Näyttelykuvia 959: Bisnestä, maalaustaidetta ja pelmenejä

Vähän ajassa taaksepäin. 4. maaliskuuta kävin Jätkäsaareen mahdollisesti tulevan Art Hotel Helsingin lehdistötilaisuudessa Galleria Brondassa. Hotellin toimitusjohtaja, valokuvataiteilija Sari Poijärvi (s. 1955) kertoi hankkeen etetemisestä.
Omia huoneitaan ovat tällä tietämällä suunnittelemassa Jan-Erik Andersson (s. 1954), Lauri Astala (s. 1958), Liisa Hietanen (s. 1981), Pekka Jylhä (s. 1955), Martti Jämsä (s. 1959), Mika Kaurismäki, Jouko Korkeasaari (s. 1971), Tuula Lehtinen (s. 1956), Rosa Liksom (s. 1958), Stefan Lindfors (s. 1962), Heikki Marila (s. 1966), Sofi Oksanen, Silja Puranen (s. 1961), Kim Simonsson (s. 1974), Jani Tolin (s. 1974) ja Anu Tuominen (s. 1961).
Vähän hassu juttu, mutta jotenkin positiivinen. Antaa ajan näyttää. Olen kirjoittamassa Taiteeseen asiasta pikku-uutista, joten palataan asiaan.

Poijärvi puhuu.

*** 

Oli aikamoinen onni, että tapahtuma oli Brondalla. Tuli nimittäin samalla katsottua näyttely, joka oli vallan mainio. Olen usein miettinyt vähän surumielisenä Brondan kohtaloa. Se oli aikoinaan yksi Helsingin huippugallerioista, jossa käytiin katsomassa sitä, mitä kiinnostavaa taiteessa juuri nyt tapahtuu. Siitä on rutosti aikaa, enkä ole kuullut tuttavapiirissäni varmaan koko 2000-luvulla keskustelunavausta: "Kävin muuten juuri Brondalla katsomassa..." En minäkään ole katsonut sen näyttelyitä pitkään aikaan muuta kuin ikkunoista. Soimaankin itseäni usein tästä. No, nyt oli hauska nähdä Mauno Mecklinin (s. 1936) näyttely (4.–29.3.). Itse asiassa en muista koskaan nähneeni Mecklinin yksityisnäyttelyä. Varsin harmoninen, kaunis ja vähän vanhanaikaisesti viehättävä kokonaisuus:

 

Kyseessä on selvästikin intohimoinen havainnosta maalaava taiteilija, jonka jälkeä oli ilo katsoa.

Aamu-usva, 2015.

Mecklin ei ole paljoa muodollista koulutusta saanut, mutta kursseja sitäkin enemmän. Näkyy töissä varmaan ainakin yhden opettajan, Pekka Hepoluhdan (s. 1957) vaikutus, ja hyvä niin.

***

Ja pannaan tähän vielä ei-maksettu mainos. Koska fiilis oli niin hyvä, päätin jatkaa sitä käymällä pitkästä aikaa yhdessä lempiravintoloistani. Kyseessä on Kustaankadulla sijaitseva Pelmenit, ukrainalaissyntyisen Alexander Bitsakin pyörittämä konstailematon venäläisukrainalainen kotiruokapaikka. Tosi sympaattinen ravintola, safkat aina yhtä rakkaudella ja ammattiylpeydellä tehtyjä. Ja palvelu aina henkilökohtaista ja äärimmäisen ystävällistä. Nytkin jätin seisovasta pöydästä marinoidun tomaatin väliin, ja Bitsak otti asiaksena tuoda minulle lusikalla yhden erikseen: "Nämä ovat minun itseni tekemiä."

Näyttelykuvia 674 & Julkaistua 299 & 300 & 301: Jiri Geller matkalla maailmanmaineeseen & Muotoilun ja kuvataiteen rajat & Kierrättämisen riemusta

Toissa-aamuna lähdin Helsinki Showroomiin katsomaan Jiri Gellerin (s. 1970) näyttelyä Sugared (5.5.–10.6.) ja tekemään hänestä pientä haastattelua Kauppalehteen. Juttu pitikin kirjoittaa heti tunnissa, jotta se ehtisi eiliseen lehteen, minkä se sitten tekikin. Alkuperäinen otsikko oli 'Sokerihumalan asteet':

Jiri Geller matkalla maailmanmaineeseen

Jiri Gellerin hiotuista veistoksista löytyy myös aina särmää. Tuoreimmassa näyttelyssä ilmapallo ja läskimaha kertovat samaa tarinaa sokerihumalasta.

Lähinnä kuvanveistäjäksi luokiteltava Jiri Geller (s. 1970) on melkoinen kummajainen taidemaailmassa. Hän on punkkariasenteella ladattu anarkistinen taiteilija, mutta erottuu esimerkiksi Anssi Kasitonnista varsin sliipatulla jäljellään. Perfektionistiset veistokset ovat kuitenkin silkkaa käsityötä sen sijaan, että ne olisivat kotoisin kiinalaisesta hikipajasta tai Andy Warholin Tehtaan kaltaisella työhuoneelta. Gellerillä on hopeasepän koulutus, mutta käsityöläisyys ei sinänsä ole hänelle erityisen tärkeää.

– Ei se ole mikään arvo sinänsä. Eikä sillä, että olen oppinut manipuloida jalometallien molekyylejä, ole paljoakaan tekemistä nykyisten materiaalieni kanssa. Kaikki on täytynyt opetella työn myötä. Käsityöläisyys on vain työkalu, jotta pystyn toteuttamaan ideani. Yksityiskohdat on kuitenkin aina ratkaistava itse – niin kuin prosessin myötä tulevat ongelmat. Eri asia olisi tietenkin, jos minulla olisi varaa maailman parhaisiin tekijöihin.
Gellerin tuoreinta näyttelyä leimaa hänelle ominainen velmu ristiriita. Hän tehnyt keveitä ja samalla räiskyviä pysäytyskuvia ilotulituksesta. Mukana on myös iloisen pirskahtelevia pääkalloja ja yksi ilmapallo, jotka ovat täynnään sokerihumalan epätodellista tunnetta. Ja kaiken keskellä spotti valaisee jalustaltaan valuvaa läskimahaa. Tunnelma on yhtä aikaa kepeä ja kuitenkin aika ahdistava.

Geller itse kokee läskimahan tarinan keskeiseksi tekijäksi, vaikka naurahtaa samalla, että galleristi Tuomas Zetterberg on todennäköisesti ihmeissään juuri sen kanssa. Kuka nyt sellaista haluaisi olohuoneeseensa?

– Läskimaha on tärkeä tässä näyttelyssä, jossa päin silmiä vittuilun taso on kuitenkin alempi kuin aiemmin.

Kokonaistunnelma on epätodellinen sekoitus raskautta ja kepeyttä. Geller muistuttaa tavallaan vanhoja pop-taiteen klassikoita, mutta samalla hänen töissään on jotain viiltävää.

– Jos minun pitäisi lokeroida itseäni, niin kai minä olen sitten pop-surrealisti. Mutta ei minulla taiteen puolella ole varsinaisia esikuvia. En seuraa taide-elämää vaan keskityn omaan tekemiseeni.

Gellerillä on kuitenkin lämmin suhde edeltäjiinsä.

– Kyllä esimerkiksi Alvar Gullichsenin työ silloin 1990-luvulla on ollut tärkeää. Ilman Allua ei olisi välttämättä mahdollista tehdä nykyään tällaista. Ei ainakaan niin helppoa.

Geller on hiljalleen noussut vakavasti myös kansainväliseksi tekijäksi, josta on ilmestynyt juttuja erilaisissa trendilehdissä. Googlettamalla selviää myös nopeasti, että hänet on huomattu blogeissa ympäri maailmaa. Näin on hän selkeästi saavuttamassa myös erään poliittisen tavoitteensa.

– Yritän miettiä sellaisia aiheita, että kuka vaan missä päin maailmaa tahansa pystyy sen tajuamaan. Sitä joutuu miettimään sellaisiakin asioita, että tunnistaako joku intialaisen pikkukylän asukas Gene Simmonsin (eräs Gellerin vanhempi aihe). Arabimaista en ole vielä ihan varma.

Se on kuitenkin varma, että Geller on jo huomattu maailman taidekeskuksissa.

***

Jutun yhteyteen oli tilattu pieni kainalojuttu, ja päätin vähän raapaista kuvataiteen ja muotoilun rajanpinnan ilmeisen ikuista ongelmaa. Kunhan nyt nostin tämän edelleenkin keskustelua tarvitsevan asian taas esiin:

Muotoilun ja kuvataiteen rajat

Jiri Gellerin hopeasepän koulutus ei ole pehmittänyt hänen taiteilijauraansa. Muotoilijat törmäävät jatkuvasti siihen, että ns. puhtaamman taiteen hiekkalaatikko pysyy suljettuna. Keramiikka- ja tekstiilitaiteilijat ovat tottuneet siihen, että he ovat ihan oma kategoriansa. Poikkeuksia on vähän. Niitä, joita kutsutaan kansainvälisiin – tai edes kotimaisiin – nykytaiteen näyttelyihin, ei juurikaan ole. Ja kun taiteilija on toisenlaiseen sarjaan päässyt, on hänellä usein tapana hylätä toisenlainen menneisyys.

Joitain poikkeuksia säännöstä toki on, kuten nykytaiteemme menestyvää keskipolvea edustavat Kim Simonsson (keramiikka) tai Anu Tuominen (tekstiili). Tähän ongelmaan on Gellerkin törmännyt, mutta itsetunto alkaa olla kohdillaan:

 – Olen minä sitä kokenut urani ajan jossain määrin. Nykyään toki vähemmän. Minulla on jo sellainen CV, että siinä on paha huudella.

Kyllä yleisölläkin on vielä opiskeltavaa ennakkoluulojensa kanssa.

***

Aloitin eilen myös Kauppalehden kolumnistina. Kerran kuussa pitäisi pohtia taideasioita 1500 liuskan jutulla – siis ei kovinkaan monella sanalla:

Kierrättämisen riemusta

Miksi taidetta kerätään ja mitä sille käy?

Sotheby’s myy 22.–23. toukokuuta arviolta yli 20 miljoonalla punnalla taidetta 1960-luvun kuuluisan playboyn, saksalaisen Gunther Sachsin (1932–2011) kokoelmista, muun muassa pop-taidetta warholeineen päivineen. Sachshan tuli kuuluisaksi aikoinaan muun muassa Brigitte Bardotin aviomiehenä (1966–69). Riiureissunsa hän suoritti heitellen helikopterista ruusuja Bardotin Rivieran huvilalle.

Sachs & Bardot.

  
Taidepiireissä on alettu puhua ”turhamaisuusnäyttelyistä” – trendistä, jonka myötä museot esittelevät rikkaiden keräilijöiden yksityiskokoelmia sen sijaan, että kuratoisivat asiantuntevia teemanäyttelyitä. Bilbaon Guggenheimissakin esiteltiin viime vuonna viisi kuukautta kreikkalaisen miljonäärin Dimitris Daskalopoulosin kokoelmaa – onhan hän myös Solomon R. Guggenheimin säätiön johtokunnan jäsen.

Moni taidemuseo rakentuu yksityisille kokoelmille. Silkkaan altruismiin on kuitenkin useimmissa tapauksissa turha uskoa. Taide tuottaa runsaasti sosiaalista pääomaa. Se pyhittää keräilijänsä nimen ja tuottaa kauniin monumentin. Itse asiassa ihan kohtuullisella hinnalla.

Sachsin kokoelman ”hajoamista” on kauhisteltu. Muistan kun olin antikvariaatissa töissä. Saimme ostaa erään häkellyttävän hienon kirjakokoelman. Syy oli keräilijän viimeinen toivomus: ”Ei perheeni ole näistä kiinnostunut. Haluan, että kaltaiseni saavat kerätä näitä samoja kirjoja samoista antikvariaateista kuin minäkin. Tuntea samaa löytämisen riemua.”

Taidettakin voi kierrättää. Kyllä niitä warholeita museoissa piisaa.

Tällaista warholia olisi nyt kaupan.

Näyttelykuvia 619 & Luettua 105: Arabian 9. kerros

Eihän tästä taas tule mitään. Rästejä vain kertyy. Palaan toissaviikon torstaihin, jolloin kävin pitämässä avajaispuheen Arabian Galleriassa, jossa esiintyi Arabian taideosasto 80-vuotisjuhlanäyttelyllään Arabian 9. kerros (9.3.–27.5.). Ihmisiä oli runsaasti ja tunnelma hieno. Yritin puheessani taas hahmotella "puhtaamman" taiteen ja keramiikkataiteen ongelmallista rajanvetoa. Mutta ennen kaikkea korostin sitä, että tällainen tehtaan yhteydessä tapahtuva taidetoiminta on sekä nykyään aika harvinaista että äärettömän tärkeää ja sitä että monista erilaisista taiteilijoista koostuvassa ryhmässä toimiminen on innovaatioiden kannalta ensisijaista. 
Näyttely oli monipuolinen ja kiinnostava, ja oli myös hauska nähdä grand old lady Heljä Liukko-Sundströmiltä (s. 1938) vanhempiakin töitä – tässä esimerkiksi Ateneumin 1970-luvun multippelinäyttelystä tuttu jalkapari:

Ja sitä "puhtaampaa" päätä edusti puolestaan kuvanveistäjä Kim Simonsson (s. 1974), taideosaston tuoreimpia tulokkaita:

Jouduin taas itsekin kovasti miettimään omia rajoitteitani. Syyllistyn nimittäin aika usein keramiikkataiteen sijoittamiseen jonnekin sinne keskeisten intressieni ulkopuolelle, vaikka olenkin aina ollut kiinnostunut niistä tavoista, joilla taide kurottautuu valkoisen kuution ulkopuolelle. Tätä siis tuli taas pohdiskeltua – varsinkin kun näyttely oli oikein kiinnostava.

Kotoinen oloni kuitenkin oli, sillä prosessin aikana sain selville, että Arabialla posliinimaalarina – sekä sarjatuotantoa että uniikkimaalausta – toiminut isotätini Vilma on ilmeisesti aikoinaan 1940-luvulla ollut yhden taideosaston klassikon, kuvanveistäjä ja keramiikkataiteilija Michael Schilkinin (1900–1962) salarakas – yksi monista, sillä Schilkin oli kuulemma aikamoinen hurmuri.

***

Ja illalla tuli sitten vielä luettua juhlien kunniaksi ilmestynyt kirja: 

Raija Forsström: Arabian 9. kerros. Taideosasto ja sen taiteilijat. Kirjapaja 2012.

Raija Forsström esittelee kirjassaan taideosaston historian ja on haastatellut kaikki nykyiset taiteilijat – kaikkineen kahdeksan. Lisäksi kirjassa kirjassa on Harri Kalhan tulevaisuuteen luotaava lyhyt lopetusessee.
Kirja on tuhti paketti sille, joka haluaa ymmärtää keramiikkataidetta ja myös sen suhdetta teolliseen tuotantoon. Hieman kepeä Forsströmin journalistinen tyyli on, mutta juuri sen ansiosta henkilökuvista tulee eläviä. Historiaosuus olisi ehkä kaivannut laajempaa yhteiskunnallista ja ehkä myös teoreettisempaa viitekehystä, mutta hyvä näinkin. Tämän osaston historiaa on ollut syytä tallentaa.