Julkaistua 746: Kuinka myötäelää taiteellisesti oikein?

Välillä tunnen olevani pelkkä kirjoituskone. Eilenkin ilmestyi kolme tekstiäni. Alla niistä eka, muut myöhemmin päivän mittaan. Tämän Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini kirjoittaminen oli vähän tuskallista. Tunnen Pekan vuosien takaa, eikä ole tietenkään mukava katsoa, kun hän on saanut, saa ja tulee saamaan turpiinsa tahtoen teollaan kuitenkin kaiketikin pelkkää hyvää. Olen kuullut asiasta taitelijaystäviltäni niin paljon negatiivista kritiikkiä, etten muista edes Teemu Mäen (s. 1967) jälkeen tällaista ryöpytystä. Ja se tapahtui jo vuonna 1988 eikä tunnu unohtuvan koskaan. Katson kuitenkin, että minun pitää olla rehellinen ja avoin omien mielipiteideni suhteen:

Kuinka myötäelää taiteellisesti oikein?

Tammikuussa 2015 opin uuden ilmaisun. Kun Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehtiin terrori-isku, alkoi somessa kiivas keskustelu monien ihmisten vaihtaessa Facebook-profiilikuvaansa Ranskan trikolorin. Jotkut kokivat sen eurosentrisyytenä suhteessa joka puolella maailmaa tapahtuviin terrori-iskuihin. Suomeenkin vakiintui ilmaisu ”Je suis…”. Tuolloin alettiin myös puhua ivallisesti ”väärin suremisesta”. Moni tuttavanikin oli mukana, molemmissa leirissä. Itse en edes osannut asemoida itseäni tähän keskusteluun. Olin hämmentynyt ja ehkä vähän ahdistunutkin. Laitoin pääni pensaaseen.

Olen naiivisti luullut, että vihapuhetta käyvät aina jotkut toiset siellä jossain muualla. Keskusteluiden sävy kertoi kuitenkin, että ns. punaviherkuplassa elävät ihmiset ovat vähän rapsutettuina hekin varsin vihaisia. Somessa levitettynä ja kirosanoilla vahvistettuna sanomat saivat suvaitsemattomuuteen perustuvan muukalaisvihan piirteitä. Tätä on tapana kutsua vihapuheeksi.
Siinä punaviherkuplassa minäkin taidan elää. Mutta ehkä se ei olekaan kupla: suvaitsevaisuus ja siitä käyty keskinäinen hymistely tuntuu loppuvan yllättävän nopeasti, vaikka kyse olisi yhteisesti jaetuista huolista.
 

Pekka Jylhä (s. 1955), Kunnes meri hänet vapauttaa, 2015.

Nyt on käynnistynyt samankaltainen keskustelu, joka tulee tästä päivästä lähtien kiihtymään. Tänään nimittäin avataan palkitun kuvanveistäjä Pekka Jylhän näyttely. Teosten joukossa on hänen tekemänsä 3D-tulostettu veistos, jossa akvaariomaisessa lasivitriinissä makaa toisinto Välimereen hukkuneesta 3-vuotiaasta Alan Kurdista, syyrialaisesta kurdipojasta, joka herätti koko maailman myötätunnon. Hänen nyt jo ikoniseksi muodostuneen kuvansa otti turkkilainen journalisti Nilüfer Demin. Se tulee epäilemättä olemaan vaikutuksiltaan samaa luokkaa kuin kuuluisa AP:n valokuvaajan Nick Utin kuva selkänsä polttaneesta ja alastomana napalmipommitusta pakenevasta 9-vuotiaasta tytöstä Kim Phúcista.
 

Nick Útin (s. 1951) ikoninen kuva Vietnamin napalmpommituksista vuodelta 1972. Ei tähänkään kuvaan mikään taideteos olisi tuonut lisää symbolista voimaa. Kolminkertainen oikeustieteen kunniatohtori Kim Phúc (s. 1963) elää nykyään Kanadassa. 

Jylhän kantavana ajatuksena on ollut lausahdus ”jotta emme unohtaisi”. Tarkoitus on hyvä. Reaktiot jo ennen näyttelyä ovat kuitenkin olleet ihan toisenlaisia: on puhuttu ”sosiaalipornosta”, on käytetty ilmaisuja ”mauton”, ”vastenmielinen” ja ”eksploitaatio”. 

Keskustelu pakolaistaiteesta on kiihtynyt jo ennen Jylhää. Kiihkeimmin sen käynnisti kiinalaistaiteilija Ai Weiwei, joka kohautti maailmaa aiemmin tänä vuonna jo kolmeen kertaan. Ensin hän esiintyi rannalla maaten ja Alan Kurdia esittäen intialaisen lehtikuvaajan Rohit Chavian kuvassa. Sitten hän installoi Berliinin konserttitalon pylväät 14 000 pelastusliivillä, jotka olivat kotoisin Välimeren ylittäneiltä pakolaisilta. Seuraavana hän laitatti Berliinin elokuvafestivaalien gaala-illan yleisön päälle kimaltelevat pelastuspeitteet ja otatti selfieitä. Molemmat teot saivat osakseen kritiikkiä, mutta varsinkin jälkimmäinen noteerattiin kansainvälisessä lehdistössä pääsääntöisesti ”mauttomana”.

Suomalaisetkin taiteilijat ovat jo ennen Jylhää ottaneet teemakseen pakolaiset. Juuri sulkeutuneita näyttelyitä on kaksi. Timo Wright laittoi Galerie Anhavaan pimeään huoneeseen läjän samaisia pelastusliivejä nimellä Kharon – siis mytologinen kuoleman lautturi. Katutaiteesta ponnistava EGS teki puolestaan lasiveistoksen, jossa hänen nimimerkkinsä kolme kirjainta – joita hän aina käyttää teoksissaan – sulautuivat yhteen Alan Kurdin hahmon kanssa lasiveistoksessa Rantaan huuhtoutunut. 

EGSin nimeä ei keskusteluissa ole näkynyt, mutta esimerkiksi Wrightin teoksesta verkkolehti Editissä Viivi Poutiainen totesi lakonisesti – rivien väliin tuomionsa kirjoittaen: ”Katsoin vain niitä pelastusliivejä niin, että ’okei, tässä näitä nyt on. Pakolaiset ovat näitä pitäneet ja nyt ne on täällä Helsingissä gallerian lattialla, pimeässä nurkassa’.” Ai Weiwein hän tuomitsi yksinkertaistavaksi, osoittelevaksi ja populistiseksi. Hänen keskustelukumppaninsa Tuomas Laulainen oli samaa mieltä: ”Se puhetapa ja kuvasto, mitä tässä käytetään on minusta hyvin samanlainen mitä iltapäivälehdissä näkee.” 
Olen ammatiltani taidekriitikko, joten minulla ei pitäisi nyt olla mahdollisuutta tunkea päätäni pensaaseen. Minun pitäisi esittää ponteva mielipide. Olen kuitenkin hämilläni ja vähän sanaton. Sen tiedän kuitenkin, että Jylhä on lähtökohtaisesti väärässä. Ei hän estä meitä unohtamasta sitä kurdipoikaa. Sen teki jo se valokuva. Tiedän sen siitä, että en ole koskaan unohtanut sitä vietnamilaistytönkään kuvaa. Jotain tuntemuksistani kertoo ehkä kuitenkin se, että päätin jättää koko näyttelyn väliin ja mietiskellä asiaa ihan itsekseni. Fyysisen veistoksen – siis miltei käsialattoman 3D-tulosteen – näkeminen ei muuta tilannetta. Olen nähnyt siitä etukäteen valokuvan, ja se riittää. Ei se siis ainakaan kovin hyvää taidetta ole. Kolmiulotteisenakin sen on vain naturalistinen kuva ja sellaisena kuin latteaa sosialistista realismia.

***

PS. Sille joka ihmettelee Alan Kurdin nimen kirjoitusasua. Alun perin hänet uutisoitiin Aylan Kurdina, mutta se on myöhemmin tarkentunut Alaniksi.

Näyttelykuvia 1027 & Katutaidetta 129: EGS särki lasikaton

En ole ihan varma siitä, onko termi 'lasikatto' sukupuolitettu ja varattu vain vain naisille, mutta ilmaisu tuli mieleeni EGSin (s. 1974) avajaisissa Make Your Mark Galleryssa. Katutaide nimittäin mursi oman lasikattonsa lopullisesti hänen näyttelynsä Archipelago of Secret Identity (10.–28.2.) yhteydessä. Tätä ei ole koskaan ennen tapahtunut suomalaisessa katutaiteessa: näyttelyssä oli kauppoja tehnyt kolme taidemuseota, HAM, Artsi ja Kiasma.
Artsin kohdalla asia on jotenkin "luonnollista", koska Vantaalla päätettiin erikoistua sekä katutaiteeseen että performanssiin, mikä sivumennen sanottuna oli hiipuvalle museolle bourdielaisessa distinktiktiomielessä nerokas veto, HAMin ja Kiasman tulo mukaan kertoo puolestaan siitä, miten establismentin täytyy aina löytää marginaalista uutta elämää. Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. 
Taiteemme kentällä siis tapahtuu, ja mukaan on tunkeutunut uusi alakenttä, jonka muotoutumista saamme parhaillaan seurata, kuten aiemminkin olen todennut. Mutta tämä asia sikseen. Palaan siihen ehkä joskus.
On myös jotensakin "luonnollista", että juuri EGS on tuon lasikaton murtaja. Hän alkaa olla jo katutaiteemme grand old man ja epäilemättä myös alan kansainvälisin tekijämme. 
EGS on tunnettu vain kolmesta kirjaimestaan, jota hän varioinut eri tavoin ympäri maailmaa jo pitkän aikaa. Olen itsekin ollut kerran hänen kanssaan ulkomailla maalaamassa. EGSin tekee kiinnostavaksi hänen ikään kuin arkeologinen suhtautuminen lajiinsa: hän tuntee graffitin taidehistorian ja tyylit tarkkaan ja on varioinut käsialaansa tutkien erilaisia perinteitä ja tekotapoja.
Olen vasta viime vuosina tajunnut kunnolla katutaiteen identiteettipoliittisen luonteen. Tiedän esimerkiksi EGSin oikean nimen ja erilaisia asioita hänen siviilielämästään, mutta en voi kirjoittaa siitä. Hän liikkuu maailmalla pseudonyyminä ja joutuu salailemaan identiteettiään tai rakentamaan sitä epäkonventinaalisilla tavoilla – valittuaan tällaisen tavan ilmaista itseään taiteen kaltaisella tai nyt jo taiteeksi muuttuneilla keinoilla. Siksikin hänen uudet lasiveistoksensa, joissa kolme kirjainta ovat muuntuneet jo miltei tunnistamattomiksi, ovat ymmärrettävästi merkki hauraasta identiteetistä:

 

Tätä hän itsekin avajaisissa korosti, kun kritisoin häntä siitä, että teokset alkavat lähentyä liikaa sievyyttä ja koristeellisuutta. Siis jotain funktiottoman designin kaltaista. Ehdotin hänelle identiteetin vahvistamista ja kokeilua pronssilla, johon saisi rosoa enemmän (eräs taiteilijatuttavani lisäsi vielä sopivammaksi materiaaliksi myöhemmin betonin). Hän lupasi miettiä asiaa. Tajusin kuitenkin lopulta hänen pointtinsa, ja lasin särkyvyys on tietenkin aika voimakas symbolinen tehokeino. 

EGS on identiteettisyistä myös selkeästi politisoitunut. Hänen identiteettipoliittiset pohdintansa ovat syventyneet siitä, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu:

EGS risteilee kiinnostavasti modernistisen ilmaisun ja katutateen eri lajityyppien kanssa. Veistoksellinen muoto kantaa sisällään useampia merkityksiä: 

Art Smuggler (2015).

Piilotettava, kokoontaitettava ja siis salakuljetettava taiteellinen identiteetti vie ajatukset väistämättä maailmantapahtumiin. En halua dramatisoida asiaa: EGS on valkoinen, eurooppalainen ja hyvinvoiva ja menestynytkin ihminen, mutta tuntuu jotenkin siltä, että hänen katutaiteilijan ja epävarman identitteettitaustansa huomioon ottaen on luontevaa siirtyä nykyajan keskeisimpään nomadismin muotoon, siirtolaisteemaan, joka on herättänyt viime aikoina taiteessakin runsasta keskustelua. 

Some-maailma on itse asiassa suorastaan kuohunut Ai Weiwein (s. 1957) viimeaikaisista pakolaisstunteista, Timo Wrightin (s. 1977) pelastusliivi-installaatiosta Anhavalla (2.–28.2.) ja Pekka Jylhän (s. 1955) tulevasta näyttelystä (4.3.–3.4.) Helsinki Contemporaryssa Alan Kurdi -näköisvestoksineen. Samaa keskustelua käytiin muun muassa Editissä.
Ai Weiwein poseeraaminen kuolleena pikkupoikana ei liene taidetta vaan epäonnistunutta kuvajournalismia. Kuvaajana oli intialainen Rohit Chavla: 

Hänen pelastuliiviinstallaationsa oli epäilemättä taidetta ja toki komea spektaakkeli, mutta jos sen tarkoitus oli saada maailma tietoisemmaksi siitä, mitä tapahtuu (kuten hän eräässä haastattelussa totesi – en valitettavasti laittanut sitä talteen enkä nyt löydä sitä tähän hätään), oli se epäonistunut poliittinen taideteos, koska epäilemättä koko sivistynyt maailma – eli Ain potentiaalinen yleisö – on jo entuudestaan täysin tietoinen siitä, että Välimereen hukkuu turhaan ja traagisesti koko ajan ihmisiä. Emme tarvitse Aita kertomaan sitä meille.

 

Julkkisselfieiden otattaminen pelastuspeitteissä oli mielestäni silkkaa sirkusta.

Wrightin pimeä verhontakuinen pelastusliivi-installaatio helsinkiläisessä huippugalleriassa oli vain lattea epigoni, ei mitään muuta. 

Kharon, 2016.

Jylhä on varmaankin hyväntahtoinen ja ehkä vähän naiivikin, mutta hänen tietokonemallinnettu ja käsittämättömästi akvarioitu näköiskuvansa hukkuneesta pikkupojasta ei lisää alkuperäisiin Nilüfer Demirin (s. 1986) valokuviin yhtään mitään. Koen sen pelkkänä vastenmielisenä sosiaalipornona, jolla ei taideteoksena ole mitään annettavaa. 3D-maailmasta ei todellisuudessa ole pitkä matka sosialistisen realismin sisällöllisesti tyhjään ja pinnalliseen sekä sitä kautta silkkaan eleenomaiseen naturalismiin. 

Kunnes meri hänet vapauttaa, 2016.

Jylhä totesi Apu-lehdelle näin: "Siinä hetkessä hän tiesi, että kuva oli saatava tallennettua muistiimme. Ettemme taas unohtaisi."
Kyllä se pysyy muistissamme tällä:

Kaikkea tätä taustaa vasten oli häkellyttävää nähdä EGSin näyttelyssä hänen lasiveistoksensa Washed Ashore:
 

Mietin pitkään suhtautumistani siihen. Olen miettinyt sitä itse asiassa jo pari viikkoa aina silloin tällöin. Ensin tämäkin teos ärsytti minua melko paljon. Sitten aloin kuitenkin kokea sen sympaattiseksi, pieneksi ja inhimilliseksi kannanotoksi. Deformoitunut yhteensulattaminen, jolla EGS kytkee toisiinsa vain etäisesti näköiset omat kolme kirjaintaan ja rantaan huuhtoutuneen figuurin, on hienovarainen ja intiimi. Se on henkilökohtainen kannanotto, jossa juuri henkilökohtaisuus tulee voimakkasti näkyväksi – ei vain jokin abstrakti asia tai käsitteellinen ja viileä lähestymistapa. Se on kuin EGSille luontaisen ilmaisun muodon saanut "Je suis..."
Je suis... -kampanjat herättivät nekin kiihkeää keskustelua ja melko vihaista puhetta somessa, alettiin puhua muun muassa pilkallisesti "väärin suremisesta". Ja niinhän minuakin nyt voi syyttää siitää, että koen Ain, Wrightin ja Jylhän tavat surra tai ottaa kantaa jotenkin vääriksi, ja siksi tätä onkin niin vaikea kirjoittaa. En halua olla mikään tuomari. Ei minulla ole tarjolla mitään vaihtoehtoa "oikein suremiseksi". Puhun vain omista reaktioistani ja tunteistani, jotka ovat osin reflektoimattomia, vaikka seuraankin taidetta työkseni. EGS lopulta pysäytti minut. Muut mainitsemani teokset eivät sitä kyenneet tekemään. Näin uskallan sanoa Jylhästäkin, vaikka olen nähnyt vain valokuvan. Omat rehelliset tuntemukseni tässä asiassa ovat minulle ainoa mahdollinen totuus. Toki sekin on väliaikainen: tuntemuksiaan pitää epäilemättä pyrkiä myös tutkailemaan itsereflektiivisesti eikä pelkästään pikaisen hahmottoman tunteen tasolla.

PS. Ja riittäähän näitä maailmalla. Tästä linkistä esimerkiksi marokkolaiseen performatiiviseen tapahtumaan, jossa pikkupojan vaatteiden värejä kantavat aikuiset makaavat rannalla samassa asennossa 20 minuuttia, ja Gazassa tehtyyn hiekkaveistokseen.

Ja Intiassakin tehtiin hiekkaveistos:

Sudarsan Pattnaik (s. 1977). 

PPS. Huomenna on vielä aikaa käydä tarkistuttamassa omia tuntemuksiaan sekä Anhavalla että Make Your Mark Galleryssa. Molemmat näyttelyt ovat viimeistä päivää avoinna.