Luettua 42: After Sauna Art

Kati Lintonen (toim.): After Sauna Art. Elonkorjaajat ja valokuva. Maahenki & Suomen valokuvataiteen museo 2010. [Tekstit: Anja Olavinen, Ilkka Juhani Takalo-Eskola, Elina Heikka, Carl-Erik Ström, J.O. Mallander, Antero Kare, Anna-Kaisa Rastenberger]

Valokuva oli tärkeä väline 1970-luvun taiteilijaryhmä Elonkorjaajille, ja on siksi on hienoa, että Suomen valokuvataiteen museo, kumppaninaan hyviä taidekirjoja jo pitkään tehnyt Maahenki, on tarttunut aiheeseen sekä näyttelyllä että ihan oikealla kirjalla – ei siis millään pikkuruisella läpyskällä. Vähän sellainen ambivalentti olo tätä lukiessa kyllä tulee. Ryhmän historiaa käydään hyvin dokumentoivasti – ja jopa vähän kriittisestikin – läpi ja sitten toisaalta ryhmän jäsenet itse laativat omaa hagiografiaansa ehkä vähän liikaakin historiallisesta roolistaan haltioituneena. Tämä koskee varsinkin J.O. Mallanderia (s. 1944). Hänen merkityksensä suomalaisessa taidekeskustelussa on aikoinaan ollut hyvin merkittävä, ja hän oli esimerkiksi kirjoittajana tärkeä monen taideilmiön lanseeraajana, mutta nyt hän yrittää kyllä vähän falskisti tehdä itsestään vielä erityistä valokuvavaikuttajaakin. Ihan suotta. Paljon mieluummin olisi lukenut enemmän vaikkapa Philip von Knorringista (s. 1948), joka tuntuu jäävän koko ajan varjoon, koska hän ei ole koskaan tehnyt itsestään mitään erityistä historiallista numeroa. Häntä olisi voinut vaikka haastatella, jos ei häntä kirjoitushommiin saada.

On aika hyvä veto, että äijien rinnalle on nyt myös nostettu vaimot ja tyttöystävät, ja on tuotu esiin esimerkiksi sitä, kuinka hyvä ja tärkeä valokokuvaaja Ilkka Juhani Takalo-Eskolan (s. 1937) vaimo Kirsti Takalo-Eskola (s. ?) oli muun muassa performanssidokumentaatioiden tekijänä. Enpä muista hänen nimeään ennen näiden kuvien yhteydessä lukeneeni.

Jotenkin minusta tuntuu, että motkotan nyt vähän liikaa sekä näyttelyn että kirjan suhteen, mutta todettakoon siis painokkaasti, että pidän molempia suuressa arvossa, ja olen aina ollut kiiinnostunut Elonkorjaajista, ja siksi olisin halunnut ehkä vielä vähän enemmän. Olen aina arvostanut Mallanderiakin – omistan muun muassa kaikki hänen toimittamansa lyhytikäisen taidelehti Iiriksen (1968–70) numerot ja olen ne kaikki myös kannesta kanteen lukenut – mutta en vain jaksa sitä loputonta itsekorostusta, mikä häntä riivaa. Ja myös sitä yhtä lailla loputonta valitusta siitä, kuinka hän on tullut väärin ymmärretyksi ja syrjityksi. Puppuahan se suoraan sanoen on. Nauttii hän esimerkiksi valtion ylimääräistä taiteilijaeläkettä. Toisin kuin esimerkiksi vähän vanhempi mutta taatusti yhtä klassinen performanssitaitelija, runoilija, muusikko jne. Mattijuhani Koponen (s. 1941). Eihän tämä nyt ihan tähän asiaan liity, mutta olisi tässäkin taiteen keskustoimikunnalle vähän mietittävää. 

Tai nythän minä sen itse asiassa keksinkin: Mallanderin puheet eivät ole kovin Elonkorjaajat-henkistä. Ehkä von Knorring on todellisuudessa se kaikista zeniläisin koko äijäkööristä. Hän kun on melkein näkymätön.

On tämä silti ihan hyvä kirja.

Näyttelykuvia 83: Vasemmalla

Päätin pitkästä aikaa aktivoitua vasemmistolaisen taiteilijajärjestö Kiilan toiminnassa. Nyt taitaa olla sellainen kulttuuripoliittinen aika. Olen aikoinani istunutkin aika monta vuotta Kiilan johtokunnassa ja ollut yhden kauden jopa puheenjohtajana. Sain silloisen johtokunnan avulla ja kuvataiteilija Petr Rehorin (s. 1949) kanssa toimitettua pitkästä aikaa Kiilan perinteisen mutta pahasti hyytyneen albuminkin: Asennetta! ilmestyi vuonna 2001. Hitto, miltei kymmenen vuotta! Eikä maailma ole vieläkään valmis.
Nyt Kiilassa on ollut jotain omituista riitelyä ja kevätkokous pidettiin kokousteknisistä rikkeistä johtuen uudestaan, mikä tarkoitti puheenjohtaja- ja henkilövalintojen uusimista. Sen verran olen vanhasta henkisestä kodistani huolissani, että lähdin paikalle katsomaan tilannetta. No eihän siellä sitten onneksi hirveästi riideltykään, eivätkä riitelyn syyt oikein tulleet selviksikään, mutta vaara ohi signaali taisi soida. Mutta minun kävi vähän hassusti: outo turhamaisuus esti minua kieltäytymästä, kun minua esitettiin ehdolle johtokuntaan. Ja sinne jouduin. Eli nyt on sitten aktivoiduttava oikeasti, koska täytyyhän sitä olla kaiken luottamuksen arvoinen – niin kuin runsaasti pelatusta ravihevosesta on tapana sanoa.

Katseeni harhaili vähän väliä kokouspaikan – Pressiklubi rautatieasemalla – seinillä. Esillä oli nimitttäin paremmin leffamiehenä tunnetun Pentti Riutun (s. 1937) vuosina 1967–2007 kuvattujen Praha-aiheisten valokuvien näyttely (27.4.–31.5.):

Sympaattinen näyttely, jossa oli paljon osuvasti tallennettuja silmänräpäyksiä oikein klassisen katukuvaajaan tyyliin. Riutulla on selvästikin silmää sille ns. ratkaisevalle hetkelle.

Sympaattista oli myös se, että suomalaisen performanssin legenda – kuvataiteilija, runoilija, muusikko, säveltäjä ja ties mitä – Mattijuhani Koponenkin (s. 1941) oli tullut kokoustamaan ja lausumaan joitain viisaita sanoja:

 

Kai se on niin, että sukupolvenvaihdosten on hyvä sujua rauhallisesti ja myös vanhempien kokemusta hyödyntäen. [Etten vain olisi vanhenemassa?]

Mutta on se niinkin, että sukupolvenvaihdoksen on syytä myös oikeasti tapahtua – ja ajoissa. Onneksi uusi puheenjohtaja, sarjakuvataiteilija Johanna Rojola (s. 1970) on jo ihan eri maailmaa kuin meikäläisen nostalgia. Hän on keskellä kuvaa (no, ei kyllä paljoa näy), vasemmalla puolellaan kokouksessa puhetta johtanut suomentaja Jukka Mallinen: 

Katutaidetta 10: Jana Caravaggiosta Banksyyn

Olen joskus vuosia sitten kirjoittanut tekstin, jossa ilmoitin ryhtyväni "harrastelijanykytaiteilijaksi". Silloin minua harmitti se, että nykytaide oli ikään kuin murtanut modernismin sääntöjärjestelmät, tuonut taiteen arkeen ja arjen taiteeseen ja toiminut kaikin tavoin emansipatorisena liikehdintänä, mutta samalla taide elitististyi koko ajan. Yhden demokraatissen asian nykytaide oli ainakin hävittämässä. Ennen vanhaan kaltaiseni keski-ikäiset ihmiset – tosin useammin naiset – kerääntyivät maaseudun idyllisile kansakouluille, joissa ihanat baskeripäiset taiteilijat opettivat heitä piirtämään ja maalaamaan havainnosta. Tällaisia asioita kutsuttiin "maalauskursseiksi". Mutta missä ovat "nykytaidekurssit"? Kuka opettaisi minulle herkän merenranta-akvarellin tekemisen sijaan sen, miten osaisin joillain nykytaiteellisislla keinoilla kuvata "stereotyyppisiä visuaalisia tunnistamisen koodeja, jotka edelleen määrittelevät sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista"?

Ei kai kukaan. Niinpä päätin ryhtyä itseoppineeksi harrastelijanykytaiteilijaksi. Mutta tarkemmin asiaa ajateltuani päätin harpata askeleen vielä eteenpäin. Miksen siirtyisi suoraan ohi senkin, modernismin tyyliin jo varsin etabloituneen nykyvaiheen, ja vapauttaisi itseäni kokonaan? Näin sitten teinkin. Päätin ryhtyä harrastelijakatutaiteilijaksi. Sitten tajusin, ettei etuliitettä enää tarvittu. Kadulla ei ole sääntöjä, jotka erottavat ammattilaiset ja harrastelijat. Niinpä siirryin siis suoraan "katutaiteilijaksi" ilman mitään etuliitteitä, ja tunsinkin itseni heti vapaaksi. Tavattoman vapaaksi. Ja yllättäen huomasin myös sen, miten minulla oli vapauden lisäksi omituinen vallantunne.

Mutta taide vaatii ponnisteluja. Kävinkin heti yhdessä firmassa käyttämässä erästä laitetta. Ja eiköpähän sielläkin jatkunut se iloinen viime päivien asia, että tunnun törmäävän taiteilijoihin vähän missä tahansa. Vastoin yleistä luuloa he eivät nimittäin juurikaan istu kapakoissa vaan pikemminkin tekevät töitä. Sain heti vaihtaa kuulumisia kahden taiteilijatuttuni kanssa: oli hauska tavata sekä taideaktivistina ja kuvanveistäjänä tunnettu Helena Hietanen (s. 1963) että vanha undergroundaktivisti ja -legenda Mattijuhani Koponen (s. 1941) samassa paikassa. Koposen kanssa keskustelimme kylläkin taiteen sijaan lähinä rappeutuvien ruumiittemme ylläpitovaikeuksista.

Ja sitten vain hankkimaan taiteilijatarvikkeita. Nyt minullakin on muun tilpehöörin lisäksi oma X-Acto-veitseni:

Ja taiteilijatarvikekaupassakin oli nimen omaan vain taiteilijoita! Ostoksilla olivat sekä kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952) – jonka hienoon kirjaan olen muuten pari vuotta sitten kirjoittanut tekstit – että taidemaalari Juha Hälikkä (s. 1966), joka kertoi lähtevänsä Roomaan katsomaan Caravaggiota (1571–1610):

Caravaggio sain minut tajuamaan, että jotkut asiat taiteessa eivät taida koskaan muuttua. Ehkä minun katutaitelijanakin tulee pitää samaa mekanismia yllä. Menköön Hälikkä katsomaan Caravaggiotaan, minä lähden sitten joskun katsomaan Banksyn (s. 1973?) duuneja paikan päälle. Tässä yksi hienoimmista, joka taitaa muuten nimen omaan tutkailla "stereotyyppisiä visuaalisia tunnistamisen koodeja, jotka edelleen määrittelevät sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista":

Oikein odotan, että kykyni riittäisivät jo isompiin duuneihin.