Julkaistua 707 & Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 6: Sanni Grahn-Laasosen perustuslaillinen ongelma

Torstaina oli taas vuorossa Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Piti puhumani ihan toisesta aiheesta – eräs ystäväni nimittäin ehdotti aiheeksi kulttuurilehtien irtonumeroiden saamisen vaikeutta, minkä huolen minäkin jaan ja siksi innostuinkin aiheesta –, mutta torstaiaamuna kahvia juodessani ja aihetta pähkäillessäni Sanni Grahn-Laasosen tökerö avoin kirje marssi vastustamattomasti yli. Tässä vielä linkki jutussa siteeraattuun Tieteentekijöiden liiton julkilausumaan sekä linkki Juha Matti Mäntylän juttuun. 
On itse asiassa pöyristyttävää, että juuri opetus- ja kulttuuriministeri uhkaa yliopistojen vapautta ja kiristää niitä tulevalla harkinnanvaraisella rahoituksella, jonka ehdoksi hän asettaa epämääräisesti "tekoja ja muutoksia" ja niille taustaksi vaatimuksen "elinkeinoelämäyhteyksistä ja tutkimustulosten paremmasta hyödyntämisestä ja kaupallistamisesta". En siis lainkaan vitsaile puhuessani kirjeen perustuslain vastaisuudesta. Sen lisäksi, että kirjeessä on retorisia haasteita, saattaa siinä olla juridisiakin haasteita. Hmm.

Sanni Grahn-Laasosen perustuslaillinen ongelma

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) tiistainen avoin kirje yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle on herättänyt runsaasti keskustelua. Valtaosa kommenteista on ollut kielteisiä. Tutkijoiden ja opettajien kommenteista on ollut helppo aistia voimakasta loukkaantumista.

Professoriliiton puheenjohtaja Kaarle Hämerin mukaan ”patistamiskirjeen sävy tuntuu sellaiselta, että ministeri ei tunne eikä arvosta yliopistolaisten työtä”. Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen toteaa puolestaan, että ”patistamiskirje tuntuu tässä tilanteessa varsin ikävältä viestiltä”.

Ruokkivaa kättä ei tunnetusti ole helppo purra, joten Grahn-Laasonen tuntuu retorisesti täysin epäonnistuneella kirjeellään sohaisseen kipeään ongelmaan.
Grahn-Laasonen toteaa kirjeensä alussa: ”Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä. Kun on ollut vaikeaa, on selviytymiskeinoksi aina valittu osaamisen vahvistaminen ja kansan sivistystason nostaminen.” On irvokasta, että Sipilän hallituksen koulutukseen ja tutkimukseen kohdistuvien leikkauksien myötä korostetaan osaamisen ja sivistystason merkitystä selviytymisessä. Mukana on porkkanoitakin, kuten lupaus strategisen rahoituksen lisäämisestä. Siihen sisältyy kuitenkin peitelty uhkaus: ”Strategista rahoitusta on jaossa suhteessa tekoihin ja muutokseen.” Grahn-Laasosen kirjeen voikin nähdä tuleviin rahoituspäätöksiin liittyvänä kiristyskirjeenä. 

Yliopistojen valtiolta saamasta perusrahoituksesta strategiaperusteisen rahoituksen osuus on kymmenisen prosenttia eli 160 miljoonaa euroa, ja sitä ollaan siis lisäämässä. Hieman näkökulmaa vaihtamalla asiaa voi tarkastella myös siten, että poliittisen ohjauksen valtaa tutkimuksessa halutaan lisätä. Talouselämän Juha-Matti Mäntylä tiivisti heti tiistaina: ”Tuore yliopistolaki antoi yliopistoille vapauden luoda oma strategiansa, mutta jatkossa niiden hengissä selviytymisen edellytys on kuitenkin se, että tuo strategia miellyttää hallitusta.” 

Minulla ei ole juridista koulutusta, mutta lakia olen kuluneena vuotena lukenut enemmän kuin koskaan. Erityisesti perustuslakia. Olen oppinut jo ulkoa 16. pykälän, joka koskee sivistyksellisiä oikeuksia ja jonka viimeisessä virkkeessä todetaan: ”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.” 

En voi välttyä siltä tunteelta, että Sipilän hallitus ja sen harjoittama markkinafundamentalismi uhkaavat eri suunnilta sivistyksellisiä oikeuksiamme. Markkinoiden arvot, kilpailun korostaminen ja tehostamisvaatimukset tunkeutuvat niille alueille, joita on perinteisesti totuttu arvioimaan toisenlaisilla mittatikuilla. Myös Grahn-Laasonen on mukana tässä prosessissa: hänen mukaansa ”tarvitaan vahvempia elinkeinoelämäyhteyksiä ja tutkimustulosten parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista”. 

Maalaisjärkeni käskee minun toteamaan tämän toiminnan – ja muun muassa Grahn-Laasosen kirjeen osana sitä – olevan selvästikin perustuslain vastaista. Poliittisesti ohjaillun rahoituksen lisääminen ja sen valjastaminen markkinoiden palvelukseen ei voi missään mielessä olla ”vapauden turvaamista”. 

Toisaalta juridiikan osaaminenkaan ei tässä problematiikassa auta. Kysymys siitä, mitä ”vapaus” tarkoittaa, ei saa vastausta lainoppineilta. Eikä ”turvaaminenkaan” ole yksinkertainen asia. Sen kuitenkin uskallan todeta, että ainakaan Grahn-Laasosen kirjeessä ei vapautta yritetä turvata – päinvastoin. 

Rakas alma materini.

Professoreiden ja tutkijoiden tavoin minäkin olen loukkaantunut, vaikka en olekaan kovin akateeminen kansalainen. Maisterintutkintoni Helsingin yliopistossa jäi kesken jo 1980-luvulla: englanniksi olen ns. drop out eli nykysuomeksi ’pudokas’. Kuitenkin huomaan palaavani rakkaudella näihin turhiin opintoihini koko ajan. Lämpimien muistojen lisäksi olen tajunnut myös sen, että kaikki suorittamani turhat arvosanat ovat hyödyttäneet minua lukemattomin tavoin – myös ammatillisesti. Viimeksi tällä viikolla sain muinaisista sosiologian opinnoistani hyötyä arvioidessani erästä taideteosta, jonka kohteena oli juuri mittausten ja tilastojen taakse piiloutuva ja vaikeasti määriteltävä sosiaalinen todellisuus sellaisena kuin ihmiset sen omassa arjessaan ja omaan henkilöhistoriaansa liittyen kokevat. Kirjoitin mielestäni juuri mittausten vaikeudesta ponnistavan hyvän kritiikin. Mutta millä senkin hyvyyttä mittaisi? No, sainhan minä kirjoituspalkkion, joten ainakin opintojeni kaupallistaminen onnistui niiltä osin. 

Vakavasti ottaen: sain opiskella sivistysyliopistossa, jonka harjoittaman opetuksen ja tutkimuksen vapaus oli selvästikin perustuslaillisesti turvattu. Vapaus kosketti minuakin syvästi, mutta vastuun se jätti minulle itselleni. Näiden varaan olen yrittänyt rakentaa ammatillista elämääni. Nykyään kumpikaan ei ole itsestäänselvyys eikä tunnu kovinkaan turvatulta.