Kriitikon pyhäkin on arkea, joka on kuitenkin useimmiten kuin yhtä juhlaa

Aamupäivän vietin Lallukassa haastatellen taidemaalari Lauri Ahlgrénia (s. 1929). Kolmen tunnin session aikana opin taas vaikka kuinka paljon taiteemme lähihistoriasta. Olen jossain aiemminkin todennut, että taitelijoiden työhuoneilla vietetty aika on tehnyt minusta taidekirjoittajana paljon kypsemmän. Kyllä se taas varmistui. Näiden vanhempien kettujen kanssa istumisessa on vielä se hyvä puoli, että vanhat kliseet tulevat aina välillä kunnolla pöllytetyiksi. Nytkin Ahlgrén kertoi minulle sen, miten hänen opettajansa Sam Vanni (1908–1992), joka tavallaan vei Ahlgrénin mukanaan Suomen Taideakatemian koulusta Vapaaseen Taidekouluun, ei Vapaassa suinkaan opettanut mitään abstraktin taiteen tekemistä – nyt eletään siis vuotta 1954 – vaan silkkaa maalarin perusammattiopetusta. Kyllä minä olin aina luullut asian olleen ihan toisin.

Oli myös hauska nähdä, miten vanhan mestarin staflia on edelleen kovassa käytössä:

Ahlgréniin siis palaan vielä kevään mittaan.

***

Lallukasta matkasin Kirjasto 10:een palauttamaan yhtä levyä ja lainaamaan jotain uutta. Matkalla pysähdyin Kiasmassa vain käydäkseni vessassa, mutta eiköpähän museon edessä ollut kiinnostavaa toimintaa. Työtön ja nälkäinen joulupukki kerjäsi Kiasman edessä:

Paikallahan oli tietysti videokameransa kanssa taiteemme moniottelija ja ikiliikkuja Erkki Pirtola (s. 1950):

 

Joulupukki osoittautui sitten toivokkalaiseksi monitaiteilija Marko Kaiposeksi (s. 1967), ITE-mieheksi josta Pirtola kirjoitti taannoin Voimaan artikkelinkin. Siinä hän muun muassa kertoi, kuinka "Kaiponen tekee 'häirintäperformansseja' suoraan kaduilla. Tai vaikkapa asuntomessuilla, joilla hän veti joulupukkina perässään raskasta Asuntovelkataakkakivirekeä." Tässä siis oli häirintä käynnissä. Kiasman vartiomieskin kävi hätyyttämässä Kaiposta pois, koska kyse oli "Kiasman alueesta". Jäin sitten odottamaan poliiseja, jotta saisin kamerani kanssa ehkä tehtyä nopeasti jonkun lehtijutun. Kun ei poliiseja alkanut kuulua, aloin riidellä Pirtolan kanssa – toki hyvässä sovussa, koska olemme kuitenkin kavereita. Ilmoitin paheksuvani sitä, että hän kirjoittaa oman galleriansa (pari vuotta Töölössä toiminut Mutageeni, joka on juuri lakannut toimimasta) taiteilijoista lehtijuttuja juuri, kun heillä on näyttely päällä. Sanoin, että se on journalismin etiikan vastaista. Pirtola totesi, ettei ole journalisti. Kai minun olisi pitänyt kääntyä Voiman päätoimittajan Kimmo Jylhämön puoleen ja kirjoittaa lehden keskustelupalstalle asiasta. En kuitenkaan ollut jaksanut. Sanoinkin Pirtolalle, että halusin vain tuoda tämän joka tapauksessa esiin, varsinkin kun hän oli tehnyt Johannes Setälän (s. 1941) kanssa aiemmin saman tempun. Ja kysyin, että miltä se tuntuisi kun Kaj Forsblom kirjoittaisi oman galleriansa näyttelyihin liittyen Helsingin Sanomiin juttuja. Kyllähän Pirtola ymmärsi. Ja toki minäkin toisaalta ymmärrän, ettei Pirtola ole Forsblom. Mutta kun rajat on vain vedettävä. Ei ole mahdollista, että hyvät jätkät saavat rikkoa sääntöjä vain sen takia, että ovat hyviä jätkiä. Kyllä se harmaa alue tulee vastaan aika nopeasti. Jääviyssääntöjä ei nimittäin tehdä sen takia, että ihmisiä epäiltäisiin, vaan sen takia, ettei ihmisiä tarvitsisi epäillä.  

***

Kävin kahvilla poliisia odotellessa, ja eiköhän performanssitaiteilija Irma Optimisti (s. 1952) kopauttanut olkapäätäni ja antanut minulle miehensä Pekka Luhdan (s. 1954) – performanssitaiteilija hänkin – aivan uunituoreen kirjan:

Kirja näytti sangen kiinnostavalta, ja koska olen muutenkin aina pitänyt Luhdan teksteistä, vaikka – tai ehkä suuri siksi – niitä leimaakin omituinen paatos ja kryptisyys, niin enköhän palaa siihen kohta. Luhdan teksteissä on aina ollut aitoa asennetta.

***

Poliisi ei sitten koskaan tullut. Mutta ulos mentyäni tuli heidän sijaansa performanssitaiteemme grand old man Roi Vaara (s. 1953), jonka kanssa piti vaihtaa kuulumisia. Hän myös selasi läpi mukanani olleen Artnewsin tuoreimman numeron:

Kiasma ilmoitti kymmenen vuotta sitten haluavansa kaupunkilaisten olohuoneeksi. Mehän huomasimme yhtäkkiä, että olohuone olikin muodostumassa Kiasman edustalle – aurinkokin kun paistoi. Ryhdyimme suunnittelemaan jo performanssia, jossa toisimme paikalle sohvakalustoja, ja alkaisimme elää siinä taide-elämää – kun ei poliisejakaan ollut näköjään luvassa häiritsemään. Ja trafiikki vain jatkui. Sisällä oli käynnissä virallinen Là-bas-biennaali (22.–25.4.), mutta ulkona alkoi elää taiteilijavirta. Seuraavana paikalle saapuivat kuvataiteilija Minna L. Henriksson (s. 1976) miehensä Sezgin Boynikin – Istanbulista valmistunut situationisteja tutkinut sosiologi, vähän taiteilija hänkin – ja tuoreen Rosa-vauvansa kanssa. Henriksson ja Boynik ovat yhdessä toimittaneet sangen kiinnostavan kirjan Contemporary Art and Nationalism (2008), josta vaihdoimme muutaman sanan. Salaa kadehdin vähän Boynikin hattuakin:

Perhe oli tulossa Helsingin Taidehallista katsomasta kuvanveistäjiä ja menossa Ateneumin taidemuseoon katsomaan Caj Bremerin (s. 1929) hienoja valokuvia. Henriksson oli pitänyt – kuten minäkin – Hanna Jaanisoon (s. 1974) Pyhäjärvi-teoksesta, jonka aiemmasta versiosta olen joskus kirjoittanutkin.

Keskustelu kävi ristiin rastiin vilkkaana:

Tällainen päivä voi tuntua miltei täydelliseltä. Henkisiä virikkeitä tulee suorastaan liikaa, mutta on se vain hienoa, että voi tavata saman päivänä kasikymppisiä taiteilijoita ja kolmikymppisiä taitelijoita ja ymmärtää heidän tekemisiään myös samassa jatkumossa ja ihan samassa maailmassa. Nyt oli jo pakko päästä lepoon. Mutta sitä ennen päätin vielä Hanna Jaanisoon ja Minna L. Henrikssonin innoittamana kirjoittaa runon. Tässä se:

Suomen kaikki Pyhäjärvet aakkosjärjestyksessä

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Hetken aikaa suunnittelin vielä runoa "Suomen kaikki Pyhäjärvet pohjoisesta etelään". Tai entä sitten "Suomen kaikki Pyhäjärvet suuruusjärjestyksessä"? Päätin kuitenkin jo mennä sänkyyn lukemaan Artnewsiä.

Julkaistua 4: Neljä veistäjää ja teema

Lauantai-aamuna kirjoittamani kritiikki Helsingin Taidehallin tuoreesta veistonäyttelystä julkaistiin Kauppalehdessä 14.4.2010. Näyttely oli oikein hieno ja kiinnostava, mutta Taidehallin yliampuva tiedotus ärsytti minua, mihin on ihan oikea sisällöllinenkin syy. Antamalla ymmärtää, että kyseessä on jotenkin vahva ja yhtenäinen teemanäyttely, mitä näyttely ei selvästikään oikeasti ole, annetaan katsojalle jotenkin liian kapeita lukuohjeita. Ja hehkuttamalla taitelijoiden huippukaartiin kuulumisella on samanlainen vastaanottoa kaventava vaikutus: "No, mennäänpä nyt katsomaan sitä, minkälaista on suomalainen cutting edge -kuvataide." Tällaista tähtikulttipaskaa on taide-elämässä aivan liikaa, ja instituutioden tulisi olla vähän valppaampia ilmiön hillitsemiseksi – sitä nimittäin itse nykytaide tekee, ainakin noin niin kuin periaatteessa. [Tai voihan tietenkin olla, että minä elän väärässä maailmassa. Jos näin sattuisi olemaan, olen pahoillani.] 

Neljä veistäjää ja teema

Taiteilijoiden on usein keksittävä temaattisia tekosyitä. Taidehalli on iso ja kallis, ja siksi sinne on syytä mennä porukalla, esimerkiksi kavereiden kanssa. Tässä tapauksessa kyseessä on jopa kaksi kuvanveistäjäpariskuntaa. Hanna Jaanisoo (s. 1974) ja virolaissyntyinen Kuvataideakatemian professori Villu Jaanisoo (s. 1963) asuvat Pirkkalassa. Ja toinen pariskunta, Matti Kalkamo (s. 1968) – viime vuoden Ars Fennica -ehdokas – ja Heli Ryhänen (s. 1971) asuvat siinä lähellä Tampereella.

Veistäjät esittävät uusia töitään, tiedotteen mukaan ”vaikuttavia teoksia yhdistävät vahvat teemat sukupolvien ketjusta, isän perinnön pyhyydestä ja arkipäivästä”. Ohjeeni on se, että unohtakaa tämä hölynpöly ja menkää vain katsomaan neljän kiinnostavan taiteilijan uusia teoksia. Sillä kyllä pärjäilee.

Taidehalli on ikävä kyllä remontin jälkeisen uuden tulemisensa myötä opetellut muutenkin huonoa ylikieltä, ja niinpä heidän mukaansa tässä näyttelyssä ”suomalaisen nykykuvanveiston kiinnostavimmat tekijät esittäytyvät yhdessä”. Ovathan nämä kaikki luvattua laatua, mutta Suomessa on helposti lueteltuna ainakin 50 muutakin kiinnostavaa nykykuvanveistäjää.

Mutta itse näyttely onkin sitten surullisenveikeä ja sellaisena vaikuttava. Taidehalli on paljon vaativampi paikka kuin moni ymmärtääkään – tämä tulee silloin tällöin valitettavasti testattua – ja on hienoa nähdä, miten neljä kuvanveistäjää pystyy kahdeksalla teoksella luomaan puitteet taidekokemukselle, jossa tunne, ajatus ja vielä elämyksellisyyskin toimivat saumatta ja myös tilan ehdoilla.

Groteskina kommentoijana tunnetun Kalkamon ainoa teos on koskettava tamperelaismaisema, jossa sukupolvet kantavat taakkaansa. Ja humoristi kun Kalkamo myös on, on hän saanut tehtaanpiippunsa tupruttamaan savua Taidehallin kattoon.

Rumankaunista figuureistaan tunnettu Ryhänen on asettanut esille keinutettavan nahkaisen jättiläisäijän – toimiva interaktiivisuus on joskus muuten aika yksinkertaista – ja kaksi pysähdyttävää pronssia, siunaavan ja kuolevan. 

 Heli Ryhänen, Slow Motion, 2010. 

Hanna Jaanisoo kertoo jättimäisessä karkkiveistoksessaan tarinan Vatikaanista, kun vartijat huutavat hiljaisuutta (Silenzio!) ja irtokarkit tuoksuvat taskussa. On se niin pyhää! Ja mitä pyhää on kaikissa Suomen kymmenissä Pyhäjärvissä?, hän myös kysyy.

Villu Jaanisoo näyttää loisteputkien muodostamiin veistoksiin projisoidun videoparin toisiaan katsovasta ihmisestä ja apinasta. Siinä on jotain perisurullista mutta samalla jotain naurettavaa ja kummallista ja ehkä sitten vähän käsittämätöntäkin. Mutta saahan taide olla väliin sellaistakin.

Näyttelykuvia 4: Silenzio!

Perjantaina 9.4. kävin Tampereen seutuvilta tulevien veistäjien lehdistötilaisuudessa. Kyseessä oli Hanna Jaanisoon, Villu Jaanisoon, Matti Kalkamon ja Heli Ryhäsen ryhmänäyttely Isä, poika ja Pyhäjärvi (10.4. – 9.5.) Helsingin Taidehallissa. Neljä veistäjää pystyi komeasti täyttämään Taidehallin vaativan tilan kahdeksalla teoksella, joista jokaiseen – no, ehkä Villu Jaanisoon teosta lukuun ottamatta – oli helppo luoda nopeasti mielekäs suhde, joka ei kuitenkaan tyhjentynyt ensikatsomalla. Esimerkiksi Heli Ryhäsen Varjelus näyttätyi heti – ja sattumalta – myös vallan toimivana:

 Galleria Sculptorin näyttelykoordinaattori Hanna Mamia kaitsee kaitsettuna 
Hanna ja Villu Jaanisoon pikkuista Lainetta vierellään kriitikko Seija Vääränen.

Villu Jaanisoon toisiaan tuijottava apina ja ihminen – Isän poika – oli loisteputkista ja videoprojisoinnista koostuva veistos, josta Jaanisoo itse halusi käyttää nimenomaan sanaa veistos eikä videoinstallaatio. Minulle jäi vähän epäselväksi Jaanisoon erityinen halu korostaa tätä eroa, ja jäinkin varmaan miettimään ihan liikaa tätä juttua sisällön kustannuksella. Jotain surullista ja vähän lystikästäkin teoksessa oli, mutta en minä oikein sen muotoratkaisun ja sisällön suhdetta ymmärtänyt – eikä Jaanisoosta itsestään ole tällaisissa tilanteissa juurikaan apua. Hän nimittäin kuluu siihen joukkoon taitelijoita, joilla on taipumus myös harrastaa katsojan huijaamista – ei kylläkään ylimielisesti vaan jollain oudolla lämmöllä, joka taitaa hänelle olla osa taiteen kommunikatiivista ulottuvuutta.

Yritin päästä Villu Jaanisoon pään sisään, mutta eihän se oikein tuottanut tulosta.

Matti Kalkamon Isästä, pojasta ja kotikaupungin hengestä oli komea veistoskonaisuus tamperelaisen punatiiliteollisuusmaiseman ja sukuhistorian kombinaatiosta. Ja kun Kalkamossakin on vähän velmun vikaa, oli hän varustanut savupiiput myös oikeilla tuprahduksilla. Toivottavasti Taidehallin uusi hälytysjärjestelmä kestää taidetta:

 On jopa todennäköistä, että Taidehallin hälytyslaitteet eivät kestä 
Matti Kalkamon käsitystä Tampereesta.

Joihinkin teoksiin saa puolestaan nopean kontaktin oman henkilöhistoriansa kautta, joka saattaa yllättäen muistuttaa myös taiteilijan henkilöhistoriaa. Hanna Jaanisoo kertoi siitä, kuinka Vatikaanissa oli kokenut freskojen katsomisen hartautta, kun vartijat huusivat taukoamatta "Silenzio!" ja kun taskusta löytyneet karkit loivat tuoksuisen taustan tapahtumalle. Muistin itse heti samat Silenzio-huudot toissavuodelta. Irtokarkkeja minulla ei kuitenkaan ollut. Mutta tunnistan maun ja tuoksun primitivisyyden aina kun esimerkiksi maistan mangoa missä tahansa muodossa. Tuolloin palaan junaan, joka vei minut Wadi Halfasta Khartumiin noin 25 vuotta sitten. Muuta syötävää kuin mangoa ei ollut kahteen vuorokauteen. No, eihän minun tästä pitänyt puhua, mutta näin taide vain toimii. Ja niin se saakin toimia. Joidenkin mielestä sen varmaan jopa pitääkin toimia niin.

 Hanna Jaanisoon Silenzio! on jättimäinen karkkiveistos – siis moniaistisesti koettava taideteos.