Julkaistua 856: Sodan pysyvimmät muistot

Maaliskuun Voiman mukana oli taas Häiriköt-liite (Ilta-Häiriköt extra), nimellä Kansa taisteli keskenään. Minulta oli tilattu siihen sisällissotamuistomerkkijuttu:

Sodan pysyvimmät muistot

Sota on aina tuottanut vaurautta joillekin tahoille. Hieman paradoksaalisesti yksi hyötyjä on ollut taide. Erityisesti kuvanveistäjät ovat päässeet tekemään runsaasti tiliä sodan varjolla.

Sisällissotamme tuotti sankaripatsaita ja -muistomerkkejä ympäri Suomea. Taidekriitikkona olen aina ollut kiinnostunut julkisesta taiteesta, mutta sotamuistomerkit ovat tässä suhteessa ongelmallinen alue. 

Julkinen taide muuttuu usein näkymättömäksi. Pysähdymme harvoin katsomaan kulkureittiemme veistoksia, vaikka olemmekin tietoisia niistä ja teemme niiden juurelle treffejäkin.

Sotamuistomerkit ovat taidemaailman puheissa marginaalia, kuin välttämätön paha. Tekijät ovat nimekkäitä, mutta heidän tuotantonsa jälkiarvioinneissa ei näillä patsailla koeta olevan kovinkaan suurta merkitystä. Suurinta osaa niistä on tapana ignoroida tai suorastaan halveksia – toki kohteliaan vaitonaisesti kuin yhteisellä sopimuksella. 

Silti sotien muistomerkit elävät edelleenkin melko voimakkaasti. Punaisten perilliset vievät seppeleitä punaisten muistomerkeille, valkoiset valkoisille. Puheita pidetään. Muistomerkit toimivat nimensä mukaisesti: niiden äärellä muistellaan. Muistan kun kerran kävin katsomassa Taisto Martiskaisen Kansalaissodan muistomerkkiä (1970) Taka-Töölössä. Rinteessä olevalla penkillä istui nainen lukemassa kirjaa. Menin viereen tupakalle nähdäkseni nimen. Se oli Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio (1932, suom. 1946), jossa sivuttiin voimakkaasti sisällissotaa. En ole järin tunteikas, mutta kyyneleet tulivat silmiini.

Taisto Martiskainen (1943–1982), Crescendo, 1970.

Oman lisänsä muistomerkkien arviointiin tuo se, että poliittiset rajalinjat ja intohimot ovat edelleenkin voimakkaita. Tunnistan tämän itsessänikin: olen umpivasemmistolainen punikin pojanpoika ja varmaankin siksi minun on vaikea katsella valkoisten muistomerkkejä silkkana taiteena. 

Näitä veistoksia kriittisesti taiteena arvioidessa yksi keskeinen seikka on aika, ja tässä suhteessa valkoiset muistomerkit jäävät selkeästi altavastaajan asemaan. Suurin osa valkoisista vapaussodan muistomerkeistä syntyi melko nopeasti, ja on selvää että ne ovat sitä kautta enemmän kuin samasta muotista valettuja – kuten kaikki toisen maailmansodan sankarimuistomerkit. Kaikissa vallitsee herooinen ja pönöttävä eetos, jossa laajemmalle tunnekirjolle tai taiteelle ominaiselle monitulkintaisuudelle ei ole sijaa. Vaikka vauhtia haettaisiinkin vanhemmasta taidehistoriasta, lähinnä antiikin maailmasta, on sanoma aina sama.

Enemmän taiteeksi luokiteltavia punaisten muistomerkkejä alettiin pystyttää paljon myöhemmin, mistä johtuen kulunut aika ja sen pohdinnat tulivat mukaan prosessiin paljon voimakkaammin. 

Elias Ilkka (1889–1968), Helsingin valtauksessa kaatuneiden valkoisten muistomerkki, 1920.

Aikaulottuvuus näkyy varsin hyvin Helsingissä. Valkoisten keskeinen seppelöintipaikka on Vanhassa kirkkopuistossa, kansan suussa ”Ruttopuistossa” sijaitseva kuvanveistäjä Elias Ilkan ja arkkitehti Erik Bryggmanin mustagraniittinen Helsingin valtauksessa kaatuneiden valkoisten sotilaiden muistomerkki, joka paljastettiin kilpailun jälkeen jo vuonna 1920. Paaden kahdella puolella olevat Ilkan reliefit eivät kerro Suomesta: ratsastavat nuorukaiset ja hevosiaan suitsista pitävät nuorukaiset vievät katsojan suoraan antiikin kreikkaan ja Parthenonille. Symboliikka viittaa ehkä itäistä vihollista vastaan taisteleviin läntisen etuvartion nuorukaisiin, Kreikassa vastassa oli Persia ja Suomessa analogisesti sosialistinen ja myöskin barbaariseksi joissain piireissä koettu itänaapuri. Taiteellisesta voimasta kertoo se, että keskusteltuani erään vanhemman taiteilijaystäväni kanssa muistomerkistä, hän ei muistanut tekijää eikä ollut koskaan edes huomannut paaden matalia reliefejä.

Punaisten keskeinen kukituspaikka Martiskaisen muistomerkki, erisnimeltään musiikkisanaston Crescendo (”voimistuen”). Osin abstrakti veistos sisältää kuin raskaasta muodosta vapaaksi pyrkiviä ihmishahmoja. Teos on frontaalinen, mutta Martiskainen on ratkaissut ongelman siten, että takapuolella pronssiin on kaiverrettu sitaatteja Maiju Lassilalta, Elmer Diktoniukselta ja Elvi Sinervolta. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että taiteellisesti veistos on kestänyt aikaa – monen taiteilijankin mielestä se tuntuu olevan hienoin vuoden 1918 muistomerkeistä. Tässä mielessä haastajaksi on noussut ehkä ainut selkeästi nykytaidetta edustava vuoden 1918 muistomerkki: Marja Kanervon Suomenlinnan vankileirin muistomerkki (2004). Miltei huomaamaton ympäristöteos muodostuu luonnonkalliosta, kivistä, sammaleesta ja vedestä sekä kaiverretuista vuosiluvuista. 

Marja Kanervo (s. 1958), Suomenlinnan vankileirin muistomerkki, 2004.Kuva: Helsingin taidemuseo HAM.

Itse asiassa juuri Kanervon teos sai symboliikkansa kautta minut miettimään myöhässä olevaa ehdotusta. Oikein harmittaa, että kukaan ei keksinyt juuri tälle satavuotisjuhlalle käynnistää mittavaa nykytaidekilpailua, jonka tuloksena olisi syntynyt aivan uudenlainen sisällissodan muistomerkki. Se ei olisi kaksinapainen, siinä ei olisi punaista puolta ja valkoista puolta erikseen. Siinä sovituksen henki olisi käytetyn tematiikan kautta erottamattomasti yhteen kietoutunut. Ehkä kokoonnumme vielä joskus sellaisessa paikassa kaikki yhdessä?

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa (?) taidekriitikko.

Paljon onnea vaan!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi jaetaan taas kunniaa. 
Pro Finlandia -mitalin saavat nyt kuvataiteilijakunnastamme seuraavat: Ismo Kajander (s. 1939), Marja Kanervo (s. 1958), Markus Konttinen (s. 1957), Matti Peltokangas (s. 1952) ja listassa pelkästään kirjailijaksi tituleerattu Rosa Liksom (s. 1958).
Hienoja taiteilijoita kaikki tyynni!

Kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) vuonna 1989 saama Pro Finlandia, jonka kuvasin viime vuonna erästä artikkelia varten.

Kuvanveistomme grand old man Ossi Somma (s. 1926) saa puolestaan Suomen Leijonan komentajamerkin ja Kaarina Kaikkonen (s. 1952) Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin, ja oli siellä listoilla kuvataideihmisistä vielä Saksassa vaikuttava kuraattori Ritva Röminger-Czako, joka saa Suomen Leijonan ritarimerkin.
Niin, että onneksi kuvataiteella menee taas hyvin näissä virallisissa kuvioissa. Silloin aikoinaan, kun Marjatta Hanhijoki (s. 1948) ja Leena Krohn palauttivat Pro Finlandiansa vastalauseena sille, että Ahtisaari antoi Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin Indonesian metsäministerille, seurasi pieni laskukausi. Seuraavana vuonna Pro Finlandian sai vain kuvanveistäjä Olavi Lanu (s. 1925), sitten ei kukaan, sitten Reino Hietanen (s. 1932) ja sitten ei taas kukaan – no, okei, 2001 Heljä Liukko-Sundström (s. 1938), mutta ehkä hänet voisi luokitella enemmän sille soveltavalle puolelle. 

PS. Vähän myöhemmin. Pieni sosiologinen huomio: olen nyt kuullut kaksi uutislähetystä ja lukenut joitain nettilehtien uutisia. Kirjailijat ja muusikot ja Paola Suhonen tulevat yleensä mainituksi "muun muassa" -ilmaisun jälkeen, mutta eivät kuvataiteilijat. On tämä vähän oireellinen seikka, kun mietitään kuvataiteen yleistä kiinnostavuutta, sen asemaa suomalaisen kulttuurin hierarkioissa. 

PPS. Vielä myöhemmin. PS-kommenttini jäi itse asiassa vaivaamaan aika paljon. Lisää uutisia ja lisää muun muassa -kommentteja ilman kuvataiteilijoita. Voimme siis loogisesti päätellä, että media ei usko kuvataiteilijoiden olevan suurta yleisöä kiinnostavia ja tekee uutisensa vain varman päälle. Eikö tämä ole suorastaan traagista diskurssin vankina olemista? Eikö juuri toimittajan pitäisi mennä kuvataiteilijan työhuoneelle, joka on todellisuudessa aina yleisöäkin kiehtova paikka, ja kysyä jotain kiinnostavaa myös kuvataiteilijalta ja tehdä häntä omilla ei-niin-ennakoitavilla valinnoillaan suurelle yleisölle kiinnostavaksi? Eikö hän voisi yrittää selvittää, miksi juuri tämä taiteilija on palkintonsa arvoinen? Ns. "kaikkihan" ovat nähneet Iiro Rantalan tv:ssä soittamassa. Ns. "kaikki" tietävät hänen olevan hyvä ja virtuoosimainen ja sympaattinenkin ja taatusti palkintonsa väärti. Mutta kuka on nähnyt Matti Peltokankaan veistämässä tai Markus Konttisen maalaamassa tai Ismo Kajanderin vedostamassa? Ja mitä ihmettä käsitteellinen poistaja Marja Kanervo tekee työhuoneellaan? Siellä en nimittäin ole käynyt, enkä tiedä asiasta mitään.

Julkaistua 476 & 477 & 478: Kuvataidevuosi 2012–2013 & Kari Jylhä & Leena Luostarinen

Eilen tuli postissa Mitä missä milloin vuosikirja 2014. Tämä taisi olla 12. kerta, kun olin kirjoittanut siihen kuvataidekatsauksen. Tässä siis tuorein:

Kuvataidevuosi 2012–2013

Kuvataidemaailman taloudellinen ahdinko lisääntyi kuluneena vuonna: taidemuseot kamppailivat vähenevien resurssien kanssa, ja taidekoulutuksen vuonna 2011 alkanut karsiminenkin on ilmeisesti saamassa jatkoa. Tuoreimpana keskeneräisellä tappolistalla olivat keväällä 2013 Tampereen ammattikorkeakoulun sekä Aalto-yliopiston kuvataideopetus.

Yksi taidemaailmaa askarruttaneita keskeisistä uudistuksia oli Valtion taidemuseon rahoitus. Museosta ollaan muodostamassa valtion viraston sijaan säätiö, jolloin sen rahoitus siirtyy valtion budjetista veikkausvoittovaroihin. Museo tulee nielemään kulttuurille annettavista veikkausrahoista arviolta noin 10%, joten hankkeen vaikutus muuhun kulttuuriin rahoittamiseen tulee olemaan merkittävä. Moni museo on muutenkin joutunut ääriajoilleen resurssien suhteen, mikä näkyy muun muassa edelleen pitkittyvinä näyttelyaikoina ja kyvyttömyytenä tuottaa omia uusia näyttelyitä tai olla mukana kalliissa kansainvälisissä projekteissa.

 Yksi mahdollinen syntyvä trendi on kunnallisten taidemuseoiden sulauttaminen muuhun kunnalliseen museotoimeen: esimerkiksi Varkauden taidemuseo joutui sulloutumaan kulttuurihistoriallisen museon tiloihin, jolloin 850 neliön näyttelytilat pienenivät noin 100 neliön kokoisiksi.

Saara Ekström, Strange Attraction, 2010. Wihurin rahaston näyttelystä.

Toinen epäilemättä kasvava trendi on kokoelmanäyttelyiden lisääntyminen. On toki muistettava, että se on myös yksi museoiden perustehtävistä, ja oli esimerkiksi varsin kiinnostavaa nähdä suurnäyttelyssä 7. aalto – Kuvataiteen Wihuri (Helsingin Taidehalli 20.10.–25.11.2012, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 2.2.–12.5.2013, Etelä-Karjalan taidemuseo, Lappeenranta 4.6.–1.9.2013, Rovaniemen taidemuseo Korundi 11.10.2013–16.2.2014), minkälaista on ollut yhden merkittävimmän nykytaidekokoelmamme, Wihurin rahaston taidekokoelman, kuluneen kymmenen vuoden hankintapolitiikka. Näyttely antoi varsin hienon kuvan suomalaisesta nykytaiteesta, mutta ennätyksellinen neljä näyttelypaikkaa ja pitkä yhteiskesto kertovat omaa tarinaansa taideinstituutioittemme tilasta. 

Kesänäyttelyt tuntuivat olevan voimissaan, vaikka yksi perinteisimmistä laittoikin ovensa kiinni: Punkaharjun Retretin 1980-luvulla rakennettujen luolastojen tarina taidenäyttämönä taitaa olla lopussa. Vaikka taidegalleriatkin tunsivat taantuman nahoissaan, tuntuu taiteilijavetoisilla ja ei-niin-kaupallisilla gallerioilla menevän hyvin. Vähän nuoremman taiteilijaväen osuuskunta Huuto sai esimerkiksi käyttöönsä uudet hulppeat tilat Helsingin Jätkäsaaresta ja juhli tilojaan kymmenvuotisjuhlanäyttelyllään AAARGH! (8.–23.9.2013).

Ovatko naistaiteilijat jo hegemonia?

 

Suomen kultakauden naistaiteilijat ovat jo pitkään olleet yksi taidemaailman kestohiteistä. Nämä museoiden kipeästi kaipaamat ns. blockbuster-näyttelyt keräävät suuria yleisöjä. Kultakauden naisten rinnalle on suosiossa nyt astumassa joukko nuorempia kollegoita. Leena Luostarisen (1949–2013) retrospektiivinen näyttely Tiikerinpiirtäjä veti Helsingin Taidehalliin (12.1.–3.3.2013) ennätysyleisön ja jatkoi sieltä Joensuun taidemuseoon (9.3.–14.4.2013) sekä Etelä-Karjalan taidemuseoon Lappeenrantaan (17.9.–8.12), missä se muuttui Luostarisen muistonäyttelyksi. Vastaava ilmiö oli Helsingin taidemuseossa (15.2.–26.5.2013) Marjatta Tapiolan huikea retrospektiivi, joka jatkoi matkaansa Venäjän taideakatemian museoon Pietarissa (6.–30.6.2013). Tuottelias taiteilija esitteli retrospektiivin kanssa samaan aikaa uusi töitään Galleria Sculptorissa (13.2.–3.3.2013) Helsingissä.
Graafikkona tunnettu Tuula Lehtinen esitteli keramiikaksi ja installaatioiksi muuttunutta monipuolista tekniikkaansa Hämeenlinnan taidemuseossa (20.10.2102–24.2.2013) näyttelyssään Kauneudesta. Ja vieläkin nuoremmat taiteilijasiskot tulevat vakuuttavasti perässä: esimerkiksi Luostarisen ja Tapiolan tavoin ekspressionistina tunnettu Nanna Susi on selkeästi saavuttanut ns. rakastetun taiteilijan aseman, mikä kävi hyvin ilmi hänen Helsingin taidemuseossa (28.9.2012–20.1.2013) järjestetyssä maalausnäyttelyssään. Ja vastaavasti toinen nuorempi räiskyvä taidemaalari, Anna Tuori, esitteli menestyksekkäästi tuotantoaan Aboa Vetus & Ars Novassa Turussa (5.10.2012–20.1.2013). 

Pauliina Turakka Purhonen, Äiti ja tytär, 2010–11.

Kajaanin taidemuseossa (23.9.–25.11.2012) Ulla Jokisalo, Heli Ryhänen ja Pauliina Turakka Purhonen yhdistivät fantasiamaailmoissa seikkailevat luomisvoimansa yhteisessä ryhmänäyttelyssä. Kaisu Koivisto esitteli monista materiaaleista koostuvaa veistostuotantoaan retrospektiivisessä näyttelyssään Äänekäs hiljaisuus (Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 8.6.–23.9.2012, Etelä-Karjalan taidemuseo, Lappeenranta 16.10.2012–3.2.2013). 

Nykytaiteen museo Kiasma Helsingissä luotti sekin suomalaisiin naisiin: Kansainvälisin taidetähtemme Eija-Liisa Ahtila esiintyi videoineen (19.4.–1.9.2013) osin päällekkäin katoavan taiteen mestarin Marja Kanervon (17.5.–29.9.2013) kanssa.

Luonnon ikuinen kutsu

 

Vaikka trendit vaihtuisivatkin, rakastaa suomalainen taideyleisö luonnosta voimansa ammentavaa taidetta, mikä koskee myös nykytaidetta.  
Metsiä ja puita on kuvattu monin tavoin kuluneena kautenakin. Salon taidemuseo esitti klassikoita, nykytaiteilijoita ja ITE-taidetta näyttelyssä Metsien miehet (22.9.2012–6.1.2013). Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä rinnasti puolestaan kultakauden klassikoita ja suomalaista nykyvalokuvaa – Pentti Sammallahti, Ritva Kovalainen, Taneli Eskola ja Kristoffer Albrecht – puuaiheisessa kauniissa näyttelyssä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Amos Andersonin taidemuseo Helsingissä kokosi yritysten taidesäätiöiden kokoelmista interaktiivisen ja lapsenmielisen näyttelyn Metsäretki (1.3.2013–24.2.2014). 

Ritva Kovalainen, Närängänvaara, Kuusamo, 2009–10.

Valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo jatkoivat omia retkiään maailman metsissä näyttelyssään Kultainen metsä (Hämeenlinnan taidemuseo 15.3.–28.4.2013). Vanhat rakastetut kuvittajasankarimme ovat ehtymätön aarreaitta – oli teema mikä hyvänsä: nyt se oli Martta Wendelinin ja Rudolf Koivun metsäkuvituksia (Emil Cedercreutzin museo, Harjavalta 19.5.–29.9.2013). 

Kuopion taidemuseossa tutkittiin joen merkitystä kulttuurille näyttelyssä Taiteen Vuoksi (14.9.2012–3.2.2013), kun taas Mikkelin taidemuseossa keskityttiin Matti Karppasen lintumaalauksiin (21.9.–4.11.2012). Tampereen taidemuseossa maagista maisemaa rinnastettiin brittiklassikon J.M.W. Turnerin (25.8.–4.11.2012) ja kotimaisen nykyvalokuvataiteilijan Pekka Luukkolan (25.8.2012–6.1.2013) voimin.

Ettei totuus unohtuisi

 

Valokuva- ja videotaiteen nousu taiteen keskiöön on tuottanut myös koko taidemaailmalle ainakin yhden merkittävän seuraamuksen: dokumentaarisuuden arvo taiteissa on selkeästi noussut. Taide voi  myös olla totta varsin monella tavalla. Nykytaiteen museo Kiasma Helsingissä rakensi tuoreimman kokoelmanäyttelynsä Tosi kyseessä (2.11.2012–10.3.2013) nimenomaan dokumentaarisuudelle ja näytti samalla, että kyse voi olla valokuvien ja videoiden lisäksi installaatioista ja muistakin, jopa varsin käsitteellisistä ilmaisutavoista. Tältä tuntui myös Stina Krookin Säätiön juhlanäyttelyssä Rouva Näkymätön (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.8.–21.10.2013), jossa Aurora Reinhard, Pilvi Takala, Erkka Nissinen ja Hans Rosenström kajosivat todelliseen maailmaan kuvan ja äänen keinoin.

Erkka Nissinen, Tilaa massa tilassa massa litassa maalit: ali tila, 2013.

Kiasmassa totuus kohdattiin vähän rujommalla tavalla Jouko Lehtolan koskettavassa valokuvanäyttelyssä Viattomuuden loppu (8.2.–18.8.2013). Helsingin Taidehalli toi puolestaan yleisölle tuulahduksen suuren maailman klassisesta kuvajournalismista esitellessään monia ikonisia kuvia tehneen Steve McCarryn tuotantoa 1.6.–4.8.2013.

Perinteetkin kunniassa

 

Taide luotaa aina menneisyyden taidetta – nykytaidekin tavalla tai toisella. Yksi taidemuseoiden tehtävistä on pitää tätä yllä. Kauden kohokohtia tässä suhteessa olivat ekspressionismin klassikoita esitellyt Ekspressioita (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 15.9.2012–13.1.2013) ja pelkkää kuvataidetta laajemmin yhtä tyylisuuntaa esitellyt art deco -näyttely Art Déco ja taiteet (Amos Andersonin taidemuseo 8.3.–21.7.2013) – mukana oli myös arkkitehtuuria ja muotoilua ja muotia.

Toisinaan museot uskaltavat vielä tuoda maahan suurelle yleisölle tuntemattomampia merkittäviä klassikoita, kuten ruotsalaisen surrealistin Max Walter Svanbergin (Turun taidemuseo 17.5.–15.9.2013). 

Uuteen kurkotellessaan taiteen onkin syytä myös aina palata juurilleen.

Muita merkittäviä näyttelyitä 

Fanny Churberg, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 21.9.2012–7.1.2013
The Making of Iron Sky, Helsingin taidemuseo 28.9.2012–20.1.2013
Heikki Mäki-Tuuri, Seinäjoen Taidehalli 8.9.–14.10.2012
Kui? IX tekstiilitaiteen triennaali, Wäinö Aaltosen museo, Turku 28.9.–25.11.2012
Jaume Plensa, Espoon modernin taiteen museo EMMA 14.11.2012–27.1.2013
Kuutti Lavonen, Wäinö Aaltosen museo, Turku 14.12.2012–24.2.2013
Noora & Kimmo Schroderus, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 30..11.2012–4.2.2013
Thomas Schütte, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 9.2.–12.5.2013
Tässä ja nyt, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 1.2.–28.4.2013
Jasmin Anoschkin, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 24.11.2012–20.1.2013
Per Maning, Espoon Modernin taiteen museo EMMA 6.3.–9.6.2013
Howard Smith, Kuparipaja, Fiskars 10.2.–28.4.2013
Seppo J. Tanninen, Seinäjoen Taidehalli 23.3.–28.4.2013
Jarmo & Rauha Mäkilä, Keravan taidemuseo 22.3.–26.5.2013
Karjala!, Helsingin Taidehalli 9.3.–14.4.2013
Hannu Lukin, Aineen taidemuseo, Tornio 25.4.–23.6.2013
Linnan aarteet, Ateneumin taidemuseo 12.4.–1.9.2013
Natalie Djurberg & Hans Berg, Helsingin Taidehalli 17.8.–10.11.2013
Vaivaisukot Kerimäellä, Kerimäen kirkko 25.5.–31.8.2013
Antti Ojala, Lapuan taidemuseo 16.6.–15.9.2013 

Palkintoja 2012–13

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2012 Irma Optimisti 
Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2012 Maija Luutonen 
Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2012 Nanna Hänninen 
Carnegie Art Award 2012 Heikki Marila 
Ars Fennica 2013 Jeppe Hein 
AVEK-palkinto 2012 Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta Kalleinen 
Vuoden nuori taiteilija 2013 Jarno Vesala 
Suomi-palkinto 2012 Matti Hagelberg 
Kuvataiteen valtionpalkinto 2012 Rajataide ry. 
Valokuvataiteen valtionpalkinto 2012 Pekka Elomaa 
Vuoden ympäristötaideteos 2012 Heli Ryhäsen ja Matti Kalkamon Ympyrähullut Huittisissa 
Stina Krookin Säätiön taidepalkinto 2012 Saana Inari, Tero Laaksonen, Emma Rönnholm, Fanny Tavastila, Camilla Vuorenmaa 
Suomen Taiteilijaseuran Palokärki-palkinto 2012 Minna Suoniemi 
Raimo Utriaisen säätiön apuraha 2012 Antti Oikarinen 
Nuori satakuntalainen kuvataiteilija 2012 Jasmin Anoschkin 
Kuvaston Erik Enrothin muistopalkinto 2013 Otso Kantokorpi 
Pro Finlandia -mitali 2012 Lauri Astala, Elina Brotherus, Reijo Hukkanen, Timo Kelaranta

***

Jouduin myös surukseni kirjoittamaan pari nekrologia. Molemmat taiteilijat olivat ystäviäni, mikä ei valitettavasti näistä teksteistä näy. Ei 1000 merkkiin eli puoleen liuskaan saa mahdutettua kuin faktat – jos edes niitäkään:

 

Kari Jylhä 13.9.1939 – 26.5.2013

Taidemaalari Kari Jylhä kuoli tapaturmaisesti Helsingissä  Helsingissä 73-vuotiaana.  

Jylhä valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1965. Alkuun informalistisena maalarina tunnettu Jylhä tarttui nopeasti kiinni aikansa aiheisiin, ja hän onkin yksi merkittävimpiä hahmoja suomalaisen pop-taiteen lyhyessä historiassa. Hänen muistettavimpia töitään ovat valokuvapohjaiset uusrealistiset maalaukset, joilla hän kommentoi ironisestikin aikansa maailmanmenoa. 

Jylhä oli innokas taidepoliittinen keskustelija, ja toimipa hän kriitikkonakin 1960-luvulla. Taidepolitiikka vei voimakkaasti mukanaan, ja niinpä Jylhästä tuli miltei kokopäivätoiminen järjestömies, jonka suurina huolenaiheina oli muun muassa taiteilijan asema. Näiden asioiden eteen hän toimi lukuisissa luottamustehtävissä, muun muassa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana 1972–74 ja 1991–2003. Hän oli myös mukana perustamassa Myllypuron taiteilijakylää, missä hän myös asui elämänsä loppuun asti. 

Jylhän monista palkinnoista mainittakoon Pro Finlandia -mitali, joka hänelle myönnettiin vuonna 1997.

Taiteilijaystävät Kari Jylhä ja Olavi Pajulahti Myllypurossa 2010, jolloin kävin haastattelemassa heitä erästä artikkelia varten. 

***

Leena Luostarinen 15.5.1949 – 28.7.2013

Taidemaalari Leena Luostarinen kuoli vakavaan sairauteen Helsingissä 64-vuotiaana. Juuri ennen kuolemaa hänelle oli myönnetty valtion ylimääräinen taiteilijaeläke.  

Luostarinen valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1972. Hän oli yksi niistä uusekspressionisteista, jotka uudistivat taidekenttäämme 1980-luvun alkupuolella. Hänestä tuli huumaavine värimaailmoineen ja eksoottisine aiheineen nopealla tahdilla suuren yleisön rakastama taiteilija. Hänet valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi vuonna 1988 – nuorimpana koskaan. Tuolloin hän täytti Helsingin Taidehallin, kuten myös retrospektiivissaan, jonka järjesti Suomen Taideyhdistys tammikuussa 2013.
1990-luvun alussa Luostarinen toimi maalaustaiteen lehtorina ja professorina Kuvataideakatemiassa. Hänen rohkea esikuvallisuutensa ja opetustoimintansa jättivät voimakkaan jäljen myöhempiin maalaripolviin. 

Luostariselle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1995 ja Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki vuonna 2007. 

Leena Luostarinen Joutsenossa toissa kesänä, jolloin kävin hakemassa hänet takaisin Helsinkiin aloittaaksemme Taidehallin näyttelyn valmistelut.

Julkaistua 412: Karjala takaisin, teos teokselta

Eilisessä Aamulehdessä (ja ainakin myös Kainuun Sanomissa) ilmestyi juttuni Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelystä (9.3.–14.4.). Hieman kohtalonivaisesti olin jo kirjoittanut siitä aiemmin Kauppalehteen lyhyen jutun, mutta tämä on kuitenkin eri juttu [palaan vielä juttujen kierrätykseen seuraavassa postauksessa]. Alkuperäinen otsikkoni oli 'Karjala mielessäin', mutta toimitus oli keksinyt vitsikkäämmän:

Karjala takaisin, teos teokselta

Nykytaiteilijat ovat käyneet taistoon Karjalan takaisin saamiseksi videon ja installaatioiden avulla.

Nykyisten uutislähetysten pakolaisvirtoja katsellessa tulee todellisuudessa aika harvoin miettineeksi sitä, että meillä Suomessakin on oma lähihistorian pakolaisongelmamme. Asutettiinhan meilläkin yli 400 000 karjalaista, jotka sotien seurauksena joutuivat lähtemään kodeistaan.

Eihän tätä koskaan ole unohdettu tai vaiettu, ja jotkut haluavat Karjalaa vielä aktiivisesti takaisinkin, mutta monin tavoin käsittelemättömästä ja osin myös eri syistä vaietusta asiasta on tavallaan kyse. Yksi syy vaikenemisen tuntuun on tietenkin retoriikka. Olen itse esimerkiksi puolikkaan verran rajantakuista taustaa, mutta en ole koskaan osannut identifioitua niihin ihmisiin, joilla on ollut tapana puhua menetetystä Karjalasta. En ole kehdannut. Puheessa on aina ollut jotain vanhanaikaista, ummehtunutta ja sentimentaalista. Kasvoin amerikkalaislähtöisen elokuvan ja rockmusiikin parissa, ja nuoruuteni ainoa kiinnostava Karjala-juttu taisi olla Sleepy Sleepersin albumi Takaisin Karjalaan (1977).

Marja Kanervo: Äitini maisema, 2012–13, installaatio. Kuva: Jonny Korkman.

Siksi olinkin hämmästynyt siitä, että Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttely oli suorastaan järisyttävä kokemus. Kaiken nähnyt 56-vuotias kriitikko joutui pysähtymään ja aloittamaan omien juuriensa pohtimisen melko myöhäisellä iällä. Ja jälleen kerran: yksi syy on tietenkin retoriikka.

Kymmenen karjalaistaustaisen nykytaiteilijan muodostama Ozane-taiteilijaryhmä – Veikko Björk, Ritva Harle, Seija Jouhki, Marja Kanervo, Petri Kaverma, Raakel Kuukka, Kaisu Paavilainen, Paavo Räbinä, Anne Siirtola ja Timo Vartiainen – on nimittäin lähtenyt purkamaan Karjalaan liittyviä tunteita ja myyttejä sellaisella kielellä ja asenteella, johon urbaanin nykytaiteen ystävänkin on helppo samastua. Ei ole mitään kaanonia, jota taiteilijat noudattaisivat. Ei mitään yhteistä manifestia. 

Timo Vartiainen, Karjala Lost & Found, 2013, seinämaalaus.

Mukana on sekaisin aika räyhäkkääkin huumoria, syvää menetyksen tunnetta, osin poliittistakin kannanottoa ja ennen kaikkea päivitettyä taiteellista näkökulmaa siitä, miten sukujemme menneisyys elää sukupolvien yli: mistä, miksi ja miten puhutaan ja miten tuo puhe aikojen saatossa on muuttunut ja tulee muuttumaan. Mikä on traumaattista? Mikä on muistamisen ja unohtamisen jännite? Mitä merkitsee menettäminen? Mistä yhteisöllisyys syntyy?

Istuin Veikko Björkin karvanopilla varustetussa ja karjalaisittain koristellussa Ladassa, katsoin lyhyen videoteoksen sen avonaiselta konepelliltä viiteen kertaan ja päätin lähteä retkelle Karjalaan. Hyvä taide tuottaa seuraamuksia.

Karjala

– Toisen maailmansodan myötä Suomi menetti 10 % pinta-alastaan, 44 kuntaa hävisi kartalta ja yli 400 000 ihmistä menetti kotinsa.

– Luovutettu Karjala on tuottanut runsaasti erilaista kotiseutuhenkistä muistelukirjallisuutta ja sittemmin muistelumatkojen buumin Venäjän Karjalaan.

– Kuvataiteen keinoin ei luovutettua Karjalaa ole juurikaan käsitelty. Nykytaiteessa se on ollut miltei koskematon aihe.

Julkaistua 411 & Näyttelykuvia 789 & 790: Karjala 2.0

Ja rästeihin jälleen. Viikko sitten sunnuntaina järjestettiin yksi niistä kolmesta keskustelutilaisuudesta, joihin viikon aikana osallistuin. Kyseessä oli Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelyyn (9.3.–14.4.) liittyvä keskustelutilaisuus Karjalainen identiteetti ja pakolaisuus. Näyttelyyn osallistuvan kuvataiteilija Petri Kaverman (s. 1963) vetämässä paneelissa olivat mukija tutkija Outi Fingerroos, kirjailija Sirpa Kähkönen, psykoanalyytikko Pirkko Siltala ja lääkäri, vuoden 2012 pakolaisnainen Malalai Rahim. 

Tilaisuus oli varsin onnistunut, vaikka siellä olikin toki joukossa sitä tuttua ummehtunutta sentimentaalisuutta. Jouduin kuitenkin jopa menemään aika paljon itseeni, sillä niin puolikaskarjalainen kuin olenkin, en ole koskaan identifioitunut tuohon joukkoon. Luulenpa, että näyttely ja osin keskustelutilaisuuskin saivat minut kysymään edes: miksi? Käytin jopa pari puheenvuoroakin. Tätä täytyy siis ryhtyä miettimään. Näinhän taide toisinaan toimii. 
Näyttelyn katsoin aivan liian nopeasti juosten, mutta kriitikoillakin on toisinaan etuoikeuksia, ja niinpä sain Taidehallin avaamaan maanantaina näyttelyn pelkästään minua varten, kun Kauppalehti ja Aamulehti odottivat juttuja. Keskiviikkona sitten ilmestyi Kauppalehden juttuni – jälleen se normaali alta liuskan pläjäys, josta ei sen paremmin lukija kuin kriitikon lompakkokaan paljoa kostu:

Karjala 2.0

Monien identiteetti perustuu siihen, mitä on. Esimerkiksi työhön. Mutta entäs jos ”identiteetti perustuukin siihen, mitä ei oikeastaan ole olemassa”? Esimerkiksi rajan taakse jääneeseen kotiseutuun, jonka kautta identiteettiä rakentavat suvun muistelmat ja silkat kivijalat. Näin kysyy Petri Kaverman lisäksi yhdeksän muuta nykytaitelijaa, jotka ovat jo vuosia sitten toimineet silloin tällöin ryhmänä nimeltä Ozane (’ihmisen osa’ Karjalan kielellä). 

Anne Siirtola, Uuden alku: Viisi episodia tapahtuneesta, video, 2012.

Karjalaisuuden muisteluhan on mielletty usein vanhemman väen puuhaksi – ja toisinaan aika rasittavaksi sellaiseksi, jos ei omakohtaista kiinnostusta liikene. Karjalanpiirakat toki maistuvat useimmille.

Nuoremman väen nykytaiteilijat ovat tarttuneet siis itse asiassa varsin rohkeaan aiheeseen. Näin voisi tulla leimatuksi vain vanhahtavan heimohengen edustajiksi, mutta taide pitää kuin pitääkin pintansa. Olen itsekin puolikarjalainen, mutta en ole asiaa liiemmin ajatellut. Tämän näyttelyn jälkeen olen jo pohtimisen partaalla. Syy on selvä: muun muassa rohkeilla videoilla ja installaatioilla operoivat taiteilijat saavat Karjala-mietteet päivitetyiksi sellaisella tavalla, joka puhuttelee jo silkan taiteen tasolla. Ei löysää sentimentaalisuutta vaan yleistettävissä olevaa nykyajan tematiikkaa kytkettynä myös pakolaisuuteen sellaisena kuin me sen esimerkiksi tv:ssä kohtaamme. Mukana on myös hurttia huumoria ja vähän runollisuuttakin – mutta ei siis loppusoinnullista.

 Veikko Björk, Tettigonia Cantans, 2012. Ladan konepellille projisoitu ja auton sisältä katsottava video.

***

Ozanessa on mukana kymmenen taiteilija:  Veikko Björk (s. 1960), Ritva Harle (s. 1958), Seija Jouhki (s. 1953), Marja Kanervo (s. 1958), Petri Kaverma, Raakel Kuukka (s. 1955), Kaisu Paavilainen (s. 1965), Paavo Räbinä (s. 1965), Anne Siirtola (s. 1967) ja Timo Vartiainen (s. 1960). Pikkuarviossanihan en teoksista sen kummempaa kyennyt sanomaan, mutta näyttely oli kokonaisuudessaan vaikuttava, ja suurimpaan osaan teoksista sain muodostettua hyvän oman suhteeni. Kaksi suosikkia: Siirtola oli emotionaalisesti voimakas ja Björk ihan oikeasti hauska. Jouhki jäi objektien tasolla vähän viileän ulkokohtaiseksi, ja Räbinä minulle kerrankin täysin mykäksi. En ymmärtänyt sen paremmin teoksen installointia kuin sisältöäkään. Näinkin voi joskus käydä.

***

Ja tuli aiemmin sunnuntaina käytyä toisessakin näyttelyssä. Oli taas aika Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudelle (15.–24.3. – TÄNÄÄN SIIS VIELÄ EHTII KLO 17 SAAKKA!) Helsingin Kaapelitehtaalla. Tarjolla yli 1500 työtä ja small talkissa se jokavuotinen aihe: eihän näitä oikein voi katsoa kunnolla ja rauhassa, kun ne näin pläjäytetään.
Siitä viis. Olen aina pitänyt tästä tilaisuudesta: antaa silmän vaellella ja poimia sieltä täältä mieltymyksen kohteita ja myös aina uusia nimiä. Hauska ja tärkeä tapahtuma:

Mutta kun vuokratkin ovat aina rästissä, ei taidetta voi koskaan ostaa. Ainahan voi kuitenkin leikkiä sitä harmitonta pikkuleikkiä: minkä yhden teoksen näistä kaikista valitsisin kotiin? Tänä vuonna arpa osui Ville Huhtasen (s. 1979) maalaukseen Pyörätelineitä:

Älkää kysykö miksi.

PS. Yksi hauskimmista teoksista ei ollut teos lainkaan. Liiton tyyppien työpöytään oli kaiverrettu aika hieno teos, ja veikkaus oli se, että sen oli edellisen vuoden teosvälitystilaisuudessa kaivertanut joku nuorempi päivystämässä ollut taiteilija: