Julkaistua 615 & Näyttelykuvia 956: Irti säännöistä ja muodoista

Eilisessä Kirkko ja kaupungissa (9/15) ilmestyi juttuni Designmuseon varsin kiinnostavasta näyttelystä Postmodernismi 1980–1995 (30.1.–17.5.)

 

Irti säännöistä ja muodoista

Postmodernismi on ollut vaikea pala suomalaisessa taidekeskustelussa – jopa poliittisessa keskustelussa. Totesihan Perussuomalaisetkin edellisessä vaaliohjelmassaan kohauttavasti: ”Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.” Puolue halusi julkista tukea vain puhtaudelle, ja nimenomaan puhtaalle suomalaisuudelle. 

Postmodernismi ei ollut puhdasta, se sotki säännöistä piittaamatta vaikutteita, se oli leikkisää, joskus ironista – ja aina itsestään tietoista. 

Postmodernismi totesi, että kaikki oli jo tehty kieltäen uskon lineaariseen kehitykseen, valistukseen ja ”suuriin tarinoihin”. Taiteiden väliset rajat rikkoutuivat lopullisesti, ja ennen kaikkea vaarassa oli populaarin ja korkeakulttuurin välinen häilyvä raja. 

Designmuseon näyttely luotaa postmodernismin saapumista Suomeen 1980-luvun alusta. Mukana on muotoilua, arkkitehtuuria, kuvataidetta ja populaarikulttuuria, sekä kansainvälisiltä tekijöiltä että suomalaisilta pioneereilta. 

Leena Luostarinen (1949–2013), Sfax, 1984. Helsingin taidemuseo.

Näyttely on levoton, mutta mitä muuta se voisikaan olla. On todella kiinnostavaa nähdä, miten samanlainen henkinen viitekehys voi tuottaa niin erilaisia lopputuloksia. Muotoilussa postmodernia henkivä leikkisyys suosii lapsenomaista villiä yhdistelyä, joka saattaa edelleenkin ärsyttää. Esineet eivät vaikuta funktionaalisilta, vaikka sitä vähän ivaillen olisivatkin. Säännöistä piittaamattomuus saattaa tuntua oudolta ihmisestä, joka on lapsuudessaan tottunut aterioimaan modernistisesti vaikkapa Kaj Franckin (1911–1989) Kilta-astiastosta, vailla tarpeetonta ja ylimääräistä. Silti sama ihminen saattaa rakastaa Leena Luostarisen (1949–2013) maalauksia, joissa on vallalla postmodernistinen eklektisyys, eri puolilta tulleita vaikutteita ja lainoja yhdistelevä tapa työskennellä. Luostarisen itämainen romantiikka yhdisti kitschiä ja antiikkia, kulttuurihistoriaa ja populaarikulttuuria mistään piittaamatta – tai piitaten vain omasta tinkimättömästä kauneudentavoittelustaan.
 

Stefan Lindfors (s. 1962), Scaragoo, 1988. Designmuseo.

Designmuseo onkin tehnyt hienon ratkaisun yhdistelemällä epookkia luotaavassa näyttelyssään Alessin kahvikannuja, Inka Kivalon tekstiilejä, Stefan Lindforsin hirviömäisiä veistoksen ja muotoilun sekasikiöitä, Luostarisen ja monen muun kuvataiteilijan – muun muassa Raili Tang, Jarmo Mäkilä, Kuutti Lavonen ja Vertti Teräsvuori – teoksia ja jopa vanhoja Image-lehtiä.
On varmaankin totta, kuten eräässä saliteksteistä todetaan: ”Henkisessä ja aatteellisessa mielessä postmodernismista ei ole paluuta. Identiteetti- ja arvokeskustelu on pysyvästi monipuolistunut.” Juuri siksi on jälleen motkotettava nykyään huolestuttavasta seikasta: museot on ajettu niin ahtaalle, että ne eivät kykene enää vastaamaan tehtäviinsä muistiorganisaatioina. Tämä on selvästikin kulttuurihistoriamme kannalta tärkeä näyttely, ja juuri tällaisista näyttelyistä tulisi aina julkaista kattava ja monipuolinen julkaisu. Kohta näyttely on vain häilyvä muisto ilman kunnon dokumentaatiota.

134 000 euron pysäkit ja laatu

Kävelin tässä päivänä muutamana Kampin ohi ja sain päähänpiston tutkailla Stefan Lindforsin (s. 1962) suunnittelemia pysäkkikatoksia sekä läheltä että kaukaa.
Muotokieleltään ne muistuttavat goetheaanisen arkkitehtuurin karikatyyriä:

Tämä HKL:n korkeatasoisten pysäkkien kehittämishanke oli muuten osa World Design Capital 2012 -juhlavuoden virallista ohjelmaa. HKL:n kotisivuilla näitä kummajaisia nimitetään siis "korkeatasoisiksi". En oikein ymmärrä sitä, miten ne on suunniteltu ja rakennettu, sillä puolessa vuodessa omituinen maalin ja paikallaan pysymättömän teipin sekasotku on jo tämän näköinen:

Huonoa muotoilua. Rahaa näihin kahteen katokseen kului 134 000 euroa + alv.

Näyttelykuvia 418: En näe enkä kuule mitään

Päätin eilen jatkaa tiistaina alkanutta näyttelyidenkiertämisarkea. Amos Andersonin taidemuseossa oli tarjolla Kuvataideakatemiasta muutama vuosi sitten valmistuneen Taneli Rautiaisen (s. 1983) En enää näe (9.4.–29.8.). Väliin tuntuu suorastaan siltä, että Amos haluaa nykyisillä ylipitkillä näyttelyillään vain maksimoida kävijöiden vähyyttä. Syytä tähän voi vain arvailla, koska on vaikea uskoa, että suomenruotsalainenkin kulttuuriraha alkaa olla jo lopuillaan. Noidankehä tästä kuitenkin syntyy. Tai on jo epäilemättä syntynytkin, vaikka en tiedäkään mitään Amoksen kävijämäärien kehityksestä. Pelimiehenä olisin kuitenkin valmis lyömään vetoa, että lasku on ollut voimakasta.

Miten vain, vähän turhalta tämänkin näyttelyn ylikestoisuus tuntui.

Rautiainen saattaa hyvinkin olla veistomaailmamme nouseva tähti, mutta vähän sellaiselta – sinänsä tarpeelliselta ja väistämättömältä – pyörän keksimiseltä näyttely tuntui. Tilaa väännetään uuteen uskoon ja asioita kyseenalaistetaan. Parin tuunatun seinänpalan ja tyhjän tilan pähkäilemisen jälkeen aloin ajatella, että miksi hitossa minun pitäisi olla kiinnostunut siitä, miten jonkun museon tilaa väännetään väliaikaisena taiteellisena eleenä uuteen uskoon. Paljon kiinnostuneempi olisin esimerkiksi siitä, mitä jotain aidosti julkista tilaa, jota ei ole tarkoitettu pelkästään taideleikkiin, väännettäisiin johonkin suuntaan, mikä voisi tuottaa jotain ennustamatontakin. Voi tietenkin olla, että olin vain ärtynyt siitä, että museokäyntini viisi kuukautta kestävässä näyttelyssä kesti osapuilleen kaksi minuuttia enkä yrityksistä huolimatta keksinyt mitään syytä sen kolmannen käyttämiseen:

En siis lupauksen mukaan nähnyt enää mitään.

***

Sitten katsoin yhden näyttelyn erään gallerian ikkunasta, mutta en sano siitä sen enempää, ettei minua pidettäisi ylimielisenä paskiaisena. Sitten harmittelin sitä, että Kampin sushipaikka oli lopettanut toimintansa juuri kun olisin kaivannut sushilounasta. Sitten harmittelin vielä sitäkin, että Kiasmassakin on ylipitkiä näyttelyitä (ARS 11, 15.4.–27.11.), enkä siis jaksanut mennä sinnekään – varsinkin kun terassi vaikutti täydeltä. Enkä oikein keksinyt mitään muutakaan näyttelyä, koska niin moni galleria on vielä lomalla.

Päätin hetken aikaa tuntea kuuluvani joutilaaseen intelligentsiaan: menin Corona Baarin terassille juomaan lattea ja Jaloviinaa ja luin keskittyneesti Hufvudstadsbladetia. Siinä oli aika kiinnostava artikkeli karjaalaisesta Johan Halinista (s. ?, jutun mukaan 27-vuotias), jonka "technoappen tog honom från Karis till New York". Kyseessä on tuhkimotarina nörttikundista, joka pääsi noin vain puskista MoMaan.

Sitten jatkoin kieliteemaa, vaikkakin hyvin epäintelligentisti: yritin salakuunnella mitä viereisessä pöydässä istunut Stefan Lindfors (s. 1962) – kuvanveistäjä hänkin – puhui puhelimeensa, johon hän taukoamatta puhui. Vaan enpä erottanut yksittäisten sanojen lisäksi mitään.

En siis eilen kaupungilla nähnyt enkä kuullut juuri mitään. Niinpä menin kotiin jatkamaan Bohumil Hrabalin hirtehistä veijariromaania Tarjoilin Englannin kuninkaalle (1971, suom. 1991). Onneksi illalla tuli vielä YLE Teemalta Karel Kachyňan hieno elokuva Korva (1970).

Näin kriitikko oppi edes tšekkiläisestä kulttuurista taas paljon oppimisen arvoista ja tajusi myös samalla, että tässä uppoavassa laivassa on sosiaali- ja terveysasioiden lisäksi vielä kaksi puolustamisen arvoista viimeistä kulttuurista linnaketta: kirjastot ja yleisradiotoiminta. Vaan eiköhän tämä umpikapitalistinen kulttuuri vielä nekin tuhoa. Sitten Niinistön presidenttikaudella onkin jo aika muistella Hrabalin kuolinsyytä ja miettiä autodefenestraatiota. Sulkeudun suosioonne.

Radoslav Brzobohatý Korvassa. Jotenkin tunnen samastumisen sietämättömän raskauden.