Mehiläispesä vs. Forsblom

Mehiläispesä vs. Forsblom

En erinäisistä syistä johtuen kuulu Facebookin taikapiiriin. Koska olen kuitenkin ammatiltani toimittaja ja utelias sellainen, käyn silloin tällöin vakoilemassa FB:n keskusteluja, jotta saisin tuntumaa niihin asioihin, jotka pinnan alla kulloinkin kuohuvat. 

Kollegani ja ystäväni Heikki Kastemaa (Kulttuurinavigaattori) on näköjään ArtReviewin tavoin laatimassa listaa suomen taidemaailman vaikutusvaltaisimmista henkilöistä. 

Heikki Kastemaa 19.10. käyttämässä vaikutusvaltaansa NVL:n taiteesta kirjoittamisen opiskelijoihin, joihin minäkin opettajana käytin vaikutusvaltaani.

Koen hankkeen monessa suhteessa hyvin ongelmallisena. Miten Heikki esimerkiksi aikoo ottaa huomioon sen, että taidekenttämme sisältää monenlaisia alakenttiä, jotka joko kohtaavat eri tavoin limittäin tai toisinaan eivät lainkaan? Entä erilaiset verkostot ja ristiinkytkennät? Miten hän aikoo suhtautua rahan ja vallan kytkentöihin? Mikä painoarvo niillä oikeasti on? ArtReviewin listan ykköspaikkaa pitää Qatarin taideruhtinatar Al-Mayassa Al-Thani vain siitä yksinkertaisesta syystä, että hän käyttää tällä hetkellä maailmassa eniten rahaa taideostoihin. Minkälaista vaikutusvaltaa raha on esimerkiksi verrattuna Taten johtamiseen (Nicholas Serota, sijalla 6)? Heikki itse toteaa FB:ssa, että ”ostovoimalla on eniten poweria taiteen vallassa”. Ei se kuitenkaan oikeasti näin ole. Se on sitä ArtReviewin listan mukaan, siis yhdestä mahdollisesta näkökulmasta käsin. Toisesta näkökulmasta käsin aivan yhtä hyvin Serota voisi olla maailman vaikutusvaltaisin taideihminen. Hän yhtenä on määrittämässä sitä, mitä Al-Thanille hyvänä taiteena tullaan jatkossa myymään. Esimerkiksi iso retro Tatessa saa Al-Thanin kiinnostumaan kenestä tahansa taiteilijasta. Taidemaailmassa raha toimii yleensä reaktiivisesti. 
Vaikutusvaltaa voi miettiä myös henkilöitymisen problemaattisuuden kautta. Jos ajatellaan vaikka galleriamaailmaa yhtenä osakenttänä, minä esimerkiksi koen Mehiläispesä ry:n paljon vaikutusvaltaisempana kuin Kaj Forsblomin, vaikka viimemainitulla onkin kaikki mahdollinen raha käytettävissään. Mutta mikä hemmetin Mehiläispesä ry? Opin sen vasta tänään. Se on Galleria Huutoa pyörittävä yhdistys, jossa on noin 100 jäsentä ja jonka hallituksen kokoonpanoa en edes kyennyt löytämään netistä. Tarkoitan siis vaikutusvaltaa minuun, joka itsekin olen kiistämättä myös taidevaikuttaja. Galleria Huuto vaikuttaa esimerkiksi minun toimiini ja valintoihini paljon voimakkaammin kuin Kaj Forsblom – johtuen siitä taidekäsityksestä, joka ohjaa minun toimiani. Yksi perusasia on uteliaisuus ja uuden nälkä, tulevaisuuteen kurkottaminen, taiteen sosiaaliset ulottuvuudet, taide ja politiikka… Huuto tarjoaa minulle uutta ja minulle vielä tuntematonta ja yleensä sellaista, joka kiinnostaa minua tavalla tai toisella – Forsblom yleensä vain sitä, minkä jo tunnen. 

Tämä on myös kiistaton esimerkki siitä, että vaikutusvallan analysoiminen pelkkien yksittäisten henkilöiden kautta on vinouttavaa. Eikä niitä henkilöitä aina edes löydy. Vaikutusvalta voi olla myös kollektiivista. Minä en tiedä Huudon hallituksen kokoonpanoa enkä osaa luetella sen sadasta jäsenestä kovinkaan montaa. Entä sitten Rajataide ry? Entä Mustarinda? Jos olisin osallistumassa Heikin listan väsäämiseen, ehdottaisinko minä Henni Oksmania (s. 1970, Huudon toiminnanjohtaja), Alma Heikkilää (s. 1984, Mustarindan puheenjohtaja) ja Tuija Lappalaista (s. ?, Rajataiteen puheenjohtaja)? Enhän minä edes tiedä, kuka on Tuija Lappalainen – ja vieressäni juuri nyt istuu kylään tullut tamperelainen ystäväni, eikä hänkään tiedä kuka on Tuija Lappalainen. Mutta hitto soikoon, Rajataide ry:n puheenjohtajan täytyy olla yksi Suomen taidemaailman power-listan nimistä!  
Tällaista tämä siis on, kun aletaan ihan oikeasti miettiä ja otetaan mukaan erilaisia muuttujia. 
Ymmärrän oikein hyvin, että valtaa ja vallan rakenteita on syytä analysoida koko ajan, jotta ymmärtäisimme ja voisimme jopa tietyllä tavalla valvoa kentän toimintaa ja jotta voisimme yrittää tehdä sitä demokraattiseksi ja muutenkin paremmaksi. Kriittisenä journalistina olen kokenut tekeväni sitä koko ajan ja koen sen myös velvollisuudekseni. En kuitenkaan usko, että satunnaisten taideihmisten mutupohjainen huutoäänestys yksittäisistä vallankäyttäjistä tuottaa mielekästä materiaalia. Ainakaan se ei ole yhteismitallista. 
Yksi ongelma on se, että vaikutusvaltaa on niin monenlaista. Jotkut saavat kicksinsä itse vallasta (ja rahasta), he saattavat vain haluta kasata sosiaalista ja taloudellista pääomaa. Jotkut saavat kuitenkin kicksinsä siitä, että vallan avulla voi tehdä kiinnostavia – jopa hyviäkin – asioita. Miten mitata erilaisia vallan käyttötapoja, ilmenemismuotoja ja suoranaisia lajityyppejä? 
Minä ainakin olen vakavissani siinä mielipiteessäni, että Henni Oksman on vaikutusvaltaisempi taideihminen kuin Kaj Forsblom. Mutta vain yhdestä, minulle tärkeästä näkökulmasta. Miettikää tätä, kun luette Heikin tulevaa listaa. Itse asiassa en edes haluaisi nähdä Henni Oksmania ja Kaj Forsblomia samalla listalla. Kyse on niin erilaisista maailmoista. Forsblom on ja haluaa olla taideruhtinas, Oksmania sellainen tuskin kiinnostaa. Heidän vaikutusvaltansa eivät ole yhteismitallisia.

PS. FB:ssa Heikki lupasi jättää oman nimensä pois. Eikö tämäkin ole vinouttavaa? Kyse on kuitenkin aktiivisesta keskustelijasta ja bloggaajasta, jonka ääntä suomalainen taidemaailma kuuntelee ja jonka power-lista tulee taatusti herättämään keskustelua ja vaikuttamaan omalta osaltaan keskustelun saamiin henkilöityviin suuntiin. Eikö Heikki itsekin ole melko vaikutusvaltainen taideihminen?

Näyttelykuvia 609 & 610 & 611 & 612 & 613 & 614 & 615: En muista pyhittää lepopäivää

Puranpa taas vähän rästejä. Palaan toisssasunnuntaihin, jolloin tein pyhäpäivän kunniaksi kunnon taidekierroksen. Aloitin Helsingin Taidehallista, missä oli viime hetken tilaisuus tutustua Elina Merenmiehen (s. 1967) näyttelyyn Salaista iloa (21.1.–4.3.). 

Precious Stones, 2011.

Merenmiehen näyttely on selvästi ollut yksi alkuvuoden taidetapauksista, ja luulenpa että hänestä on hiljalleen kehittymässä eräänlainen sukupolvensa maalari – niin innostunutta tuntuu vastaanotto olevan. Ja syystäkin. Retrospektiivi oli oikein hieno, vaikka ihan kaikki maalaukset, joita muistan jo 1990-luvulta, eivät aivan täysraikkaina olleet säilyneetkään. Osa runsasdetaljisemmista töistä oli muuttunut ajan saatossa jotenkin liian piperrysmäisiksi, mutta kyllä kokonaisvaikutelma oli voimakas. Merenmies on niin mestarillinen käyttämään sekä taidehistoriallisia viitauksia että omaa fantasiaansa luomaan näitä kummallisia figuureja ja maailmoja, joiden lukeminen ei ole aina niin yksinkertaista mutta joiden lukemisella ei kai aina ole niin väliäkään. Tunnelma kyllä vie mukanaan.

Erikseen on vielä mainittava, että Merenmiehen musteduunit tulevat varmaankin olemaan jonain päivänä klassikoita. On hän taitava.

Le Reniement de St. Pierre, 2009.

***

Taidehallin Studiossa oli Anu Pennasen (s. 1975) näyttely Finnish Pavilions (21.1.–4.3.), polystyreenistä tehtyjen kuviteellisten, kansallista identiteettiä hahmottavien arkkitehtuuripienoismallien installaatio:

Näin tiedotteessa: "Jätemateriaalin käytön ja teoksen muodon lähtökohtana oli kymmenen ikäihmisen kanssa käydyt keskustelut. Niissä kansakunnan rakennusprojekti asettui mittakaavaan suhteessa vaatimattomista lähtökohdista elämänsä rakentaneiden ihmisten elämänodotuksiin, taloudellisiin selviytymistaisteluihin, haaveisiin ja epäonnistumisiin. Nämä henkilökohtaiset keskustelut eivät ole näkyvänä osana lopullista teosta, mutta ne auttoivat taiteilijaa suuresti hänen kriittisen näkökulmansa rakentumisessa."

Itse objektissa oli hauskasti erilaisia modernismin fragmentteja, mutta en minä tuota vanhusten läsnäoloa aistinut millään tavalla. Ettei vain mennyt vähän jeesusteluksi?

***

Sitten tm-galleriaan, missä oli tarjolla Erno Enkenbergin (s. 1975) maalauksia nimellä Operaatio (15.2.–4.3.):

Enkenberg on maalannut uutisia, uutisista tekemiään pienoismalleja. Tiedotteesta: "Operaatio-näyttelyn teokset ovat sen sijaan syntyneet pienoismalleista. Niiden avulla taiteilija on rakentanut väkivaltaisista tapahtumista eräänlaisia arkkityyppejä – jo kliseiseksi muuttuneita murhenäytelmiä, jotka toistuvat puuduttavan samankaltaisina uutisotsikosta toiseen."

Tämä siis lienee koulusurmajuttu:

Barrikadi, 2012.

Maalaukset olivat taidokkaita, mutta näyttelylle ei yhteisestä teemasta huolimatta löytynyt oikein kokonaisilmettä. En myöskään lopulta hiffannut koko jutun kantavaa perusideaa. Teema jäi mielestäni motivoimattoman tuntuiseksi. Mitä Enkenberg halusi teossarjallaan sanoa? Että älkää näyttäkö puuduttavia, arkkityyppisiä uutiskatastrofeja. Jos näin on, onpas karmea asenne maailmaa kohtaan. 

En siis oikein ymmärtänyt.

***

Ja sitten toiseen liiton galleriaan, Suomen taidegraafikoiden  Galleria G:hen, missä oli Kristian Krokforsin (s. 1952) näyttely (15.2.–4.3). Krokfors on pysynyt uskollisena perusteemoilleen: värisommittelu ja rytmi hakevat loputtomia nyanssejaan sekä luonnonmaisemassa että urbaanissa näkymässä.

City Blues, akryyli, 2012.

Osassa maalauksia oli kaareva pinta, mitä en oikein ymmärtänyt, koska se ei mielestäni tunut teoksiin erityistä lisäsyvyyttä. Itse asiassa ryhdyin kerettiläisesti keksimään omaa kokeiluehdotustani: mitäs jo kokeileisitkin rytmitetyä reliefipintaa? 

No leikki sikseen. Mainittakoon, että muutamat näyttelyn etsaukset ja akvatintat olivat aivan erityisen herkkiä. Tuntuu siltä, että Krokforsin kannattaisi mennä vähän enemmän tähänkin suuntaan, sillä väripintojen ja rytmin hallinnan lisäksi hänellä tuntuu olevan hyvä viivakin.

*** 

Ja vielä yksi liittojen galleria, Galleria Sculptor, missä esiintyi Jasmin Anoschkin (s. 1980) näyttelyllään Davidina ja pari kaveria (15.2.–4.3.). Villiä menoa sekä ekspressiivisissä maalauksissa että ITE-vaikutteisissa veistoksissa:

Näin taiteilija itse: "Naputan, koputan, pönks, tönks, valmis." Mitäpä tuohon lisäämään. On se hauskaa, että taidekin on välillä hauskaa. Osa maalauksista oli kyllä mielestäni mennyt vähän tekopirteästi överiksi.

***

Ja sitten osuuskuntien maailmaan, katsastamaan molemmat Galleria Huudot. Viiskulman Huudossa oli Alma Heikkilän (s. 1984) Good Thru (15.2.–4.3.). Tässä itse paikalla ollut taiteilija:

Tämä taisi olla viikon näyttely. Monipuolinen, huolellisesti työstetty, käsitteellisesti kiinnostava ja ehkä vähän humoristinenkin, hyvin ripustettukin. Ja kun taiteilija puhui tiedotteessa käsittämättömiä jostain seminaaripapareista, minä innostuin antamaan kouluarvosanan: 9. Mukanani ollut kuvanveistäjä Heimo Suntio (s. 1955) oli sentään älyllisempi – hän tokaisi nyökäten oppimestarimaisen arvionsa: "Käsitteellisyyden hallinta napakkaa."   

***

Ja sitten vielä Uudenmaankadun Huutoon, missä oli sekä Barcelonasta etä Kuvataideakatemiasta valmistuneen Anna Estarriolan (s. ?) näyttely Goddamn Mind Changer (17.2.–4.3.). Tiedote lupasi monipuolista ja vähän kummallista sisältöä: "Installaatiosarjan avulla käsittelen surkeaa kritiikkiä, liioiteltua kunnianhimoa, sattumanvaraista valaistumista, merkityksettömyyttä, kaiken antamisen ja piilottamisen mekanismeja, sulautumisstrategioita, luonteen tyyneyttä ja läpinäkyvää aivomyrskyä. Näyttely koostuu muun muassa näyttelevistä ja tanssivista esiintyjistä, elektroniikasta ja moottoreista, tekokarvasta, sypresseistä, kankaista, valaisimista, papereista, tyynyistä, salaateista ja puusta."

Ei tuohon paljoa taaskaan voi lisätä. 

  
On se hauskaa, että on sellaistakin taidetta, jota ei ymmärretä puhki minuutissa ja joka herättää katsojassa miellyttävää mutta myös oudon ärsyttävää hämmennystä ja sitä kautta viehtymystä. Ja on vielä hemmetin hyvin toteutettu. Tämä oli juuri sellainen näyttely ja hyvä lopetus tiineelle taidepäivälle.   

Estarriola on myös tanssi-ihmisiä. Tästä linkistä voitte siirtyä toisenlaiseen maailmaan.

Taas radiossa

Olin viime viikolla kahteenkin kertaan radiossa. Torstaina puhuin Marko Gylénin kanssa lyhyesti taiteen poliittisuudesta ja lauantaina minulta oli lyhyt haastatteluinsertti minua Kritiikin Uutisten päätoimittajana seuranneen Aleksis Salusjärven vetämässä Suoraa puhetta -ohjelmassa, jossa studiossa oliva taide-elämän menosta keskustelemassa Kuvataideakatemian vararehtori, taidehistorioitsija Riikka Stewen, taiteen marginaaleja koluava legenda, taiteilija ja kriitikko Erkki Pirtola (s. 1950) ja Hyrynsalmelle Kuvataideakatemiasta valmistumisensa jälkeen muuttanut ja siellä varsin kiinnostavaa residenssi- ja näyttelytoimintaa (avaa ihmeessä tämä linkki: Mustarinda) yhdessä Alma Heikkilän (s. 1984) kanssa vetävä taiteilija Antti Majava (s. 1977).

Minun kontribuutioni oli varsin vaatimaton, mutta Stewenin mielestä kuitenkin masentavan defaitistinen. Tätä en ihan kuitenkaan allekirjoita, sillä enhän minä silloin jaksaisi enää edes tehdä tätä työtä. Totesin kuitenkin taidekentässä tapahtuneista muutoksista kapitalismikriittisesti ainakin sen, että "tuotantoporras tuntuu lajissa kuin lajissa saavan sisällöllisen yliotteen". Tottahan tietenkin on, että Majavan Mustarindan kaltaiset hankkeet tätä aktiivisesti vastustavat, mutta voi toki kysyä, että koittaako joskus se hetki, kun Mustarindakin sulautuu osaksi vallan rakenteita ja tuotantoporrasta – tai siis itsekin muuttuu sellaiseksi. Onhan esimerkiksi Pirtolasta kasvanut aikamoinen instituutio ja vahva määrittelyvallankäyttäjä ITE-taiteen muotoutuneella kentällä – vähän niin kuin "virallinen epävirallinen".

No oli miten oli, ohjelma oli varsin kiinnostava. Salusjärvi sai porukan kanssa aikaan monia hyviä keskustelunsäikeitä, ja yleisökommentitkin olivat osin osuvia, vaikka mukaan mahtuikin sitä normaalia Kansanradio-jurputusta. On sitä paitsi hauska kuunnella tällaista ohjelmaa, jossa ajatuksile annetaan kunnolla tilaa. Liki parituntinen ohjelma herätti minussakin monia mietteitä, joita täytyy kypsytellä. 

Jos siis kiinnostaa, varatkaa kunnolla aikaa ja avatkaa tämä linkki YLE:n Areenasta. Ja suosittelen muutenkin loppusyksyn ajan kuultaavaa Suoraa puhetta -ohjelman keskustelua (lauantaisin puolenpäivän uutisten jälkeen tai sitten Areenasta) siitä, minkälaista kaupankäyntiä taide – laji kuin laji – nykyään on. Salusjärvi on hyvä toimittaja.  

PS. Ja tulihan luntakin tupaan: Majava antoi sivulauseessa ymmärtää, että tänä kesänä kuratoimani Mäntän kuvataideviikot oli "visuaalisesti järjettömän epätoimiva". Vaikka kyllähän minä siitä yhtä sun toista itsekin tiedän.  

PPS. Olen vasta viime vuosina kunnolla tajunnut, kuinka hyvä väline radio edelleenkin on. Esimerkiksi monet taiteilijaystäväni kuuntelevat radiota työhuoneellaan miltei päivittäin, ja moni taidekeskustelu saa näin alkunsa radio-ohjelman kirvoittamana. Ja jotta en suotta vaikuttaisi defaismiin taipuvaiselta, totean painokkaasti, että nimenomaan yleisradiotoiminta on yksi kulttuurisen demokratian kulmakivistä, ja sen eteen tulee taistelussa mediamaailmassakin jylläävää kapitalismia vastaan antaa kaikkensa.  

Näyttelykuvia 51: Outoja nuoria naisia yksitellen

Forum Box on yksi Helsingin vaativimmista taidetiloista. Kyllä sen taas näki. En ole ihan varma siitä, että riittivätkö rahkeet taaskaan sen kunnolliseen hyödyntämiseen. Nuoret taiteilijat ovat nykyään toki itsevarmempia kuin esimerkiksi eräs vähän vanhempi taiteilijatuttavani, joka juuri siirsi Boxin näyttelyaikaansa, kun ei ollut lainkaan varma siitä, että saisi tilan kunnialla rakennettua. Siis vasta ensi vuonna. Toisaalta onhan se hienoa, ettei turhaa itsesuojeluvaistoa esiinny liikaa. Eihän mistään muuten tulisi mitään. 
Nyt ongelma on ratkaistu siten, että kyseessä on kolme yksityisnäyttelyä eikä ryhmänäyttely. Näin tiedotteessa todetaan. Ei se kuitenkaan poista sitä, etteikö yleisö kuitenkin etsisi jotain yhteissointia. Niin minäkin nyt. Ja kyllä se soi ihan kelvosti, vaikka ei olisi tarkoituskaan.  
Box on aloittanut myös ihan uuden käytännön. Joka vuosi tarjotaan jollekin nuorelle kutsunäyttely. Nyt tuo taiteilija on vähän aikaa siten Kuvataideakatemiasta valmistunut Alma Heikkilä (s. 1984), joka maalaa komeasti kasviväreillä [hänen lehdistötiedotteen huumoripläjäystään en kylläkään ymmärtänyt lainkaan]:

Tuuli-Anna Viitanen (s. 1975) käsitteli klassisia aiheita – muotokuvia, interiöörejä, asetelmia ja maisemia – vähän niin kuin paloina. Mutta kyllä nämä nykynuoret ovat sitten joskus raskaan filosofisia: "Enemmän kuin maalauksiksi tai piirustuksiksi koen tekemäni työt painaumiksi, kasautumiksi tai varjoiksi – jonain, joka on tullut halusta (haluta peittää, kaivaa ja hinkata, raaputtaa, pestä) jättää jälki." Piirustuksia oli kuitenkin mukava katsoa läheltä:

Parvella verhon takana Pilvi Ojala (s. 1973) oli sitten unen ja valveen rajamailla – ja siihen liittyvissä peloissa. Hän kertoo tavoitelleensa "unenomaista, outoa tunnelmaa". Ja sellainenhan se oli [mutta ei nyt järin pelottava kuitenkaan]:

Vähän jäi kokonaisuudesta sellainen pöllämystynyt olo, enkä osannut oikein analysoida tuntemuksiani. Välillä pidin, välillä tuntui vähän pliisulta. Taitaa täytyä mennä uudestaan. Mutta Boxissa käynkin mieluusti usein.