Julkaistua 772: Rituaalinen monumentti siemenille

Kesäkuun Voimassa ilmestyi viime viikolla juttuni Egle Oddon (s. 1975) vetämästä kiinnostavasta projektista. Ingressi oli lyhentynyt, mutta en jaksa nyt ryhtyä vertailemaan muita mahdollisia muutoksia, joten tässä lähettämäni alkuperäinen teksti:

Rituaalinen monumentti siemenille

On veikkailtu, että tulevat sodat ja katastrofit liittyvä erityisesti veteen ja taisteluun veden omistuksesta. Tätä taistelua käydään jo, mutta vähintäänkin yhtä totista ja perustavanlaatuista on myöskin käynnissä oleva sota siemenistä. Kuvataiteilija Egle Oddo haluaa monumentin siemenille.

 

Siementen vanhat maatiaislajikkeet vaihtuvat kiihtyvällä nopeudella teollisiin lajikkeisiin. Kasvinjalostus on siirtynyt suuryrityksille, ja ne ovat muuntogeenisten lajikkeiden lisäksi patentoineet perinteisilläkin tavoilla jalostutettuja lajikkeita. Esimerkiksi Monsantolla on nykyään noin 7 500 patenttia. Kun viljelijät ostavat Monsanton siemeniä, he sitoutuvat samalla ostamaan uudet siemenet joka vuosi. Siemeniä säästänyt viljelijä voi joutua oikeuteen. Silti juuri omien siementen säästäminen, varastoiminen, jalostaminen ja kylväminen on ollut viljelijän keskeistä tietotaitoa. 

Siementen symboliarvo on suuri ja myös moninainen. Kyse on isoista elämän perusasioista: hedelmällisyydestä, kasvun ihmeestä, syklisen vuodenkierron merkityksestä, tulevaisuudesta. 

Italialaissyntyinen, Suomessa jo kymmenisen vuotta vaikuttanut kuvataiteilija Egle Oddo on jo vuodesta 2007 suunnitellut monumenttia siemenille. Projekti on vuosien mittaan kasvanut, ja Mäntän kuvataideviikoilla nähtiin viime vuonna siihen liittyvä performanssi-installaatio. Loppukeväästä 2016 vuorossa oli Helsinki, kun Ark of Seeds esittäytyi Suvilahden Kattilahallissa. Nelimetrisen teräsveistoksen – Oddon sanoin ”matkaversio” toteutettavasta kuusimetrisestä pronssimonumentista – ympärille tiivistynyt esitys oli sekä kuvanveistoa että performanssia ja musiikkia. Musiikista ja soittimien rakentamisesta vastasi Lontoossa opiskellut Timo Tuhkanen, joka toimi myös esiintyjänä. Tuhkanen on säveltäjän lisäksi runoilija, kääntäjä ja visuaalinen taiteilija. Samanlaista vaikeasti lokeroitavaa – ammattinimekkeineenkin – monitaiteellisuutta edustavat muutkin esiintyjät: Marika Krook, Juho Laitinen, Outi Pulkkinen ja Teatteri Metamorfoosi. Oddo toteaakin osuvasti olevansa kiinnostunut siementen symbolisesta merkityksestä – myös niiden yhteisöllisestä merkityksestä niiltäkin osin, mitä ”emme vielä tunne”. Kaikkea tulevaa taidettakaan emme vielä tunne, ja Oddokin haluaa vielä käyttää taiteen yhteydessä sanaa avantgarde. 

Tietenkin voisi ajatella asiaa myös siltä kannalta, että on paljon sellaista, mitä emme enää tunne. Oddon alkuidea syntyi ”välttämättömyydestä tuoda yleisö lähelle kasvien siemeniä – sekä elämänmuotona että läsnäolona urbaanissa ympäristössämme ja asiana, jonka kanssa voimme olla eri tavoin vuorovaikutuksessa, ei pelkästään hyödykkeinä, viihteen viheralueina tai ruokana”. 

Urbaanin yhteisöllisyyden kannalta tehokkaampi on tietenkin katoavan esityksen lisäksi pystyttää pysyvä monumentti siemenille – varsinkin kun se on suunniteltu myös soittimeksi ja oikeita siemeniä sisältäväksi arkiksi, jonka ympärille voi rakentaa erilaista rituaalista toimintaa. Varsin ovelaa vaikuttamisen tapa on myös tehdä omalla tavallaan hyvin perinteinen pronssiveistos, johon on helppo samastua – ”ihan samalla tavalla kuin Mannerheimin ratsastajapatsaaseen”, kuten Oddo huomauttaa. Katumielenosoituksen sijaan myös päättäjien on helppo ymmärtää pronssimonumentin kieltä. Itse Oddo vertaa Ark of Seedsiä kuitenkin ennen kaikkea menhireihin, obeliskia muistuttaviin megaliittisiin kulttikiviin, joita tehtiin eri puolilla ennen ajanlaskumme alkua. Oddon mukaan monumentin merkitys kiteytyy kollektiivisten rituaalien mahdollisuuteen ja myös monumentin rooliin muistivälineenä. Hänen mukaansa ”rituaalisuus on keskeistä ihmisluonnossa”. Paha tätä on kyseenalaistaa – oli sitten kyseessä käynti haudalla, jääkiekon mitalijuhlat tai nopeasti rituaalistunut ravintolapäivän karnevaalihumu.  

Lopullisen teoksen todennäköinen sijaintipaikka tulee olemaan Espoo, ja projekti on edennyt toistaiseksi myötätuulessa. 

Teoksen sanoma on siis selkeä: Oddon sanoin ”analyyttisesti ja käsitteellisesti: pitäkäämme huolta yhdessä kasveista, samastukaamme kasveihin eri tavoilla – kuitenkin tietämättä vielä mitä ne kaikki mahdolliset tavat ovat”. Samalla Oddo muistuttaa, että ”taiteilijan intentiot eivät vielä ole kattava selitys sille, mitä olet nähnyt”. 

Teoksen narratiivinen rakenne on toki tärkeä, mutta Oddo haluaa sen väitelauseiden sijaan olevan myös ”vihjaileva” – mikä on ymmärrettävää, jos intentioihin liittyy myös avoimuus sille, mitä emme vielä tiedä. 

Sen me valitettavasti tiedämme, että taistelu on käynnissä. Toivottavasti Ark of Seeds ei tule olemaan hävityn sodan rapistuva muistomerkki.

Äitien kielet

Eilen alkoi Universumissa viisipäiväinen performanssifestivaali Mother's Tongue (14.–18.10), jonka puuhahenkilöinä toimivat hollantilaissyntyinen, Suomessa vuodesta 1994 vaikuttanut Willem Wilhelmus (s. 1951) ja italialaissyntyinen, hänkin jo vuodesta 2006 Suomessa vaikuttanut Egle Oddo (s. 1975).
Ympäri maailmaa koottu transkulttuuristen performanssitaiteilijoiden katsaus kysyy muun muassa: "Is there for transcultural artists any correlation between the lack of using their mother tongue and their creative activity and artistic quality?" 
Eilen tätä kysyivät vaasalainen, äidinkielenään ruotsia puhuva Marcus Lerviks (s. 1969), joka muun muassa söi kottikärräämiään lehtiä:

Ja nykyään Helsingissä vaikuttava, venezuelalaissyntyinen Ignacio Pérez Pérez (s. 1984), joka muun muassa söi aakkosia:

Ja Belfastissa vaikuttava meksikolaissyntyinen Elvira Santamaria Torres (s. 1967), joka muun muassa söi lankaa:

Ja Suomessa parhaillaan residenssissä olevat espanjalaiset Ana Matey (s. 1978) sekä Isabel León (s. 1974), jotka eivät syöneet Helsingin Sanomia, vaan tekivät sillä jotain muuta:

Ja meksikolaistaustainen, Saksassa työskentelevä Lala Nomada (s. 1982, oik Gabriela Aldrete), joka muun muassa söi hiiltä niitattuaan itsensä ensin hiuksista pöytään kiinni:

Ennen muinoin performanssin määrittelyssä vitsailtiin, että se on sitä, kun alastomat ihmiset kaatavat päälleen jotain juoksevaa. Eilisen perusteella voisimme siis lisätä hupailumäärittelyyn jonkin ei-syötäväksi tarkoitetun syömisen.
Mutta vakavasti ottaen: teema on kiinnostava. Jos olette nopeita, ehditte vielä festivaaliin kuuluvaan keskustelutilaisuuteen Suomen valokuvataiteen museolle tänään klo 13.00. Mukana paneelissa ovat Teatterikorkekoulun proffa Ray Langenbach (s. 1948), kulttuuriantropologi Anu Lounela ja Wilhelmus.
Ja illalla taas Universumiin klo 18.30. Eilistä yleisömäärää, joka oli pienempi kuin artistien määrä, voisi ihan hyvin kasvattaa. Tilaisuus on maksuton.

Näyttelykuvia 109 & 110: Marginaalissa

Olisikohan se jotenkin oireellista, että meinasin unohtaa kaksi eilen näkemääni näyttelyä? Ne kuin eivät olleet samalla tavalla "oikeita" kuin kaksi muuta näkemääni. Toinen oli "vain kirjastossa", niin kuin helposti tulee ajatelleeksi, koska kirjastoissa näkee niin paljon huonoa amatööritaidetta – mikä on muuten ihan turha klisee. Tämäkin näyttely oli ihan mielenkiintoinen. Kirjasto 10:ssä, jossa vikkoittain käyn, oli esillä Laajasalon opiston kuvallisen viestinnän ja graafisen suunnttelun linjan kevätnäyttely Inside Outside the Box (18.5.–6.6.). Teemana oli siis yksinkertaisesti kuutio, ja oli ihan hauska katsella sitä, miten nuorempi väki kuution ulottuvuuksia oli hahmottanut:

Vielä huolestuttavampaa oli tietenkin se, että Kulttuurikeskus Caisan näyttely meinasi kokonaan unohtua. Itse asiassa ylipäänsä koko käyminen Caisassa tuppaa unohtumaan – eikä pelkästään minulta, mikä käy ilmi, kun miettii sitä palstatilaa, jonka Caisan näyttelyt valtamediassa ovat saaneet. Sitä jotenkin pitää paikkaa sympaattisena maahanmuuttajapaikana, mutta samalla sen näyttelyihin tulee suhtautuneeksi aivan liian vähätellen, ikään kuin ihan kivana maahanmuuttajapuuhasteluna, jota pitää periaatteessa tukea mutta joka ei silti todellisuudessa ole taiteena niin kiinnostavaa. Ja näinhän se on, hitto soikoon, usein ollutkin. 

Mutta miten nämäkin ongelmat ratkaisee? Onko tällainen keskus vain ghettouttavaa toimintaa? Eiväthän esimerkiksi monet vanhemmista maahanmuuttajataiteilijoista ole mitään erilliskohtelua taide-elämäämme integroitumisessa tarvinneet. Ei heitä itse asiassa kukaan ajattele "maahanmuuttajataiteilijoina". Ajatellaanpa vaikka Chilen 1970-luvun pakolaista Soledad Chuaquita (s. 1937) tai sitten vaikkapa aikoinaan itäblokista tulleita Petr Rehoria (s. 1949), Radoslaw Grytaa (s. 1955) tai Zoltan Popovitsia (s. 1940). Ja kukahan muka olisi syrjinyt Yhdysvalloista Suomeen jo kauan aikaa sitten muuttanutta Howard Smithiä (s. 1928), koska hän on musta? Kaikki nämä taiteilijat edustavat omaa varsin arvostettua osaansa suomalaisesta taiteesta. Tällaisia tulin pohtineeksi, mutta toki pitäisi miettiä vasta-argumenttejakin.

Nyt Caisassa oli kuitenkin ihan kiinnostava näyttely. Italialaissyntyisen arkkitehti Erika de Martinon (s. 1975) ja kuvataiteilija Egle Oddon (s. ?) näyttelyssä Flowing Traces (6.5.–18.6.) oli installoituna hauskalla tavalla rinnastettuna orgaanisia jälkiä ja ihmisen jättämiä vähemmän orgaanisia merkkejä:

 

Pitänee siis ruveta seuraamaan Caisan tarjontaa. Niin, ja samalla voi muuten käydä Café Caisassa syömässä kurdilaisen buffet-pöydän antimia [tämä ei ole maksettu mainos.]