Eilen kävin vihdoin Didrichsenin taidemuseossa katsomassa Outi Heiskasen (s. 1937) 75-vuotisjuhlanäyttelyä Alkumeri (11.2.–19.8.). Palaan tähän kokemukseen vielä. Näyttelyn yhteydessä ilmestyi julkaisu, johon minulla oli kunnia ja ilo – ennen kaikkea ilo, koska tunnen Heiskasen jo vuosien takaa – kirjoittaa johdantoteksti. Tässä se:
”Kerään viivoja, etsin naarmuja”
Akateemikko, kuvataiteilija Outi Heiskasen käsitys taiteesta ja sen perusluonteesta syntyi hieman erikoisella tavalla. Otavan julkaisema Iso tietosanakirja (1931–39) oli päässyt S-kirjaimeen ja muun muassa ’Suomen taiteeseen’ sinä vuonna, kun Heiskanen syntyi vuonna 1937. Tästä kirjasta Heiskanen opiskeli myös maailmantaiteen – muun muassa ’Espanjan taiteen’, ’Italian taiteen’ ja ’Ranskan taiteen’. Kirjan mustavalkoisista kuvista, joita oli kuvaliitteissä 6–8 kappaletta sivulla, muodostui myös käsitys siitä, miltä taide näyttää ja miltä sen tulee näyttää: pieniä mustavalkoisia kuvia – ”sellaisina minä opin Goyan ja Vélazquezin.” ”Ja siltähän se sitten näyttikin”, toteaa Heiskanen omista pienistä, mustavalkoisista ja suorakaiteen muotoisista graafisista vedoksistaan, joita hän alkoi Mestari K:n (= Pentti Kaskipuro (1930–2010) johdatuksella tekemään palattuaan uudestaan Taideteolliseen oppilaitokseen valmistuttuaan sieltä ensin kuvaamataidonopettajaksi.
Ilmestys, kompiisi, 2007.
Sitten Heiskanen jatkoi oppejaan Suomen Taideakatemian koulussa, mutta sai potkut, joiden varsinainen syy jäi selvittämättä. ”Onnenpotkuksi” Heiskanen itse tapahtumaa nimittää, koska siitä alkoi tietty vapaus. Ei hän kuitenkaan koulusta eroon päässyt: hänet kutsuttiin Kuvataideakatemiaksi nimensä muuttaneen koulun professoriksi 1992–95 ja vieläpä rehtoriksi 1994–95. Akateemikoksi hänet nimitettiin vuonna 2004. Kovin akateeminen hän ei kuitenkaan ole, ja niinpä hän kertoo rukoilevansa joka aamu: ”Anna minulle tänä päivänä minun jokapäiväinen nöyryytykseni, että tasapaino säilyisi.” Hyvin on kuulemma toiminut.
***
Jos Heiskasen käsitys taiteesta syntyi varsin pienenä lapsena, samaa voi sanoa hänen myöhemmin maantieteellisesti ja kulttuurisesti erittäin laajasta kuvamaailmastaan. Kotona oli ns. häpeänurkka, johon huonosti käyttäytynyt lapsi silloin tällöin määrättiin miettimään käytöstään. Nurkassa oli pieni lipasto, jonka päällä ja laatikoissa oli Sikkimistä ja Himalajalta tuotuja muistoesineitä: lohikäärmeitä, kilpikonnia ja pieniä rasioita yllätyksineen. Heiskasen isotädit olivat toimineet lähetystössä Sikkimissä. Heiskanen muistelee lämmöllä äitinsä outoa rangaistuspolitiikkaa: ensin rikollinen palkitaan tällä kiehtovalla mietiskelypaikalla ja sitten vain odotellaan, että hän kyllästyy ja tulee sieltä pois sanoen olevansa taas ”kiltti Outi”.
Vuonna 1977 Heiskanen matkusti kuudeksi kuukaudeksi professori Asko Parpolan lähettämänä piirtämään Indus-sinettejeä intialaisiin ja pakistanilaisiin museoihin. Jo vuonna 1968 oli käynyt ensimmäistä kertaa Intiassa, Almorassa, ja samalla matkalla hän vietti aikaa myös Afganistanin Kabulissa. Näillä matkoilla oli suuri merkitys Heiskasen kuvamaailman muotoutumisessa. Hän onkin sittemmin pitänyt kiinteitä suhteita Intian ja Tiibetin kulttuureihin ja on matkustanut runsaasti – tätä matkaamista on dokumentoinut muun muassa Tarja Strandén elokuvassaan Kutsu Kauko-Itäänroad-moviessa Heiskanen matkustaa isoisotätinsä Klaara Hertzin (1995). Tässä buddhalaisessa jalanjäljissä Himalajalle.
Heiskasen lapsuudenkodin vaikutusta hänen taiteelliseen ajatteluunsa ei kannata muutenkaan aliarvioida: ”Isäni Tauno Kanervo, joka toimi eläinlääkärinä, vei minua mukanaan sairasmatkoille.” Näin nuori Heiskanen oppi eläinten anatomian, muun muassa hevosille ja lehmille ominaiset asennot ja jalkojen rakenteet, lihaksistot, liikkumistavat ja ilmeet. Äiti – Aili Kanervo (os. Hovikoski) – puolestaan oli ”kävelevä performanssi”. Äiti oli myös ”installaattori”, käsistään kätevä ja sellaisena varsin luova: ”Hän teki esinekoosteita, maalaili polkupyörämaalilla valkoisia posliineja, maalasi verhoja, jotta niitä ei tarvitsisi päärmätä, teki hedelmälaatikoista kaapistoja, jopa kirjahyllyn karkkirasioista…”
Heiskanen tiivistää taiteellisen kehityksensä ja näkemyksensä laajenemisen sangen suoraviivaisesti: ”Isä opetti biologiaa ja anatomiaa, opin piirtämään lehmän ja hevosen polven, sitten tein itse havaintoja ja piirsin vaikkapa kuusenhavuja. Sitten tuli isovanhempien kultahäät, vietin 24 serkun kanssa viikon yhdessä, jolloin aloin seurata yhteiskuntaa ja tajuta sen rakennetta.”
Kantaäiti, etsaus, akvatinta, 2010.
Yhteiskunnan rakenteet ovat heijastuneet muun muassa Heiskasen suunnittelemissa erilaisissa pelikorteissa, joista on julkaistu jo ainakin neljä eri versiota – osalla on voinut pelata ”oikeasti” ja osalla ei. Paitsi että jälkimmäisilläkin on sittenkin voinut pelata. Heiskanen nimittäin muistelee kuvanveistäjä Tapio Junnoa (1940–2006), joka oli nauttinut suuresti pelaamisesta niillä korteilla, joilla ei voinut pelata… joista puuttuivat maat ja säännöt.
Outi Heiskanen on tunnettu intohimoisena pelaajana, joka saattaa uppoutua pasianssiin, sanaristikoihin ja sudokuun tunneiksi. Tämäkin juontaa lapsuuteen. Hän muistaa sen kerran, kun ei saanutkaan totutusti olla isänsä linnunpesässä, kainalossa, kuuntelemassa isää lukemassa hänelle. Yläkerran huoneestaan hän pääsi livahtamaan suoraan ulos, hän kiersi ulkona ikkunan taakse ja näki lasin läpi isänsä ystäviensä kanssa käsissään setien ja tätien kuvia. Leikkivätkö raavaat miehet paperinukeilla?
***
Outi Heiskanen mielletään useimmiten taidegraafikoksi, mutta kovin perinteinen sellainen hän ei kuitenkaan ole. Toki hän on saanut parhaan mahdollisen klassisen koulutuksen Mestari K:n opissa, mutta Heiskanen itsekin korostaa, että Kaskipurolla oli varsinaisen opettamisen sijaan taipumus vahvistaa oppilaidensa ominta tekemistä. Ankaran keskittynyttä tämän monen taidegraafikon gurun oppi kuitenkin tietyllä tavalla oli: ”Kaskis veti minut neulansilmän läpi”, on Heiskanen itse todennut eräässä haastattelussaan.
Heiskanen laajensi pian graafista ilmaisuaan ”mihin suuntaan tahansa”. Hän äänellistänyt, valollistanut ja liikkeellistänyt työtään – tuulikin voi heiluttaa ilmaan ripustettuja vedoksia. Kaskipuro antoi kuitenkin kaikelle tälle ”hyväksynnän”, ja Heiskasta ei ole sittemmin pidätellyt mikään. Hän on käyttänyt grafiikkaa installaatioiden ja esinekoosteiden kanssa, hän on vedostanut läpinäkyville arkeille, joita voi ripustaa ikkunapuitteiden väliin, ilmaan tai joita voi liimata suoraan seinään. Muistan senkin työn, jonka hän teki Gallen-Kallelan museon portaikkoon ja yläkerrokseen vuonna 1994: läpinäkyviä, seinään liimattuja vedoksia, jotka haalistuivat, joita oli yritetty raaputtaa irti ja joissa oli sormen- ja kämmenenjälkiä kuin pyhiinvaelluskohteen pinnassa, johon koskemisen oletetaan tuovan siunausta ja hyvää onnea… Ei kai sitä osiota näyttelystä koskaan edes varsinaisesti purettu.
Heiskanen on myös kehittänyt erilaisia kombinaatioteknikoita, joiden myötä samassa vedoksessa on saatettu käyttää jopa sataa laattaa. Heiskanen käyttää kaiken vedostamansa, eri tavoin. Työskentely on yhtä pitkää, päättymätöntä prosessia. Vetolaatikot ovat täynnä vaiheessa olevia vedoksia, jotka odottavat tulevia tapahtumia. Heiskanen ei juurikaan suunnittele työtään vaan toimii intuitiivisesti. ”Kerään viivoja, etsin naarmuja”, Heiskanen toteaa. Joskus hän maalaa vedoksen päälle, joskus painaa siihen monokromaattisesti väriä. ”Tai sitten hän saattaa vain maalata. m.o.i.v. (= ”Mä olen ite värjännyt”, lainaus erään vanhemman suomalaistaiteilijan merkintätavoista) on yksi hänen tekniikoistaan.
Kultainen koti, sekatekniikka, 2010.
Heiskanen on myös eräs suomalaisen performanssitaiteen edelläkävijöistä. Record Singers (Heiskanen, Hannu Väisänen, Mirja Airas ja Pekka Nevalainen) toimi 1970-luvun alkupuolelta jonnekin 1990-luvulle. Ryhmä esitti erilaisia happeningeja, performansseja, kuvaelmia ja lauluesityksiä. Nimestään huolimatta ryhmä ei koskaan tehnyt yhtäkään äänilevyä – tosin kyllä kannet yhteen olemattomaan levyyn.
Rinnan Record Singersien kanssa kehittyi Bellinin akatemia, vielä useammasta taiteilijasta koostuva ryhmä, joka sekoitti erilaisia taiteenlajeja. Bellinin akatemia sai kuvanveistäjä Kain Tapperin (1930–2004) perustamaan Lallukkaan Taivaallisen akatemian, jossa kokoonnuttiin lähinnä piirtämään. Kun Tapper kuoli, otti Heiskanen vuorostaan Taivaallisen akatemian vetääkseen, ja ryhmä toimiikin edelleen aktiivisesti.
Heiskanen on tottunut toimimaan ryhmässä. Hän tekee työtään myös usein parivaljakkona. Viime vuosina hän ollut useammankin kerran esillä taidegraafikko Janne Laineen kanssa tehdyillä teoksilla. Tuorein yhteistyökumppani on ollut Markus Jäntti, joka aloitti työskentelyn Heiskasen kanssa 13-vuotiaana.
Outi Heiskanen & Janne Laine, Kalpea kuu, 2007.
Taide kuuluukin Heiskasen mukaan aidosti kaikille: ”Jos osaa tehdä jotain, leipoa tai osaa ottaa vaikka vain lusikan käteensä, voi ottaa kynänkin käteensä.” Heiskanen onkin toiminut aina interaktiivisesti. Inari Krohnin kanssa hän järjesti Keski-Suomen museoon Jyväskylään vuonna 1976 näyttelyn Suuri väenpaljous, johon otti kaikkineen osaa parituhatta taiteilijaa.
Nyttemmin Heiskanen on hankkinut itselleen takaisin lapsuudenkotinsa Vehmaalla ja perustanut sinne Oheistaidekodin, jossa järjestetään näyttelyitä ja erilaisia tapahtumia.
***
Heiskasen tuotanto on kaikessa herkkyydessään väkevää. Se on täynnä väkeä. Hänen pensastuulikansaansa voisi verrata suomalaiseen vanhaan mytologiaan, jossa paikoilla oli haltijansa: oli veden väkeä, oli tulen väkeä…
Kaiken taustalla on luonto, koneita ei Heiskanen kuvaa koskaan. Luonnossakin vallitsee sosiaalinen elämä. Heiskanen on itse kirjoittanut: ”Katso nyt vaan hetki kasveja keskenänsä. Kyllä siellä metsässä vilske käy vaikkei olisi yhtään elukkata. Heimot intrigoi ja tappelee keskenään, tontteja varataan.”
Heiskasta voisi sanoa animistiksi. Heiskasta on epäilty myös buddhalaiseksi. Itse hän sanoo idän matkojen ja buddhalaisuuteen sekä hindulaisuuteen tutustumisen vahvistaneen omia kristillisiäMestari Eckhartia, 1200–1300-lukujen vaihteessa elänyttä kristillistä teologia, filosofia ja mystikkoa. Mutta hän kuuntelee myös mielellään Dalai Lamaa. arvojaan. Hän lukee muun muassa innokkaasti
Sivistyssanakirja on täynnä sanoja, joilla voisi kuvata Heiskasen ajattelua ja taiteellista työskentelyä. Hän on aivan ehdottomasti synkretistinen. Hänen työssään eri uskonnot sekoittuvat toisiinsa, suomalaisugrilainen mytologia, kiristinusko ja buddhalaisuus eivät käy verisiä uskonsotia hänen tuotannossaan. Voimme myös vaivatta hypätä C.G. Jungin maailmaan ja hänen kehittämäänsä synkronisiteetin –merkitsevien yhteensattumien – käsitteeseen. Heiskasen henkilöhistoria on täynnä tilanteita joissa kaksi toisiinsa liittymätöntä asiaa kohtaa ilman kausaalista suhdetta mutta täynnä symbolisia merkityksiä. Kun hän tekee Jalasjärvelle Pilvilinnaa (1990), Colosseumia laajempaa ja Eiffelin tornia korkeampaa taideteosta, Kuolan niemimaalta matkustaa paikalle kansainvälisissä uutisissakin noteerattu pilvimuodostelma, jonka epäillään ensin olevan saastepilvi, mikä se ei sitten olekaan.
Kääty, kompiisi, 2011.
Itse Heiskanen sanoo mielisanansa olevan hajallaan. Heiskasen tuotannon voisi näin tietenkin katsoa olevan yhteyden ja ykseyden etsimistä – mutta minusta tuntuu, että hän haluaa olla hajallaan, hänen pitää olla hajallaan… Hajallaan olo rakentuu keskipisteestä kaikkiin suuntiin kohdistuville tutkimusmatkoille. Ykseys löytyy ehkä asenteesta hajanaista maailmaa kohtaan: ”Ihmiset ovat julmia, mutta heistä voi nähdä lempeitä unia”, on Heiskanen sanonut.
Mestari Eckhartin sanoin: ”Aine ei lepää, ennen kuin se on läpikäynyt kaikki muodot, joille se on vastaanottavainen (tunteellinen); eikä järki lepää ennen kuin se on läpikäynyt kaiken sen, mille se on vastaanottavainen. Kaikki luontokappaleet asettavat juoksunsa korkeimpaan täydellisyyteen pyrkien. Kaikki pyrkii monenkaltaisuudesta ykseyteen. Siksi juoksevat pilvet, siksi himoitsee ihminen ja juhta.” Toinen Heiskasen lempifilosofi on Jacques Derrida, jota hän ei suinkaan pidä dekonstruktionistina.
***
Kun suljen nauhoittimeni Lallukassa tehdyn haastattelun jälkeen, Heiskanen huoahtaa ja sanoo: ”Usein on kyse karjalaisilta itkuvirren laulajilta opituista eufemismeista, kiertoilmaisuista.”
