikin olla nimenomaan profaani voima, on melko vallankumouksellinen suhteessa pitkäikäiseen käsitykseen siitä, että taide pyhittää asioita tuodessaan niitä taiteena museoihin ja valkoisiin kuutioihin lähinnä kontemplaation ja uskonnollista muistuttavan taideriitin kohteeksi. 

Groys huomauttaa myös siitä, että ”mediassa liikkuvien kuvien monimuotoisuus on todellisuudessa kuitenkin hyvin rajallista nykytaiteen moninaisuuteen verrattuna”. Mediassa liikkuvien kuvien valikoima on rajoittunut, ja joukkoviestimet ovat tautologisia, mutta taiteen ei tarvitse pitäytyä näihin kapeisiin raameihin. Taiteen sisäänrakennettu käsityöläisyys ja historiallisuus tuovat mukaan oman lisänsä.

Reaaliaikaisten kauhujen näyttämisen sijaan taide kykenee tekemään analyyttisia vertailuja nykyhetken ja historian välillä, käyttämään kuvien historiaa koko kirjossaan purkaakseen, rinnastaakseen tai ladatakseen merkityksiä uudelleen. Taide pystyy yhdistelemään asioita, myös fiktiota ja faktaa tavalla, joka saa näennäisen objektiiviset faktat toisenlaisen näkökulman armottoman tarkastelun kohteeksi. 

Taide voi tehdä asioita pieneen tai isoon kokoon, sen avulla voi tarkentaa katsetta merkityksellisiin yksityiskohtiin tai käyttää spektaakkelille ominaista voimaa – jopa spektaakkelikriittisesti.

Yksi yhteiskuntakriittisen taiteen voimakeinoista on huumori – niin kipeää kuin se toisinaan onkin vakaviin aiheisiin yhdistettynä. Purskahdin Eri mieltä -näyttelyssä jopa muutaman kerran nauruun. Mika Rottenbergin yksikanavainen videoteos Puristus (2010) on absurdi faktan ja fiktion sekoitus. Filmissä on käytetty dokumentaarista materiaalia arizonalaisilta viljelmiltä, joissa meksikolaisnaiset keräävät jäävuorisalaattia, sekä intialaisilta kumipuuviljelmiltä, joissa naiset vuodattavat puista kumin valmistukseen tarvittavaa maitiaisnestettä. Dokumentaarisiin aineksiin yhdistyy koneen tarkkuudella toimiva laitos, jossa Rottenbergin hurjat naismallit tuottavat jäävuorisalaatista, poskipunapaleteista ja kumista muodostuvan kuution, taideobjektin. Ja näinhän kapitalismi toimii: tuottaa meille koko ajan absurdeja ja merkityksettömiä objekteja. Rottenberg itse toteaa teostensa olevan fiktiota samalla tavalla kuin kapitalismi on fiktiota. 

Mika Rottenberg (s. 1976), Puristus, 2010. 

Toinen teos, joka minua nauratti, oli Rainer Ganahlin videoteos Vihaan Karl Marxia (2010). Teoksessa nuori saksalaisnainen solvaa kiinaksi Karl Marxin patsasta Karl-Marx-Alleella Berliinissä. ”Kiinalainen elämäntapa, kiinalainen talous, kiinalainen energia, kiinalaiset lait ja kiinan kieltä kaikkialla. Vihaan sinua, Karl Marx!” Ensin teos naurattaa, mutta sitten sitä alkaa miettiä kapitalismin rakennetta ja sen rautaisia lakeja – muun muassa sitä, että joudun puhumaan englantia kaikkialla, minne menen, suurelta osin jopa Virossa. Ja mitähän afrikkalaiset ajattelevat siitä, kun kiinalaiset ostavat suuria osia Afrikasta, sen maita ja työvoimaa. Minkälainen on Marxin ennustama kapitalismin kehityskulku tässä uudessa tilanteessa, jonka saatoimme ennustaa yhtä suurella varmuudella kuin Neuvostoliiton hajoamisen? 

Rainer Ganahl (s. 1961), Vihaan Karl Marxia, 2010.

Teoksen muoto voi olla myös kuin itse sisältö. Nationalismin problematiikkaa monissa teoksissaan käsitelleen Tanja Muravskajan 2-kanavainen videoinstallaatio Kolme sisarta (2015) on katsojalle vaativa. Kahden päällekkäin puhuvan naisen seuraaminen on jo sellaisenaan vaikeaa, mutta kun teos sijaitsee vielä avoimessa tilassa muiden katsojien ja teosten tuottamassa häiriökentässä, on sen haltuunotto kokonaisuudessaan mahdotonta. Kunnes tajuaa, että niinhän sen pitää ollakin. Videoilla puhuvat Muravskajan serkut ­– kuvaaja itse on se kolmas. He nimittivät toisiaan lapsena sisariksi korostaakseen läheisyyttään. Nyt maailma ja varsinkin Ukrainan tapahtumat ovat heittäneet heidät erilleen: yksi asuu ja työskentelee Virossa, yksi on Ukrainaan jäänyt Maidan-aktivisti ja yksi on muuttanut Venäjälle. Kaikille etnisen identiteetin muodostuminen on käynyt monimutkaiseksi, ja läheisyyskin on vaakalaudalla. Kaikki elävät erilaisten nationalistisesti määriteltyjen voimien vaikutuksessa. Argumentit eivät kohtaa. Ajauduinkin pian miettimään omaa Viro-suhdettani. Minulla on paljon virolaisia ystäviä ja tuttavia, ja irvailen heille usein virolaisesta ylikorostuneesta nationalismista. Nykyään tämä tuottaa usein sen, että minua nimitetään kommunistiksi, mitä en ole koskaan ollut. Virossa joudun kuitenkin toisinaan kantamaan tätä leimaa – halusin tai en. Käy siinä sitten analyyttista keskustelua. Ja kuitenkin sitä on käytävä, kaiken hälyn ja disinformaation keskellä. Jonain päivänä ehkä löytyy yhteinen maaperä. 

Tanja Muravskaja (s. 1978), Kolme sisarta, 2015.  

Eri mieltä -näyttelyn 19 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää yhdistää moniäänisyys ja sijainti merkityksellistämisen välimaastoissa. Väitelauseita ei juurikaan esitetä – paitsi ehkä saamenmaalaisen anonyymeina esiintyvien taiteilijoiden Suohpanterror-ryhmässä, joka pyrkii selkeästi poliittiseen päämäärään: saamelaisten oikeuksien tunnustamiseen muun muassa Suomen eduskunnassa, joka ei vieläkään ole ratifioinut kansainvälistä ILO:n yleissopimusta 169, joka takaisi saamelaisille turvatun aseman alkuperäiskansana. Aseenaan Suohpanterror käyttää vanhojen julisteiden ja muiden ikonisiksi muodostuneiden kuvien maailmaa, jota se muokkaa ironiseen tapaan oman sanomansa käyttöön. 

 

Suohpanterror, Suohpangiehta, 2013. 

Groysin lisäksi teoreettista taustaa näyttelylle tarjoaa filosofi Jacques Rancière (La Mésentente, Galilée 1995) joka korostaa sitä, miten politiikassa kyse on erimielisyydestä sen suhteen, mitä tulisi nähdä tai tehdä näkyväksi. Se minua tällaisissa näyttelyissä aina harmittaa, että ne ovat todellisuudessa kuitenkin aina samanmielisiä, että niissä ei uskalleta tarpeeksi rohkeasti tuoda esiin sitä, miten taideinstituutioiden tukema yhteiskuntakriittinen nykytaide on aina vihervasemmistolaista, aina antikapitalistista, aina antinationalistista. 

Vaikka tiedänhän minä, keitä ne pelkäävät ja miksi.