Paljon onnea vaan!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi jaetaan taas kunniaa. 
Pro Finlandia -mitalin saavat nyt kuvataiteilijakunnastamme seuraavat: Ismo Kajander (s. 1939), Marja Kanervo (s. 1958), Markus Konttinen (s. 1957), Matti Peltokangas (s. 1952) ja listassa pelkästään kirjailijaksi tituleerattu Rosa Liksom (s. 1958).
Hienoja taiteilijoita kaikki tyynni!

Kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) vuonna 1989 saama Pro Finlandia, jonka kuvasin viime vuonna erästä artikkelia varten.

Kuvanveistomme grand old man Ossi Somma (s. 1926) saa puolestaan Suomen Leijonan komentajamerkin ja Kaarina Kaikkonen (s. 1952) Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin, ja oli siellä listoilla kuvataideihmisistä vielä Saksassa vaikuttava kuraattori Ritva Röminger-Czako, joka saa Suomen Leijonan ritarimerkin.
Niin, että onneksi kuvataiteella menee taas hyvin näissä virallisissa kuvioissa. Silloin aikoinaan, kun Marjatta Hanhijoki (s. 1948) ja Leena Krohn palauttivat Pro Finlandiansa vastalauseena sille, että Ahtisaari antoi Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin Indonesian metsäministerille, seurasi pieni laskukausi. Seuraavana vuonna Pro Finlandian sai vain kuvanveistäjä Olavi Lanu (s. 1925), sitten ei kukaan, sitten Reino Hietanen (s. 1932) ja sitten ei taas kukaan – no, okei, 2001 Heljä Liukko-Sundström (s. 1938), mutta ehkä hänet voisi luokitella enemmän sille soveltavalle puolelle. 

PS. Vähän myöhemmin. Pieni sosiologinen huomio: olen nyt kuullut kaksi uutislähetystä ja lukenut joitain nettilehtien uutisia. Kirjailijat ja muusikot ja Paola Suhonen tulevat yleensä mainituksi "muun muassa" -ilmaisun jälkeen, mutta eivät kuvataiteilijat. On tämä vähän oireellinen seikka, kun mietitään kuvataiteen yleistä kiinnostavuutta, sen asemaa suomalaisen kulttuurin hierarkioissa. 

PPS. Vielä myöhemmin. PS-kommenttini jäi itse asiassa vaivaamaan aika paljon. Lisää uutisia ja lisää muun muassa -kommentteja ilman kuvataiteilijoita. Voimme siis loogisesti päätellä, että media ei usko kuvataiteilijoiden olevan suurta yleisöä kiinnostavia ja tekee uutisensa vain varman päälle. Eikö tämä ole suorastaan traagista diskurssin vankina olemista? Eikö juuri toimittajan pitäisi mennä kuvataiteilijan työhuoneelle, joka on todellisuudessa aina yleisöäkin kiehtova paikka, ja kysyä jotain kiinnostavaa myös kuvataiteilijalta ja tehdä häntä omilla ei-niin-ennakoitavilla valinnoillaan suurelle yleisölle kiinnostavaksi? Eikö hän voisi yrittää selvittää, miksi juuri tämä taiteilija on palkintonsa arvoinen? Ns. "kaikkihan" ovat nähneet Iiro Rantalan tv:ssä soittamassa. Ns. "kaikki" tietävät hänen olevan hyvä ja virtuoosimainen ja sympaattinenkin ja taatusti palkintonsa väärti. Mutta kuka on nähnyt Matti Peltokankaan veistämässä tai Markus Konttisen maalaamassa tai Ismo Kajanderin vedostamassa? Ja mitä ihmettä käsitteellinen poistaja Marja Kanervo tekee työhuoneellaan? Siellä en nimittäin ole käynyt, enkä tiedä asiasta mitään.

Näyttelykuvia 619 & Luettua 105: Arabian 9. kerros

Eihän tästä taas tule mitään. Rästejä vain kertyy. Palaan toissaviikon torstaihin, jolloin kävin pitämässä avajaispuheen Arabian Galleriassa, jossa esiintyi Arabian taideosasto 80-vuotisjuhlanäyttelyllään Arabian 9. kerros (9.3.–27.5.). Ihmisiä oli runsaasti ja tunnelma hieno. Yritin puheessani taas hahmotella "puhtaamman" taiteen ja keramiikkataiteen ongelmallista rajanvetoa. Mutta ennen kaikkea korostin sitä, että tällainen tehtaan yhteydessä tapahtuva taidetoiminta on sekä nykyään aika harvinaista että äärettömän tärkeää ja sitä että monista erilaisista taiteilijoista koostuvassa ryhmässä toimiminen on innovaatioiden kannalta ensisijaista. 
Näyttely oli monipuolinen ja kiinnostava, ja oli myös hauska nähdä grand old lady Heljä Liukko-Sundströmiltä (s. 1938) vanhempiakin töitä – tässä esimerkiksi Ateneumin 1970-luvun multippelinäyttelystä tuttu jalkapari:

Ja sitä "puhtaampaa" päätä edusti puolestaan kuvanveistäjä Kim Simonsson (s. 1974), taideosaston tuoreimpia tulokkaita:

Jouduin taas itsekin kovasti miettimään omia rajoitteitani. Syyllistyn nimittäin aika usein keramiikkataiteen sijoittamiseen jonnekin sinne keskeisten intressieni ulkopuolelle, vaikka olenkin aina ollut kiinnostunut niistä tavoista, joilla taide kurottautuu valkoisen kuution ulkopuolelle. Tätä siis tuli taas pohdiskeltua – varsinkin kun näyttely oli oikein kiinnostava.

Kotoinen oloni kuitenkin oli, sillä prosessin aikana sain selville, että Arabialla posliinimaalarina – sekä sarjatuotantoa että uniikkimaalausta – toiminut isotätini Vilma on ilmeisesti aikoinaan 1940-luvulla ollut yhden taideosaston klassikon, kuvanveistäjä ja keramiikkataiteilija Michael Schilkinin (1900–1962) salarakas – yksi monista, sillä Schilkin oli kuulemma aikamoinen hurmuri.

***

Ja illalla tuli sitten vielä luettua juhlien kunniaksi ilmestynyt kirja: 

Raija Forsström: Arabian 9. kerros. Taideosasto ja sen taiteilijat. Kirjapaja 2012.

Raija Forsström esittelee kirjassaan taideosaston historian ja on haastatellut kaikki nykyiset taiteilijat – kaikkineen kahdeksan. Lisäksi kirjassa kirjassa on Harri Kalhan tulevaisuuteen luotaava lyhyt lopetusessee.
Kirja on tuhti paketti sille, joka haluaa ymmärtää keramiikkataidetta ja myös sen suhdetta teolliseen tuotantoon. Hieman kepeä Forsströmin journalistinen tyyli on, mutta juuri sen ansiosta henkilökuvista tulee eläviä. Historiaosuus olisi ehkä kaivannut laajempaa yhteiskunnallista ja ehkä myös teoreettisempaa viitekehystä, mutta hyvä näinkin. Tämän osaston historiaa on ollut syytä tallentaa.

Näyttelykuvia 616: Matka Arabiaan

Viime viikon tiistaina kävin yhdessä näyttelyssä: Taidesalongissa oli Matti Kolehmaisen (s. 1952) näyttely Infante (25.2.–14.3.). Tässä itse nimityö vuodelta 2011:

Kolehmainen on taitava lapsikuvaaja, ja hänen taustojensa väripinnat soivat kauniisti. Joistain töissä tulee mieleen ihan vanhojen mestareiden tyyli – vaikkapa Hugo Simberg (1873–1917):

Odottaja, pastelli, 2011.

Näyttely olisi ollut aikamoinen ilmestys, mutta Kolehmaisella oli mukana myös vähän modernimpaa kasvavaa väkeä sähkökitaroineen ja peililaseineen, ja tätä maailmaa hän ei yllättäen tuntunut hallitsevan lainkaan. Meni suorastaan kitschin puolelle. Jos hän olisi pysynyt vain vanhahtavissa ja herkissä lapsikuvissa ilman mitään osoittelevaa rekvisiittaa, olisi kokonaisuus ollut äärimmäisen herkkä ja hienostunut – ja nimenomaan kokonaisuus.

 

***

Sitten tein retken Arabiaan. Arabian taideosaston taiteilijat olivat pyytäneet minua avaamaan myöhemmin viikolla juhlanäyttelynsä. Niinpä lähdin vähän vakoilumatkalle Arabian tehtaiden kuuluisaan 9. kerrokseen. Sain tutustua taiteilijoihinsa heidän työhuoneillaan. Tässä grand old lady Heljä Liukko-Sundström (s. 1938), jonka työhuonetta muuten aikoinaan piti hallussaan Birger Kaipiainen (1915–1988):

Ja tässä taas talon nuorin keramiikkataiteilija, Heini Riitahuhta (s. 1975) omassa työhuoneessaan:

Olipa inspiroivaa olla vähän toisenlaisessa taideympäristössä ja myös aistia paikan hyvää henkeä – sekä toki historian siipien havinaa, siis 80 vuotta luovaa ympäristöä:

Pieni lisäys edelliseen

Blogipohjana käyttämäni Bloggerin ainoa heikko kohta on se, että hakemistoa varten ei voi syöttää yhteen postaukseen kuin tietyn merkkimäärän. Edellisessä jutussani käsittelin niin montaa taiteilijaa, että kaikki eivät mahdu hakemistoon. Joudun siis tässä vain luettelemaan taiteilijoiden nimiä, jotta hakemisto pysyisi ajantasalla.

Mukana ovat siis myös: Paul Osipow, Pentti Kaskipuro, Marjatta Sarasalo, Pekka Walliander, Maija Lavonen, Aarno Salosmaa, Pertti Summa, Eino Ruutsalo, Ludmilla Siim, Sisko Riihiaho, Heljä Liukko-Sundström. Joudun kaiken lisäksi jatkamaan tätä listaa vielä yhden postauksen verran.