Näyttelykuvia 959: Bisnestä, maalaustaidetta ja pelmenejä

Vähän ajassa taaksepäin. 4. maaliskuuta kävin Jätkäsaareen mahdollisesti tulevan Art Hotel Helsingin lehdistötilaisuudessa Galleria Brondassa. Hotellin toimitusjohtaja, valokuvataiteilija Sari Poijärvi (s. 1955) kertoi hankkeen etetemisestä.
Omia huoneitaan ovat tällä tietämällä suunnittelemassa Jan-Erik Andersson (s. 1954), Lauri Astala (s. 1958), Liisa Hietanen (s. 1981), Pekka Jylhä (s. 1955), Martti Jämsä (s. 1959), Mika Kaurismäki, Jouko Korkeasaari (s. 1971), Tuula Lehtinen (s. 1956), Rosa Liksom (s. 1958), Stefan Lindfors (s. 1962), Heikki Marila (s. 1966), Sofi Oksanen, Silja Puranen (s. 1961), Kim Simonsson (s. 1974), Jani Tolin (s. 1974) ja Anu Tuominen (s. 1961).
Vähän hassu juttu, mutta jotenkin positiivinen. Antaa ajan näyttää. Olen kirjoittamassa Taiteeseen asiasta pikku-uutista, joten palataan asiaan.

Poijärvi puhuu.

*** 

Oli aikamoinen onni, että tapahtuma oli Brondalla. Tuli nimittäin samalla katsottua näyttely, joka oli vallan mainio. Olen usein miettinyt vähän surumielisenä Brondan kohtaloa. Se oli aikoinaan yksi Helsingin huippugallerioista, jossa käytiin katsomassa sitä, mitä kiinnostavaa taiteessa juuri nyt tapahtuu. Siitä on rutosti aikaa, enkä ole kuullut tuttavapiirissäni varmaan koko 2000-luvulla keskustelunavausta: "Kävin muuten juuri Brondalla katsomassa..." En minäkään ole katsonut sen näyttelyitä pitkään aikaan muuta kuin ikkunoista. Soimaankin itseäni usein tästä. No, nyt oli hauska nähdä Mauno Mecklinin (s. 1936) näyttely (4.–29.3.). Itse asiassa en muista koskaan nähneeni Mecklinin yksityisnäyttelyä. Varsin harmoninen, kaunis ja vähän vanhanaikaisesti viehättävä kokonaisuus:

 

Kyseessä on selvästikin intohimoinen havainnosta maalaava taiteilija, jonka jälkeä oli ilo katsoa.

Aamu-usva, 2015.

Mecklin ei ole paljoa muodollista koulutusta saanut, mutta kursseja sitäkin enemmän. Näkyy töissä varmaan ainakin yhden opettajan, Pekka Hepoluhdan (s. 1957) vaikutus, ja hyvä niin.

***

Ja pannaan tähän vielä ei-maksettu mainos. Koska fiilis oli niin hyvä, päätin jatkaa sitä käymällä pitkästä aikaa yhdessä lempiravintoloistani. Kyseessä on Kustaankadulla sijaitseva Pelmenit, ukrainalaissyntyisen Alexander Bitsakin pyörittämä konstailematon venäläisukrainalainen kotiruokapaikka. Tosi sympaattinen ravintola, safkat aina yhtä rakkaudella ja ammattiylpeydellä tehtyjä. Ja palvelu aina henkilökohtaista ja äärimmäisen ystävällistä. Nytkin jätin seisovasta pöydästä marinoidun tomaatin väliin, ja Bitsak otti asiaksena tuoda minulle lusikalla yhden erikseen: "Nämä ovat minun itseni tekemiä."

Näyttelykuvia 673: Heijastuksia

Palataan rästeihin. Toissasunnuntaina kävin Galleria Heinossa katsomassa Lauri Astalan (s. 1958) ja Elina Brotheruksen (s. 1972) näyttelyn Poissa ja kotona (28.4.–20.5.). Kauppalehden juttunikin ehti jo ilmestyä, joten vähän vääripäin tämä meni. Näyttely oli hieno ja vähän harraskin.

Elina Brotherus: Reflecting with Camera, 2011.

Lauri Astalan videossa huomasimme kuvanveistäjä Heimo Suntion (s. 1955) kanssa olevamme osa teosta:

Julkaistua 295: Elina Brotherus luo seesteisen naisen kuvan

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Elina Brotheruksen (s. 1972) ja Lauri Astalan (s. 1958) yhteisestä näyttelystä Galleria Heinossa (alkuperäinen otsikkoni 'Seesteistä ja surumielistä' oli vaihtunut):

Elina Brotherus luo seesteisen naisen kuvan

Valokuvataiteemme supertähti ja hänen filosofinen veistäjäsiippansa on täynnä hallittua melankoliaa. 

Valokuvataiteilija Elina Brotherus (s. 1972) lienee suurinta maailmanmainetta nauttiva suomalainen valokuvaa käyttävä taiteilija.

Brotherus käyttää mallina lähinnä itseään, mutta äijämäinen kriitikkokaan ei tästä helpolla ärsyynny, koska Brotheruksen aseksuaalinen ja melankolinen hahmo on itse asiassa aivan loistava malli. Hänen alakulon täyteisissä ja usein maalaustaiteeseen viittaavissa kuvissaan on outo lumo, jonka myötä ajatus turhanpäiväisestä narsismista ei tule edes mieleen. Malli antaa mittakaavaa maisemille ja luo niihin tunne-elämän kirjoa, kiinnostavia jännitteitä. Hahmo virittää kuvan kliseiset ja toisinaan jopa kitschmäiset ulottuvuudet aivan uudelle tasolle. 

Elina Brotherus, Another Home, 2011.

Brotheruksen kuvissa on ollut aiemmin henkilöhistoriaakin, mutta tuoreimmat kuvat virittävät kenet tahansa pelkkien kuvien ja niiden monitasoisten viittausten maailmaan. Tai siis miltei kenet tahansa – naisen kuvaahan Brotherus kuitenkin luo. Brotheruksen feminismi on kuitenkin ”pikemminkin hiljaista kuin äänekästä”, kuten näyttelyn yhteydessä julkaistuun mittavaan ja Brotheruksen koko uraa kartoittavaan monografiaan kirjoittanut maineikas kuraattori Susan Bright toteaa. Kyllä siihen mieskin uskaltaa paneutua.

Brotheruksen keskeistä antia taitaa kuitenkin olla se taidehistoriallisten viittausten luoma verkosto, joka on osin silkkaa sivistystä ja nykyään ilmeisen tietoinen strategia, jolla Brotherus paaluttaa omaa paikkaansa kuvien tekemisen perinteessä – myös purkaen ja väliin ehkä ironisoidenkin ikonisten kuvien jättämää perintöä.

Kuva ja tila

Brotheruksen kumppani Lauri Astala (s. 1958) tuli aikoinaan tunnetuksi filosofissävyisenä kuvanveistäjänä, joka tunsi sekä taidehistoriansa että myös tieteen historiaa. Hän on aina ollut kiinnostunut tilasta, tilan ja kuvien välisestä suhteesta, ja tämä näkyy myös hänen tuoreemmassa videotuotannossaan. 

Lauri Astala, Katoamisesta, 2012 (video).

Pariskunnan yhteiset intressit tiivistyvät hienossa videossa Vierailija (2012), jossa ovat mukana myös äänimaailmasta vastannut Tommi Grönlund sekä soittajana Jimi Tenor. Pieni poika tekee oudoissa ja vähän pelottavissakin maisemissa kuvaa, jonka sade lopulta huuhtelee pois.

Mukana on myös Astalan oma video, johon katsojakin pääsee yllättävällä tavalla mukaan – ja eräästä katsojakommentista koko projekti on käynnistynytkin.

Näin me kaikki voimme olla yhtä – taiteilija, teema ja katsoja.

Julkaistua 199 & 200 & 201: Kun Siperia opetti ihan oikeasti & Nykytaiteen keskeisiä teemoja pääkaupunkiseudun periferiassa & Dokumentin poetiikkaa

Eilen ilmestyi Taiteen syksyn ensimmäinen numero. Olin ollut vähän ahkera, ja lehdessä oli minulta kolme juttua: raportti Puolan reissulta ja kaksi kotimaista kritiikkiä. Tässä ne:

Kun Siperia opetti ihan oikeasti

Komeassa uudisrakennuksessa juuri avattu Krakovan nykytaiteen museo näyttää kokoelmillaan sekä historian ja taiteen suhdetta käsittelevällä avajaisnäyttelyllään, miten traumaattinen lähihistoria nousee taiteen avulla uusille metatasoille.

Krakova on Puolan tärkein turismivirtojen vastaanottaja ja yksi Euroopan huomattavimmista kulttuurimatkailijoiden kohteista. Siellä voi muun muassa käydä ihailemassa yhtä Leonardo da Vincin hienoimmista maalauksista: Nainen ja kärppä (Czartoryskin museo).

Krakova onkin tunnettu vanhan taiteen mekkana, mutta sen nykytaide-elämäkin on ollut 1900-luvun alusta alkaen virkeää – ehkä sillä on vähän samanlainen perinteeseen perustuva avantgardesuhde Varsovaan kuin esimerkiksi Turulla on Helsinkiin ja Tartolla Tallinnaan.

Miehitettyjen maiden taidetta

Krakovassa ei kuitenkaan ole ollut kovinkaan hyviä tiloja nykytaiteen esittelylle. Nyt asia on korjattu, kun Claudio Nardin suunnittelema Krakovan nykytaiteen museo (Muzeum Sztuki Współczesnej w Krakowie, MOCAK) aloitti toimintansa tämän vuoden toukokuun loppupuolella. Museo sijaitsee kolmisen kilometriä vanhasta kaupungista Podgorzessa, missä sijaitsi toisen maailman sodan aikana Krakovan ghetto. Museo on aivan elokuvista tutun Schindlerin emalitehtaan kupeessa, ja elokuvahan on tietenkin Steven Spielbergin Oscareiden kahmija Schindlerin lista (1993).

MOCAKin pääsisäänkäynti.

Schindlerin tehtaassakin on viime vuonna avattu Krakovan historialliselle museolle kuuluva näyttelytila, jonka pysyvä näyttely Krakova natsimiehityksen aikana 1939–45 tarjoaa hyvän taustan puolalaisen ja muunkin itäeurooppalaisen taiteen ymmärtämiselle, sillä niin voimakkaasti traumaattinen lähihistoria – siis sekä Neuvostoliitto että natsi-Saksa – elää vielä nykyhetkessä, että on vaikea kuvitella vähänkään poliittista itäeurooppalaista taidetta ilman niitä jälkiheijastuksia, joita eri tavoin julmat diktatuurit ovat muistojen ja toki myös muistojen kieltämisen kautta ihmisten arkeen jättäneet. Suomalaisen taiteenharrastajan voi olla jopa vähän vaikea ymmärtää kaikkia niitä nyansseja ja monihaaraisia näkökulmia, jotka ovat periytyneet ajasta, jolloin Siperia opetti ihan oikeasti.

Yksi ongelma itäeurooppalaisen taiteen ymmärtämisessä on tietenkin se tapa, jolla monet taidemuodot ovat tottuneet kommunikoimaan vaikeissa olosuhteissa – rivien väliin kirjoittamisen ja piilottamisen taito, johon yhdistyy usein ironia ja sarkasmi ja elämän absurdiuden paljastaminen. Tämä on tänä vuonna välittynyt hyvin esimerkiksi television katsojille, jotka ovat YLE Teeman Kino Europa -sarjasta katsoneet tšekkiläisiä elokuvia 1960–70-luvuilta.

Taiteen sisäiset struktuurit

MOCAK ei pröystäile kokoelmiensa koolla tai kansainvälisten tähtien valovoimalla vaan on keskittynyt valitsemiensa linjausten kautta lähinnä puolalaiseen ja naapurimaiden taiteeseen.

Museon johtaja Maria Anna Potocka linjaa hankintaperiaatteita siten, että esteettiset, poliittiseen missioon sitoutuneet, taloudelliset tai nationalistiset tavoitteet on alistettu ”taiteen sisäisiä struktuureita” heijasteleville periaatteille. Kokoelman konsepti pohjautuu siis sille, että pyritään etsimään niitä taiteen ongelmia ja formaaleja ratkaisuja, jotka ovat keskeisiä sille ajalle, johon kokoelmat kulloinkin viittaavat.

MOCAKin ensimmäisessä kokoelmanäyttelyssä on kuratoriaalinen valta yritetty tietoisesti minimoida. Teoksia ei sijoiteta mihinkään erityisesti artikuloituun kontekstiin tai jonkun teeman kuvitukseksi. Erillisinä näytteille asetetuille teoksille annetaan ikään kuin mahdollisuus tuoda esiin ”koko sanomansa”. Tätä tukee myös näyttelyarkkitehtuuri – tai pikemminkin sen puute: jättiläismäiset hallit on jätetty raa’asti silleen, ilman sokkeloisia huonetiloja tai väliseiniä, jotka pakottavat kussakin pienemmässä tilassa sijaitsevat teokset käymään sitä ”vuoropuhelua”, jota taiteessa niin usein tunnutaan arvostavan jo miltei määritelmällisesti. 

Tomasz Bajer (s. 1971), Minimalism of Guantanamo, 2008.

Katsojan kannalta kokemus on veikeä: on kuin olisi joutunut johonkin K-marketin kellarivarastoihin (MOCAKin kokoelmanäyttely on nimenomaan ikkunattomassa kellarissa), jotka ovatkin täysien banaanilaatikoiden sijaan sisustettu harvaan sirotellulla taiteella. Tunnelma on ensi alkuun varsin outo, mutta siihen tottuu aika nopeasti, sitä vain siirtyy teoksesta toiseen ja unohtaa edes olevansa jossain erityisessä paikassa.

Tuntui itse asiassa varsin hienolta käydä ihkauudessa museossa, joka ei tarjonnut mitään ulkoisia elämyksiä tai interaktiivisia härpäkkeitä. Ehkä tätäkin voisi miettiä, kun Suomessa käydään taas kiihkeitä taidemuseokeskusteluita. Tässä on nimittäin tarjolla yksi jo konkretisoitu vaihtoehto sille, miltä voisi näyttää 2000-luvun taidemuseo: taidemuseo, joka näyttää kuin varastoon tehdyltä vaikka se on tehty nimenomaan taidemuseoksi ja jossa keskeisellä sijalla on vain taide.

Historiallisten traumojen metatasot

MOCAKin ensimmäinen iso vaihtuva näyttely History in Art (Historia w sztuce) keskittyy juuri siihen, mitä nimikin antaa ymmärtää. Valtaosa teoksista on melko tuoretta nykytaidetta, mutta mukana on täysin sujuvasti integroituna myös sellaista vanhempaa ilmaisua, joka sitoo nykyiset tai lähihistorian teemat niihin pitkäkestoisen historian säikeisiin, jotka ovat olennaisia sekä taiteen että historiankulun ja sen kirjoittamisen ymmärtämiselle.

Huomioni kiinnittyi erityisesti niihin teoksiin, jossa post-sovjeettiset traumat tai natsi-Saksan pitkät varjot holokausteineen olivat saavuttaneet uusia metatasoja sen totutun ja tavallaan jopa jo tyyliksi ismiytyneen ilmaisun rinnalle, jota länsieurooppalaisessa taidemaailmassa aikoinaan niin innokkaasti viljeltiin – viittaan vaikkapa Nykytaiteen museo Kiasman vuoden 2007 Raaka, käsitelty ja paketoitu -näyttelyyn, joka tuli ja meni jättämättä mitään jälkiä suomalaiseen taidekeskusteluun.

Mirosław Bałka (s. 1958), Audi HBE FI44, 2008.

Vain muutamia esimerkkejä mainitakseni: Jäin tosi voimakkaan hypnoottisen lumovoiman valtaan katsoessani puolalaisen Mirosław Bałkan (s. 1958) videoteosta Audi HBE FI44 (2008), jossa saksalainen paavi ajaa saksalaisella luksusautolla turvamiesten keskellä ja mustien ikkunoiden peittämänä tutustumassa Auschwitzin keskitysleiriin. Sama outo ja jäsentymätön – siksi epäilemättä myös pitkäkestoinen – tunne syntyi myös vähän vanhemman teoksen myötä: saksalaisen mutta lähinnä Pariisissa vaikuttaneen Jochen Gerzin (s. 1940) Exit – Dachau Project (1972) keskittyi keskitysleirin historian sijaan tapaan, jolla keskitysleiriä esitetään museona ja siihen, minkälaisia ohjeita ja kieltoja ja sääntöjä tuohon esittämiseen liitetään.

Jochen Gerz (s. 1940), Exit Dachau-Project, 1972.

Nyt jälkikäteen tuntuu siltä, että käynti Krakovan lähellä sijaitsevassa Auschwitzissa olisi kannattanut suorittaa vasta tämän näyttelyn jälkeen.

– MOCAK, Lipowa 4, avoinna ti–su 12–20, tiistaisin vapaa pääsy (History in Art 16.10.2011 saakka) – www.mocak.com.pl

– Fabryka Schindlera, Lipowa 4, avoinna ti–su 10–18, maanantaisin 10–14, suljettu joka kuun ensimmäisenä maanantaina, muuten maanantaisin vapaa pääsy – infoa: www.krakow-info.com/schindler.htm

***

Nykytaiteen keskeisiä teemoja pääkaupunkiseudun periferiassa

Tämäkö on totta? Näkökulmien maailma. Vantaan taidemuseo kokoelmat 50 vuotta.

Vantaan taidemuseo 15.6.–27.8.

Vantaan taidemuseo sai nykyisen nimensä vasta vuonna 2003, mutta Vantaan kaupungin taidekokoelmien synty juontaa paljon pidemmälle. Vuonna 1961 kaupunki alkoi hankkia lähinnä vantaalaisten taiteilijoiden teoksia. Viralliset hankintaperiaatteet vahvistettiin vuonna 1989, jolloin painopisteeksi määriteltiin kotimainen ja pohjoismainen nykytaide. Karttuvassa kokoelmassa on nykyään noin 1.300 teosta. Muutaman tärkeän lahjoituksen myötä museo hallinnoi kaikkineen noin 9.000 teosta.

Vantaalla on siis varaa valita, mistä koota kokoelmien ikää juhlistavaa näyttelyä. Museon tekemä ratkaisu on kuitenkin yllätyksellinen: esillä ei suinkaan ole esimerkiksi Lauri Santtua (1902–1986) tai Pentti Kaskipuroa (1930–2010), joilta museolla on merkittävät kokoelmat, vaan harkitusti ja harvaan ripustettuna nykytaiteen keskeisiä teemoja kartoittavaa taidetta 1980-luvulta näihin päiviin.

Kahden amanuenssin, Maria Maunon ja Päivi Rainion kuratoima näyttely on itse asiassa häkellyttävän hieno. Pääteemana on kertoa siitä, miten nykytaide tuo omia, toisinaan varsin yllättäviäkin, näkökulmia muun muassa tieteen normaalisti esittämiin kysymyksiin tai toisaalta niihin arkisiin ja ei-niin-reflektoituihin tapoihin, joilla ihminen maailmaa havainnoi ja käsitteellistää. Ei siis ole mikään yllätys, että esillä on esimerkiksi Lauri Astalan ja Jussi Heikkilän teoksia, joissa tiede ja taide ovat aina käyneet omaa omituista leikkiään. Ilahduttavaa oli myös, että teemojen käsittelijöiksi on myös löytynyt vähemmän ilmeisiä ja vähemmän esillä olleita taiteilijoita, kuten vaikkapa Harald Arnkil, joka on jo vuosia melko hiljaisesti tehnyt omia tutkimuksiaan värien maailmassa.

Lauri Astala, Harhaoppi, 1997.

Näkökulmat on pilkottu viiteen erillisteemaan: epä/tieteellinen, ajassa ja ajasta, maisema, näkyjä ja olemassaolo. Teemoittelusssa konkreettinen ja abstrakti nivoutuvat hyvin toisiinsa, ja kutakin teemaa on valotettu lyhyillä oivaltavilla saliteksteillä, joissa on myös muutamia teosnostoja. Yleisöä johdatellaan teemojen ytimeen selkeällä kielellä ja konkreettisin esimerkein sen sijaan, että yritettäisiin sanoa kaikenkattavasti aivan liikaa tai valjastaa käyttöön pahinta taidejargonia. Kiinnitän harvoin erityishuomiota saliteksteihin, mutta tässä näyttelyssä niiden osuus tuntui aivan erityisen tärkeältä. Mieleeni tuli Kaija Kaitavuoren Nykytaiteen museon opas (1993), joka harhauttavan suppeasta nimestään ja kohtuullisesta iästään huolimatta on vieläkin loistava johdatus taiteen teemojen kehitykseen 1960-luvulta 1990-luvulle saakka – ja täysin kurantti vieläkin.

Myös näyttelyarkkitehtuuri oli poikkeuksellisen hieno: Taideteollisen korkeakoulun nuoret opiskelijat Erika Ahola ja Noora Liesimaa olivat onnistuneet saamaan aikaan dramaattisen vähävaloisen ripustuksen, joka ei kuitenkaan tuntunut kikkailulta. Arkkitehtuuri ja valaistus houkuttelivat ottamaan teoksiin lähikontaktia, ja toisaalta juuri tällaiseen tematiikkaan sopi myös muutamin kohdin vähän vanhahtava museomainen tunnelma.

Sallittakoon kriitikollekin banaali vertailu: Tämä näyttely olisi ihan yhtä hyvin voitu esittää Kiasmassa. Ihan sellaisenaan. Nyt sen näki vain 1.300 ihmistä. Mutta ilman jeesustelua: kai yksikin pelastettu sielu riittää. 

***

Dokumentin poetiikkaa

Hannu Pakarinen: Muisto

Taidekeskus Kasarmin AuneLa, Tuusula 1.6.–25.9.

Valokuvataiteilija Hannu Pakarinen on jo pitkään asunut Tuusulan Ruotsinkylässä vanhaa puutaloa, joka on antanut inspiraatiota hänen tuoreimmalle kuvasarjalleen. Hän on lavastanut taidehistoriallisesti virittyneitä kuvia vanhasta löytömateriaalista vintiltä, tiluksilta, pelloilta ja navetan takaa.

Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä taidehistoriasta ja laatukuvaperinteen nykytaiteellistamisesta vaan myös menneestä elämästä, muistamisesta, muistoista ja keräämisestä.

Lavastamisesta huolimatta kuvissa on myös dokumentaarinen ote: nämä esineet ja asiat ovat oikeasti olleet olemassa jossain, missä ne ovat rapistuneet, homehtuneet tai missä ne ovat tuhkan tai maan peittämiä ja mistä ne on joku utelias sielu löytänyt halutakseen kertoa niistä ja niiden avulla jotain ihan toisenlaista tarinaa antaen niille näin uuden elämän ja uudenlaista lisäarvoa.

Taidehistorialliset kytkennät ovat selviä: kyse on memento mori (”muista kuolevaisuutesi”) ja vanitas (”turhuus”) -tyyppisistä asetelmista, joissa muistutetaan kuolemasta ja kuolevaisuudesta eri tavoin – käyttäen symboleina vaikkapa pääkalloja, kukkia, tiimalaseja jne. 
Pakarinen muistuttaa aika metkasti myös taidehistorian kuolevaisuudesta: Maailman taiteen historia (2011) on installaatio, joka koostuu maasta löytyneistä, haalistuneista ja homehtuneista taidehistoriallisen kirjasarjan niteistä. Installaationa vanhahtavan taidehistorian tekstinsä hävittäneet sivut alkavatkin yllättäen muistuttaa minimalistista veistosta.

Maailman taiteen historia, 2011.

Vastaavasti suuri valokuvavedos Asetelma taidehistoriankirjoista (2008) hyödyntää vanitas-käsitteen meille luokitellutta taidehistoriaa, joka joutuu näin oman luokituksensa lokerikkoihin. (2011) on installaatio, joka koostuu maasta löytyneistä, haalistuneista ja homehtuneista taidehistoriallisen kirjasarjan niteistä. Installaationa vanhahtavan taidehistorian tekstinsä hävittäneet sivut alkavatkin yllättäen muistuttaa minimalistista veistosta.

Asetelma taidehistoriankirjoista, 2008.

Pakarinen on luonut maailman, joka on yhtä aikaa tosi ja runollinen sekä oman runollisuutensa rajoja ja ehtoja hahmottava. Vaikka Pakarinen taitaakin olla sekä aika romanttinen että vakavahenkinen ja vähän paatoksellinenkin, antavat teokset tilaa humoristisellekin lähestymistavalle. Ainakin minua taidehistorian turhuuksien turhuus alkoi vähän naurattaa. ”Tuoksu viehkeinkin kauneimman kukkasen, se on vain väliaikainen…”

Näyttelykuvia 176 & 177 & 178 & 179 & 180 & 181: Sunnuntaina kellot kilpaa kolkkaa...

Sunnuntai on monelle perinteinen taidenäyttelypäivä. Niinpä yritin olla kovin perinteinen ja kävin jopa oikein monessa näyttelyssä.

Lauri Astalan (s. 1958) retrospektiivinen näyttely (22.9.–14.11.) Helsingin Taidemuseossa on odottanut jostain syystä jo pitkään, vaikka olenkin aina ollut Astalan vannoutunut fani. No, onneksi sentään ehdin.

Lauri Astala, Pieni spektaakkeli kuvankaltaisuudesta,  2005. Kuva: Sakari Viika.

Astalan varhaisemmat, usein hyvin runolliset pohdinnat maailman mallintamisesta eivät ole menettäneet tehoaan lainkaan, ja vaikka olinkin nähnyt kai kaikki nämä vanhemmat työt jossain yhteydessä aiemmin, tuntuvat ne täysin kuranteilta ja ovat myös säilyttäneet sen hienon käsityöläisyydestä syntyvän lisäarvon, lumon jonka vain rakkaudella tehty esine voi saada aikaan. Astalan videoista en ole kaikista niin varma. Esimerkiksi derivé-sarjan toinen Rome dérive II (2006) on lähinnä postikorttimainen ja vähän staattinenkin; varmaankaan siksi en osaa kytkeä sitä lainkaan metodisesti siihen 'dérive'-käsitteeseen ('heittäytyminen', 'ajelehtiminen'), joka on tuttu Guy Debordin ajattelusta. Sama koskee valitettavasti myös tuoreinta videota Gamelan (2010), joka on mielestäni vieläkin postikorttimaisempi – toki astalamaisen tarkka ja hieno, mutta ei kai se ole mikään erityinen pointti. Toisaalta Astalan viiden vuoden takaiset Forum Boxin näyttelyn työt tuntuvat edelleenkin aivan erityisen hienoilta. Varsinkin Pieni spektaakkeli kuvankaltaisuudesta (2005), jonka lähtökohta on eräässä Jorge Luis Borgesin (1899–1986) novellissa ilmaistussa ajatuksessa (tässä englanniksi): "In that Empire, the craft of Cartography attained such Perfection that the Map of a Single province covered the space of an entire City, and the Map of the Empire itself an entire Province. In the course of Time, these Extensive maps were found somehow wanting, and so the College of Cartographers evolved a Map of the Empire that was of the same Scale as the Empire and that coincided with it point for point." Minulla on tähän teokseen ehkä pieni erityslukkarinrakkaus, koska muistan sen hetken, kun itse luin Borgesin ajatuksen, joka kolahti niin, että päätin itsekin tehdä siitä sovituksen: kirjoittaa sellaisen matkaoppaan jostain rajatusta alueesta, että siinä olisi kaikki, olisi käyty esimerkiksi jonkun kaupunginosan jokaisessa paikassa, kuvailtu jokaikinen talo. No, enhän minä tietenkään sellaista ole saanut tehdyksi, mutta on hauska nähdä, miten täysin erilaisella tavalla Astala samaa ajatusta lähestyy. Itse asiassa Pieni spektaakkeli kuvankaltaisuudesta on ainakin äkkipäätä ajatellen hienoin suomalainen installaatio kautta aikojen. (Ohoh, näinkö piti sanoa!?) 
Sitä paitsi Astala piti 2000-luvulla vain kolme yksityisnäyttelyä, joten tämä on aika harvinaista herkkua. Siis hidas, tarkka ja paljon miettivä taiteilija. On tämä yksi vuoden tärkeimmistä näyttelyistä.  

Paula Puoskarin maalauksia.

Oli ehkä vähän kohtuutonta Astalan jälkeen mennä katsomaan "tavallisempia" galllerianäyttelyitä. Mutta oli miten oli, Paula Puoskarin (s. 1959) Narrien näyttämö (3.–21.11.) Galleria Katariinassa tuntui tunkkaiselta ja holtittomasti ripustetuilta. En jaksanut paljon keskittyä. Teosten värimaailma vaikutti satunnaiselta ja epäkiinnostavalta. Ainakaan minä en kerroksellisuuden mukanaan tuomaa mysteeriä havainnut.

***

Valokuvagalleria Hippolytessä kävi vielä huonommin. Axel Antas (s.1976 ) oli laittanut näyttelyssään Obstructed Views / Geometry of Place (5.–28.11.) esille valokuvia ja super-8 installaation, mutta kun näin jo varmaan 753. teoksen, joka on ikään kuin Caspar David Friedrich (1774–1840) -parafraasi, olin saada kohtauksen. Eikö nämä nyt voisi jo kohta lailla kieltää! Marcel Duchampin (1887–1968) pisuaarikin olisi jo tuoreempi viittauskohde. Ihan turhaa ja epäkiinnostavaa toistoa. Takahuoneen maailman vanhin puu -juttu oli tosin vähän hauska, mutta fiilis oli jo tuhoutunut: 

***

Hippolytessä oli myös esillä (5.–28.11.) gallerian julkaisema uusi kuvasalkku Ikkuna, joka oli vallan hieno. Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan vanhan rakennuksen iroko-puusta valmistettua boxia saattoi käyttää myös vaihtokehyksenä. Sisällä kymmenen signeerattua vedosta, joissa pohditaan valokuvan kerronnallisuutta ja esittävyyttä:

Yllä esillä Anni Leppälän (s. 1981) kuva. Vaan mistäpä saisi ylimääräiset 2 700 euroa, jolla salkku irtoaisi? Ja minä raukka kun luulin, että valokuvan voima olisi ollut demokratiaa lisäävässä mekaanisessa monistettavuudessa.

***

Inari Krohn (s. 1945) on ollut minulle hauskalla tavalla aina hyvä henkinen vastus. Hän on jotenkin liian hyvä ihmiseksi ja toisaalta hänen ilmaisussaan on mukana aina sellainen ripaus naivismia, että alan kuin vaistomaisesti tuntea outoa hankausta. Mutta sitten käy aina samoin: huomaan kuitenkin pitäväni hänen töistään tavattomasti. Ne eivät ole ikään kuin minun lajiani, mutta joudun antautumaan niiden viplittömyyden ja kauneuden ja epämääräisen ihmisen kokoisuuden edessä. Tällainen elämän kitka on itse asiassa miellyttävää kokea. Näin kävi taaskin Galleria Duetossa, jossa hänen uusimpia töitään on esillä nimellä Havainto ja kokemus (13.10.–7.11). Ei niistä voi kuin nauttia:

Inari Krohn, Saaret ja virta, 2010, vesiväri ja tempera.

***

Ja vielä kuudes. Galleria Uusitalossa oli esillä Henrika Laxin (s. 1971) Transparent (28.10.–21.11.). Ilmeisesti omaa henkilöhistriaansa ja taidehistoriaa purkavassa maalaussarjassaan Lax yltyy omissa pohdinnoissaan syville filosofisille vesille aina Einsteinin yleiseen suteellisuusteoriaan asti. Hänen eksistentiaaliset pohdintansa ovat kuitenkin kiinnostavia nimenomaan suhteessa taiteeseen, ja se näkyy myös maalauksissa, joiden laaseraustekniikassa vanhempi taidehistoria kohtaa digitaalisen maailman ja arkiset perhevalokuvat onnistuneella tavalla. Ilmaisu on jotenkin jopa rohkeaakin näennäisessä rumuudessaan. Hyvä ja vähän enemmän pureskelua vaativa näyttely, jonne pyrin menemään uudestaankin – se kun on onneksi lähellä arkista päämajaani:

Ei yhtään paskempi taidesunnuntai.