Eikä mennyt kuin kaksi päivää keskiviikon seminaarista, niin taas oli tarjolla sitä samaa: perjantai-iltapäivän täytti verkkolehti Mustekalan yhdessä Kuvataideakatemian kanssa järjestämä keskustelutilaisuus aiheesta Tulevaisuuden taide. Tällaisia piti kysymysten olla: "Millaista on taide tulevaisuudessa, mitkä ovat sen olemassaoloa määrittävät reunaehdot? Miten taiteen tekeminen ja kokeminen muuttuu esimerkiksi uusien taidemuotojen ja sosiaalisen median myötä? Onko taiteella yhteiskunnallista vaikuttavuutta tulevaisuudessa ja millaista?"
No, näihin kysymyksiin ei oikein koskaan päästy, eikä alustajajoukon kokoonpano liiassa hajanaisuudessaan oikein antanut sellaiselle mahdollisuuttakaan. Kiinnostavaa – siis esimerkiksi paljon kiinnostavampaa kuin keskiviikkona – keskustelua kuitenkin käytiin, ja paikoin varsinkin yleisön joukosta – muun muassa performanssitaiteilija Pekka Luhta (s. 1954) ja nuorenpuoleinen kuvataiteilija Topi Äikäs (s. 1976) – tuli erityisen stimuloivia kommenteja.
Tilaisuuden aloitti Kuvataideakatemian maalauksen professori Silja Rantanen (s. 1955), ja hän kyllä jaksaa aina yllättää. Joskus hän saattaa olla erityisen – joskus ehkä vähän liiankin – filosofinen ja sivistynyt, mutta nyt hän uskaltautuikin aika räyhäkkään poliittiseksi – kuitenkin varustettuna sillä samalla harkinnalla ja tarkkuudella, joka hänen julkista puhettaan aina leimaa. Siinä menivät Guggenheimit, oikeistolaistuminen ja taideyliopistojen yhdistämishanke samaan kriittiseen soppaan:
Puhetta jatkoi performanssitaiteilija ja kirjoittaja, Esitys-lehden päätoimittaja Pilvi Porkola (s. 1972), joka oli ehkä vähän turhankin optimistinen ja pitäytyi myös vähän liikaa omissa "pieninstitutionaalisissa" asemissaan. Nuori Riina Hänninen (s. ?) oli ehkä vähän liian nuori tunteakseen suomalaisen taidekentän kiemuroita. Hän myös pitäytyi liikaa muutaman vuoden takaisissa traumaattisissa kokemuksissaan Lahden taideinstituutissa. Eikä tämä tematiikka oikein seminaarin aiheeseen liittynyt.
Taideteoreettiseen lenkkitossureadymade-performanssiinsa vähän liian ihastunut Marko Gylén oli
mustekalamaisen akateeminen, mutta varsinkin juuri Pekka Luhta sai hänetkin siirtymään omassa paperissaan pysyttelemisen sijaan keskustelemaan. Loppujen lopuksi tilaisuus oli aika onnistunut ja ennen kaikkea ihan aidosti keskusteleva. Yleisön joukosta tuli paljon kommentteja ja kysymyksiä.
Mutta on se niin vaikea pysyä aiheessa. Esimerkiksi sosiaalisesta mediasta ja taiteen tulevaisuudesta ei puhuttu halaistua sanaa. Itsekin olin valmistautunut kommentoimaan jotain Facebookista ja monopolikapitalismin vaihtoehdottomuudesta. Vaikka olenhan minä sanani siitä jo saanut sanoa.
Mutta nyt annan piutpaut kuvataiteelle. Kuuntelen vähän aikaa Aretha Franklinin 8. Atlanticille tekemää studioalbumia Young, Gifted and Black (1972),
***
Mutta nyt annan piutpaut kuvataiteelle. Kuuntelen vähän aikaa Aretha Franklinin 8. Atlanticille tekemää studioalbumia Young, Gifted and Black (1972),
menen Yrjönkadun uimahalliin uimaan ja sitten syön karitsanmunuaisia ja juon chileläistä punaviiniä ja mietin, että olenkohan minäkin sittenkin 'sivistysporvari' – niin kuin jotkut nuoret eilen seminaarissa kauhukseni ja yllätyksekseni itseään nimittivät.
Miten vain, kuunnelkaa tästä Young, Gifted and Black. 
