Ovenripapaljastuspuhe

Ja rästien purku jatkuu. 22.8. pidin elämäni ensimmäisen ovenripapaljastuspuheen (kyllä suomi on hieno kieli). Taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivi Pirkko Pasanen nimittäin hankki itselleen hienon ovenkahvan Reijo Hukkaselta (s. 1946), jolta samoihin aikoihin paljastettiin vähän isompikin hauki. Tässä kuitenkin hauki lähempänä luonnollista kokoa:

Ja tässä itse taiteilija ovella:

Pidin virallisen puheen, mutta hauskaa oli. Söimme hauen sijaan silakkaa eri muodoissa. Pirkon parvekkeella tuli sangen nostalginen olo, sillä hän osti kuvanveistäjä Villu Jaanisoon (s. 1961) kanssa kuratoimani, parin vuoden takaisen Julkisen veistotaiteen museo -näyttelyn päättäneestä huutokaupasta sen rekvisiittaan kuuluneet jalat (Essi Renvallin (1911–1979) Rauhanpatsas), jotka hän oli kiinnittänyt parvekkeensa kattoon:

Ei taiteen aina tarvitse olla niin hemmetin vakavaa.

Näyttelykuvia 268 & Julkaistua 111: Suomen Pankki juhlii pikanäyttelyllä

Tiistaina kävin Suomen Pankissa pressitilaisuudessa, jossa kerrottiin neljän päivän (13.–17.1.) avoimista ovista, jolloin pankin taidekokoelmat ovat ensimmäistä kertaa näytillä suurelle yleisölle. Kirjoitin sitä lyhyen jutun tämän päivän Kauppalehteen. Tästä tuli taas oikein hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun tilaa on tarjolla aina liian vähän. En halunnut hymistellä suotta enkä siis mitenkään vaieta siitä, että eivät pankin kokoelmat nyt niin huikean ihmeelliset olleet. Mutta paljon muun sanomiseen ei sitten tilaa enää ollutkaan. Olin päättänyt vähän hehkuttaa pankin tapaa tuoda kokoelmia esille. Pankin ilmeisen innostunut taidekerho on nimittäin talkootyönä opiskellut taidehistoriaa ja kouluttanut siten itseään talon kokoelmien oppaiksi. Innostus oli ihan käsinkosketeltava, aina Erkki Liikasta myöten, ja kerholaisia kuulemma on useita kymmeniä. Tämän asian tarkempaan kehumiseen ei sitten kuitenkaan tarjolla ollut tila riittänyt. Tässä siis tuo vähän tyly juttu: 

Suomen Pankki juhlii pikanäyttelyllä

 Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) ensimmäinen, Pariisissa maalattu Aino-triptyykki.

Suomen Pankki juhlistaa 200-vuotisjuhliaan esittelemällä piilossa olleita taidekokoelmiaan ensimmäistä kertaa suurelle yleisölle.

Vuonna 1811 perustettu Suomen Pankki on taidemaailmassa tullut tunnetuksi lähinnä kahdella isokokoisella teoksella, jotka kiinnittyvät suoraan pankkirakennuksen arkkitehtuuriin. Toinen on Juho Rissasen kolmiosainen lasimaalaus (1933) Suomen vaurauden lähteistä ja toinen Lennart Segerstrålen Suomen sotaisia kohtalonhetkiä kuvaava Finlandia-freskot (1943). Molemmat sijaitsevat lähekkäin pankin pääportaikossa – käymättä kuitenkaan mitään järin hienoa vuoropuhelua. Niitä yhdistää myös se, että molemmat on aina todettu varsin yksimielisesti esteettisesti melko vaatimattomiksi teoksiksi.

Mutta on pankilla yksi varsinainen merkkiteoskin kokoelmissaan: Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykin ensimmäinen versio. Se kansan tuntema versiohan roikkuu Ateneumin taidemuseon seinällä.

Epätasainen kokoelma

Muutaman tunnetun teoksen lisäksi Suomen Pankilla on itse asiassa melko iso taidekokoelma. Teoksia on kaikkineen noin 1 200, ja näitä ei tavallinen yleisö ole koskaan päässyt näkemään. Nyt pankki juhlistaa 200-vuotispäiviään esittelemällä kokoelmia omassa rakennuksessaan neljän päivän avoimien ovien tapahtumana.

Katsojalle ei ole luvassa mitään järisyttävää taide-elämystä, mutta monta kiinnostavaa teosta on kuitenkin näytillä. Ja onpa siellä yksi ainakin toistaiseksi taidehistoriallispoliittinen mysteeri: miksi ihmeessä ja kenen tilauksesta Essi Renvall on muovannut niin varhain kuin 1944 Urho Kekkosesta pronssisen pystin? Kekkonenhan oli tuolloin ”vain” 44-vuotias valtiovarainministeriön virastovaltuutettu.

 Essi Renvallin (1911–1979) näkemys Kekkosesta.

Kaikkineen kokoelma on silti aika vaatimaton ja vailla sen kummempia into- tai kunnianhimoja kerätty. Se on täynnä tekijöilleen tyypillisiä, tavallisia ja siten turvallisia teoksia, jotka toki esittävät ansiokkaasti arvotaidetta.

On myös outoa, että kaiken satsauksen jälkeen – muun muassa henkilökunnan taidekerhon vapaaehtoiset ovat opiskelleet itsensä osaaviksi oppaiksi – näyttely on avoinna yleisölle vaivaiset neljä päivää. Onneksi pankin verkkosivuille jää pysyvästi näyttelyn virtuaalinen versio. 

 Ja olihan se hauska nähdä omia kavereita. Edessä 1980-luvun Ukri Merikanto (1950–2010) ja taustalla 1970-luvun Matti Kujasalo (s. 1946).

Näyttelykuvia 101 & 102 & Julkista taidetta 11: Muissa museoissa

En edes kunnolla muista sitä, milloin olen viimeksi käynyt Suomen kansallismuseossa. Pitäisihän siellä käydä itse asiassa säännölllisesti, mutta jotenkin tällaiset peruspaikat tulee otettua liian annettuina, jolloin ne on liian helppo unohtaakin. Tänään menin kuitenkin uintireissullani – muuten olenkin keskittynyt kirjoitus- ja toimitushommiin – käymään siellä, koska museossa on esillä Kuutti Lavosen (s. 1960) ja Osmo Rauhalan (s. 1957) Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon tekemien maalausten luonnosten näyttely (26.3.–12.9.). Tämä myöhäiskeskiaikainen harmaakivikirkkohan tuhopoltettiin vuonna 1997, ja sitten se urhoollisen kansalaistoiminnan ansiosta vihittiin entistä ehompana uudelleen käyttöön elokuussa 2009.

Kansallismuseon näyttely oli oikein hienosti rakennettu, ja sitä säesti myös valokuvaajana tunnetun Mikko Joonan (s. ?) 9-minuuttinen video, jossa molemmat taiteilijat puhuivat viisaita siitä, miten he hankkeen toteuttivat:

 Kuutti Lavonen

Osmo Rauhala

Oli kiinnostava kuunnella taiteilijoiden kertovan ratkaisujensa taustoista. Kerrankin olisi filmiltä kaivannut jopa lisää pituutta.

Kiinnostava oli näyttelykin. Rauhala on valinnut omaan työhönsä keskiaikaisen kirkkomaalauksen yksinkertaisen ääriviivatyylin, mikä on ihan ymmärrettävä ratkaisu, mutta vähän sapluunamaisiksi hänen työnsä kuitenkin mielestäni jäävät:

Odotin todellisuudessa Lavoselta enemmän maneerista jälkeä, koska hän ollut enkeleissään ja pyhimyksissään sekä taitava että äärimmäisen suosittu, mutta hän olikin tehnyt jotenkin vähemmän kuulasta ja pannut mukaan ripauksen ekspressiivistä sydänverta. Aika hienoja duuneja:

Mutta itse kirkon maalauksiin uskallan ottaa varsinaisesti kantaa vasta sitten, kun olen ne paikan päällä kokenut. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Vaikea kuitenkaan on uskoa, että ihan samanlaista 2000-luvun perusjuttua tästä tulee kuin tuli sata vuotta sitten Tampereen tuomiokirkosta, jonka maalaukset tekivät Magnus Enckell (1870–1925) ja Hugo Simberg (1873–1917). Näihinhän vertailua on nyt koko ajan suoritettu. Mutta eivät nämä myöhemmät mestarit tunnu olevan lainkaan niin uskaliaita kuin vanhemmat olivat aikoinaan. Mutta pitäisikö? Pitäisikö kirkossa olla vaikka Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) videoscreenit ja Markus Copperin (s. 1968) liikkuvat reliefit? No, tämä nyt oli vain tällainen hassu ajatusleikki. Palaan asiaan, kun joskus olen matkustellut. 

***

Vastapäätä Helsingin kaupunginmuseossa oli sielläkin kiinnostava näyttely: Hakasalmen huvilassa on vielä kesän loppuun valokuvanäyttely Foto Signe Brander (14.10.2009 – 29.8.2010). Tosi hieno näyttely ja tiedoksi kaikille: VAPAA PÄÄSY, mikä ei nykymuseoissa ole kovin yleistä. Tämä mahdollistaa myös useamman käynnin, minkä näyttely kyllä kestää, varsinkin kun siellä on tarjolla myös kaksi 15-minuuttista filmiä: Douglas Sivénin ohjaama Signen Helsinki (2005), jonka voi myös halutessaan lainata DVD:nä kirjastosta, sekä multivisioesitys, jossa vanhat kuvat rinnastetaan nykynäkymien kanssa – tästä linkistä voi katsella näitä rinnastuksia. Kaikkineen kannattaa siis varata tunti aikaa. 

Signe Branderin (1869–1942) Helsinki-kuvat ovat aivan tajuttoman hienoja, ja niissä osansa ovat saaneet myös ihmiset arkisissa puuhissaan. Tässä pojat 5. linjan kaivolla vuonna 1911:

Brander kuvasi Helsingin muinaismuistolautakunnan toimeksiannosta muuttuvaa Helsinkiä vuosina 1907–13, kaikkineen 907 valokuvaa, joista moni on nyt isoon kokoon vedostettuna nähtävillä näyttelyssä. Uusi kirjakin Branderin aiemmin julkaisemattomista kuvista julkaistiin näyttelyn yhteydessä. 
Tässä muuten Signe Branderin panoraamat.

***

Tuli sitten katsottua vähän julkista taidettakin. Kansallismuseon rappusilla on karhu, jota kannattaa katsoa ihan erikseenkin: 

Kyseessä ei ole Jussi Mäntynen (1886–1978) vaan Emil Wikström (1864–1942), jonka graniittinen Karhu (1910) paljastettiin vuonna 1918. Oikeastaan aika hieno veistos.

Miltei nurkan takana on myös Alpo Sailon (1877–1955) M.A. Castrén (1921) – sekin ihan kelpo pysti:

 

Ja näinhän minä tässä pari päivää sitten uintireissullani Mannerheimintien ja Sibeliuksenkadun nurkalla Essi Renvallin (1911–1979) Kalan ja pojan (1936), joka oli pitkään varastossa mutta jonka taloyhtiö varusti suihkulähdeveistokseksi uudestaan vuonna 2004. Se onkin kaikessa vanhahtavuudessaan varsin sympaattinen:

Kyllä oikeassa kaupungissa pitää olla juuri tällaisia julkisia veistoksia.