Julkaistua 770: 45 Arvo Summasen maalausta Invalidisäätiö Ortoniin

Tällaisen lehdistötiedotteen rustasin eilen. Se julkaistiin myös Galleria Ortonin sivuilla runsaasti kuvitettuna. Linkki tässä.

45 Arvo Summasen maalausta Invalidisäätiö Ortoniin

Taidemaalari Arvo Summanen (1928–2006) kuului 1950–60-lukujen vaihteessa legendaarisen Brondan vintin taiteilijoihin. Pariisilaistyylisen boheemijoukon kollektiivinen työhuone sijaitsi jo varhain taiteilija- ja kirjailijakapakkana tunnetun helsinkiläisen Café Brondinin ullakolla.

Taiteilijat saivat häädön vuonna 1962 levottoman boheemielämän takia.

Summasen lupaavasti alkanut taiteilijanura hiipui hiljalleen. Hän eli vaatimatonta elämää ja esiintyi teoksillaan vain silloin tällöin. Vuodesta 1970 hän asui ja työskenteli Villa Furunäsin taiteilijatalossa Helsingissä. Pari vuotta ennen kuolemaansa hän sai varoihinsa nähden merkittävän perinnön. Vaatimaton elämä kuitenkin jatkui, ja rahaa kului ainoastaan taiteilijatarvikkeisiin, joita hän sai hankkia mielin määrin – ensimmäistä kertaa elämässään. 

Ainutlaatuinen luomisen vapaus ja riemu tuottivat viimeisinä vuosina yli 300 maalausta, joista suurin osa oli esillä Vantaan taidemuseon näyttelyssä Arvo Summanen – Brondan vintin legenda (18.9.2015–30.1.2016). 

Näyttely oli sekä merkittävää suomalaista taidehistoriaa että vapaan luovuuden ylistys. Mitä tapahtuu taidemaalarille, kun mikään ulkoinen paine ei enää pidättele, kun saa maalata juuri niin kuin haluaa ja kokeilla mitä tahansa? Totaalinen maalaamisen intohimo ja sen tuottama riemu – ja toki tuskakin – eivät tästä enää syvene! 

On olemassa hissiaulataidetta ja hissiaulataidetta. Tässä sieltä paremmasta päästä.

Summanen testamenttasi omaisuutensa ja maalauksensa Helsingin Saskia ry:lle. Saskiat ovat tehneet merkittävää työtä sijoittamalla jo vuosia taidetta sairaaloihin ympäri Helsinkiä. Nyt tämä jatkuu myös Ortonin kautta. Saskiat sijoittivat 45 Summasen maalausta Invalidisäätiö Ortoniin, jossa ne tuottavat sekä henkilökunnalle että asiakkaille iloa ja rohkaisevat luovaan sekä riemukkaan myönteiseen ajatteluun ja maailman näkemiseen.

Julkaistua 701 & 702: Vapaa ja vieläkin vapaampi

Vantaan taidemuseossa on vielä pitkään tarjolla Arvo Summasen (1928–2006) näyttely (18.9.2015–30.1.2016), jonka kuratoin yhdessä Tytti Soikkelin kanssa. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös yhdessä toimittamamme kirja Arvo Summanen – Brondan vintin legenda (Parvs 2015), johon kirjoitin toisen johdantoesseistä:

Vapaa ja vieläkin vapaampi

Taidemaalari Arvo Summasen (1928–2006) sijoittaminen taidehistorian kaanoniin ei ole aivan yksinkertainen asia. Ekspressionisti hän epäilemättä oli, mikäli tarkoittamme sillä pelkkien tiettyjen ulkoisesti tunnistettavien, ikään kuin tyylillisten piirteiden – kuten vaikkapa rajujen riitasointujen käyttö – lisäksi nimenomaan subjektiivista, tunne-elämän osuutta painottavaa ja voimakasta sisäistä ilmaisua, jolle muoto on selvästikin alisteinen.

 Summanen oli aika kuivakalla 1950-luvun alkupuolella akateemisesti koulutettu maalari, mutta ei työssään ollut missään vaiheessa kovinkaan akateeminen. Hän oli varsin vapaa maalauskonventioiden kahleista, eikä hän yrittänyt miellyttää tai kosiskella – sen paremmin yleisöä kuin kriitikoitakaan. Hän seurasi sisäistä vakaumustaan ja ilmeisesti poikkeuksellisen voimakasta maalaamisen pakkoa välittämättä elämän ulkoisista puolista ja menestymisestä. 

Summasen ekspressionismi ei ollut enää samaa kuin 1910-luvun Marraskuun ryhmän – esimerkiksi Tyko Sallinen ja Alvar Cavén – tai 1930-luvun Lokakuun ryhmän – esimerkiksi Ernst Krohn ja Eemu Myntti – työskentely.
Valmistuttuaan Suomen Taideakatemian koulusta Summanen muutti sekä työskentelemään että asumaan Brondan vintille, Korkeavuorenkadun Café Brondinin yläkerrassa sijaitsevaan boheemiyhteisöön, jonka keulahahmoja hänen lisäkseen olivat Eino Ruutsalo, Olli Haarala ja Wiking Forsström. Ruutsalo oli opiskellut taidetta New Yorkissa vuosina 1949–52, ja vaikka hän ei tuonutkaan abstraktia ekspressionismia Suomeen, kuten joskus on esitetty, toi hän Yhdysvaltain kokemuksellaan epäilemättä oman lisävärinsä vinttiläisten elämään. Samoin kuin piiriin löyhemmin kuulunut Juhani Harri, joka oli varsin kansainvälisesti orientoitunut jo nuoruudestaan asti ja oli esimerkiksi seurannut Ruotsin taide-elämää, sikäläisiä surrealisteja, muun muassa Halmstadin ryhmää ja Max Walter Svanbergiä. Brondan vinttiläisten taidemaailma ei siis ollut enää pelkkää saksalaista ja ranskalaista taidetta, ja vaikka he eivät koskaan muodostaneetkaan mitään tiukkaa tyylillistä ryhmää, tekivät he ainakin kuin ohjelmallisesti pesäeroa myös ahtaaksi kokemaansa kansalliseen ekspressionismiin, jonka nurkkajumala oli varmaankin Sallinen.

Ekspressionismi on sillä tavalla ongelmallinen taidehistoriallinen luokitus, että jo lokakuulaisia nimittivät jotkut kriitikot ”uusekspressionisteiksi”, mutta nimitys ei koskaan vakiintunut. Aivan samoin kävi Brondan vintin ryhmälle. Taiteilijat esiintyivät eri kokoonpanoissa usein yhdessä sekä omissa ateljeenäyttelyissään että Taidesalonki Kumlinin kautta, ja monet kriitikot nimittivät heitä 1950–60-lukujen taitteessa jälleen uusekspressionisteiksi, mutta taaskaan nimitys ei vakiintunut – varsinkaan kun ryhmä ei ainakaan toistaiseksi ole jättänyt kovinkaan suurta jälkeä kanonisoituun taidehistoriaamme. Ruutsalo muistetaan lähinnä myöhempien kineettisten teostensa kautta sekä kokeellisen elokuvan tekijänä ja maalauksen melko nopeasti jättänyt Harri laatikoihin tehdyistä esinekoosteistaan. Maalareista vinttiläisistä muistetaan nykyään ehkä parhaiten Pikku-Olli Martikainen – ja hänetkin maalaustensa sijaan lähinnä miltei mytologisiin mittoihin kasvaneesta elämäntarinasta: taiteilija asui ison osan elämästään omassa koijassaan ja puliukkoporukoissa Ämmässuon kaatopaikan kupeella mutta maalasi samalla intohimoisesti. 

Suomalaisessa taidehistoriassa uusekspressionismi on nimityksenä nykyään varattu 1980-luvun alussa esiin marssineille väkeville maalareille, jotka maalasivat usein huikean isoja kankaita ennen näkemättömällä voimalla. Suomessa tähän polveen kuuluvat muun muassa Leena Luostarinen, Marika Mäkelä, Marjatta Tapiola ja Jukka Mäkelä. 

Lienee kuitenkin syytä uskoa aikalaistoimijoita: kyllä Brondan vinttiläisiä on myös syytä nimittää uusekspressionisteiksi, ja niin he tekivät itsekin: vuonna 1959 he esiintyivät Kumlinin taidesalongissa yhteisnäyttelyssä, jonka nimi oli nimenomaan Uusekspressionistit. Mukana olivat Ruutsalo, Haarala, Forsström ja Eero Kumlin – sekä Matti Alapoti, joka ei kuitenkaan ollut koskaan Brondan vintin maalareita. Jostain syytä Summanen ei juuri tässä kokoonpanossa olut mukana, vaikka hän esiintyikin yleensä ryhmän yhteisesiintymisissä vuosina 1957–61. Samaan aikaan näyttelyn kanssa Ateneumin taidemuseossa oli esillä Suomen Taideakatemian kolmivuotisnäyttely, joka esitteli aikansa ikään kuin virallisesti hyväksyttyä ekspressionismia: ”romanttista ekspressionismia”, jota edustivat muun muassa Aimo Kanerva ja Tapani Raittila, sekä ”väriekspressionismia”, jota puolestaan edustivat Erik Enroth ja Rafael Wardi – kaikki nykyään Suomen taidehistoriassa asemansa vakiinnuttaneita nimiä. Uusekspressionistit oli nimenomaan vastalauseeksi tehty reputettujen näyttely, ja alituinen reputettujen joukkoon joutuminen onkin yksi ryhmää yhdistäviä tekijöitä. Summanenkaan ei osallistunut uransa aikana taidehistoriamme kirjoittamisen kannalta keskeisiin jurytettyihin yhteisnäyttelyihin kuin kahdesti: Nuorten näyttelyyn ainoan kerran vasta vuonna 1966 ja muitten houkuttelemana Suomen Taitelijaseuran järjestämään vuosinäyttelyyn ainoan kerran vuonna 1990. Seuraavana vuonna hän sitten saikin jo taiteilijaeläkkeen.
Ekspressionismin lisäksi taidehistoria tuo esiin muitakin kiinnekohtia. Vuonna 1961 maamme taide-elämään hyökyaallon tehnyt informalismi on sekin saanut osakseen omat kanonisoidut taiteilijansa, jälleen kuukauden mukaan nimensä saanut Maaliskuulaiset, mutta myös Summanen liittyy selkeästi informalismiin: esimerkiksi Erik Kruskopf ei eräässä kritiikissään pitänyt Summasen ”siirtymisestä kohti informalismia”. Summasen yleisesti unohdetun uran taidehistoriallinen kohokohta lienee se, kun Pinx – maalaustaide Suomessa -suurteoksen informalismia käsittelevän artikkelin kuvituksena oli vuonna 2003 mukana yksi Summasen maalaus. Tekstissä häntä ei tosin mainita, eikä ole tietoa siitäkään, näkikö Summanen itse kirjaa koskaan. Osaa hänen tuotantoaan voi siis kuitenkin hyvällä syyllä nimittää informalistiseksi.

Mutta eivät termit tähän lopu. E.J. Vehmas, yksi keskeisimmistä kriitikoistamme, nimitti vuonna 1960 Summasta sekä ”tashistiksi” (ranskan tache = läikkä, tahra) että ”abstraktiksi ekspressionistiksi”. Tasismi tai tašismi on termi, jota ei nykyään juurikaan viljellä – hieman karkeistaen tasismia voisi pitää 1950-luvun yhdysvaltalaisen abstraktin ekspressionismin eurooppalaisena vastineena. Tasismissa kyse on kuitenkin useimmiten taiteilijan fyysisestä ilmaisusta maalausprosessissa, joten olisin hieman varovainen Summasen yhdistämisessä suuntaukseen. Mikään varsinainen elemaalari hän ei koskaan ollut. 

Mutta eivät sanat lopu vielä tähänkään: vuonna 1959 Kruskopf koki Summasen kehityksen menneen kohti ”radikaalimpaa abstraktia spontaanisuutta” ja Sakari Saarikivi nimitti häntä ”spontanistiksi” ja seuraavana Suomen Sosialidemokraatin nimimerkki E.N. nimitti häntä vieläpä ”täysveriseksi spontanistiksi”. Mainittakoon, että nykyiset taidehistorialliset sanakirjamme eivät enää edes tunne käsitettä ’spontanismi’. 

Sitten on tietenkin yleisempiä kuvailevia termejä. Summasen yhteydessä on puhuttu ”fantasiasta”, ”romanttisuudesta” ja toisinaan myös ”mystiikasta” – esimerkiksi Saarikivi nimitti vuonna 1960 Summasta ”ekspressionistiksi ja mystikoksi”. Vuonna 1965 A.I. Routio – kriitikkokunnastamme ehkä Summasen suurin ymmärtäjä – totesi: ”Summanen on mystikko, joka kokee ympäröivän todellisuuden ihmeenä, esineet täynnä latautunutta symbolimerkitystä, pikemminkin liittymäkohtina tuonpuoliseen olevaiseen kuin kouriintuntuvina realiteetteina.”

***

 

Mutta taidehistoria ja lokeroinnit sikseen. Vaikka Summanen olikin saanut akateemisen koulutuksen ja myös valmistumisensa aikoihin jopa muutaman pienen stipendinkin, ei hänen uransa sujunut sellaisella tavalla, joka olisi asettanut hänet joihinkin itsestään selviin lokeroihin. Brondan vintin boheemiyhteisö jäi melko pitkälle virallisen taidemaailman ulkopuolelle, ja tämä oli varmaankin merkityksellistä sille vapaudelle, jonka rajojen kokeilulle nuoret taiteilijat antoivat täyden vallan. Ei ulkopuolelle jätettyjen tarvitse säännöistä juurikaan piitata. 

Omakuva.

Summanenkin tuntuu kokeilleen kaikkea mahdollista, jossain vaiheessa jopa joitain konstruktivistisiakin elementtejä, ja toisinaan hän taas lähestyi täysabstrakteja teemoja ja antoi figuurien hiipua jonnekin värien ekspressiivisyyden alle miltei näkymättömiin. 

Vapautta ei silti ole syytä korostaa liikaa: Summasen vetäytyminen poispäin taidemaailman keskiöstä jopa tiettyyn erakoitumiseen asti johtuu ainakin osittain siitä surumielisyydestä, jonka nuiva vastaanotto kritiikeissä tuotti. Jälkeenpäin luettuna ja hänen osakseen saamaansa kritiikkiä kokonaisuudessaan tarkastellen hänen reaktionsa tuntuu yliampuvalta, sillä ei häntä kohdeltu kritiikeissä sen huonommin kuin monia muitakaan aikalaiskollegoita. Näin uskallan todeta, koska olen lukenut melko paljon 1950–60-lukujen kritiikkiä. Tyyli tuolloin vain oli sellainen, että varsinkin taiteilijan ”kehitystä” tai ”kypsymistä” seurattiin ankaralla, estetiikan kaapuun puetulla ja tietyllä tapaa evolutionistisella kyökkipsykologialla. Esimerkiksi Olli Valkonen totesi Summasesta vuonna 1963: ”Mystisestä laadustaan huolimatta Summasen maalauksen toivoisi kehittyvän puhtaampaan ja selkeämpään ilmaisuun.” Vehmas totesi vuonna 1963: ”Kokoelma on kyllä epätasainen, mutta parhaimmillaan se osoittaa hiljaista kehitystä eteenpäin.” Varsinaista kehityspsykologiaa tarjoili vielä vuonna 1972 kriitikkona tunnettu taiteilijakollega Raimo Reinikainen, joka päätyi siihen, että ”Summasen taide on epäilemättä infantiilia”. Voin hyvin kuvitella, että yli nelikymppinen taiteilija ei pitänyt moisesta ilmaisusta. Oletan kuitenkin, ettei Reinikainen tarkoittanut varsinaisesti jollekin tietylle asteelle jäänyttä kehittymättömyyttä, vaan pikemminkin samaa kuin Suomen Sosialidemokraatin S.N., joka spontamismin lisäksi kiinnitti huomiota Summasen ”naiivin lapsenomaiseen maalaamiseen iloon ja kiihkoon, joka puhkeaa esiin puhtaiden värien runsautena”. Ja kuten edellä totesin, esimerkiksi Summasen uraa järjestelmällisesti seurannut Routio tuntui ymmärtävän varsin hyvin hänen taiteellista ominaislaatuaan. Nyt kun tarkastelen Summasen viimeisten vuosien tuotantoa, voisin aivan hyvin todeta kuin Routio vuonna 1964: ”Olennaista on tunteen voimallinen mukanaolo, intensiteetti, joka tekee kuvapinnasta metafyysisten varausten voimakentän.” Sillä poikkeuksella, että loppuvuosien tuotantoon Roution sanat saattaisivat sopia vieläkin paremmin. 

Summasen vapautta rajoitti myös arkinen elämä. Hän eli miltei koko elämänsä köyhänä kuin kirkonrotta. Ainoana Brondan vinttiläisenä hän asuikin vintillä: nukkui väliin jopa ruumisarkussa, joita paikalla olleesta puusepänliikkeestä oli jäänyt. Eräässä haastattelussa kävi ilmi, että jossain vaiheessa hänellä oli patjanaan jätepaperinippuja. Hänen huoneensa oli läpikulkuhuone, ja vintti oli usein juopottelevan boheemielämän keskus, jossa omaa rauhaa ei paljoakaan ollut. Eikä muukaan arki ollut kovin helppoa: Summanen oli homoseksuaali, ja 1950–60-lukujen helsinkiläinenkään maailma ei ollut kovin suvaitsevainen, joten elämä oli alituisen selviytymistaistelun lisäksi tietyllä tavalla myös koko ajan peittelyä ja kaksoiselämää. Varsin kaksinainen oli myös Summasen tapa elää ja olla. Hän oli ujo ja arka mutta samalla kuitenkin myös esiintymishaluinen viihdyttäjä, joka lauloi ja tanssi mielellään. Tapasin Summasen vain pari kertaa hänen viimeisinä vuosinaan, mutta jo ensivaikutelma kertoi voimakkaasti siitä oudon kiehtovasta ja selvästi aistittavasta yhdistelmästä, minkä yhtäaikainen melankolia ja ilo voivat ihmisessä tuottaa. 

Muutettuaan Villa Furunäsiin taiteilijataloon Helsingin Tamminiemessä vuonna 1970 Summanen löysi turvallisen ja viihtyisän pesän. Hän oli epäilemättä osin vapaa taiteilijan urapaineista, varsinkin saatuaan taiteilijaeläkkeen vuonna 1991, mutta laakereilleen hän ei jäänyt lepäämään. Vaikka taiteilijamytologioissa on usein kyllästymiseen asti korostettu kohtalonomaista luomisen pakkoa, on Summasen viimeisten vuosien tuotanto vahva todiste tällaisen pakon olemassaolosta. Hän sai kohtuullisen perinnön loppuvuosinaan, mutta ei muuttanut ulkoista elämäntyyliään kuin yhdessä suhteessa: kankaita ja värejä saattoi ostaa mielin määrin. Ja sen hän teki. Ja maalasi vimmatusti: viimeisen parin vuoden aikana syntyi yli 300 maalausta. 

Uskallankin ennustaa, että Summasen uran loppuvaihetta voi pitää sekä taidehistorian että myöskin luovuustutkimuksen kannalta ainutlaatuisena. Hän teki selvästikin elämänsä parasta taidetta, mutta tuotti samalla dokumentin siitä, mitä taiteilijalle voi tapahtua, kun luovuus saa purkautua vailla esteitä ja estoja. 

Summasen tuotanto sai loppukautensa avulla aivan uudenlaisen lisän. Vaikka hän edustikin varsinkin nuoruudessaan tiettyjä vapauden tai jopa anarkian ideaaleja Suomen taide-elämässä, alkoi hän nyt maalata vielä enemmän konventioista ja säännöistä piittaamatta, kokeillen kuin uudella innolla eri tyylilajeja ja aihepiirejä. Tilanteen tuottama paradoksaalinen seesteisyys – maalaaminen oli kuitenkin äärimmäisen vimmaista – ja ilmeinen onnentunne ja sitä kautta uudella tavalla lisääntynyt vapautuminen, nyt positiivinen vapaus johonkin eikä pelkästään negatiivinen vapaus jostakin, tuottivat ällistyttävän hienoa ekspressiivistä – näin kai on kuitenkin luokittelevasti todettava – maalausta ilman ekspressiivisyyteen usein liitettyä itsevarmaa uhoa ja väkivaltaisuutta. Summasen teoksissa näyttäytyy myös aimo annos lämpöä, myötäelämistä ja huumoria sekä jopa ennakkoluulottomia elementtejä naivismista. Tämä näkyy myös värimaailmassa. En mahda sille mitään, että moni näkemäni Summasen varhaisempi työ tuntuu nykyään katsottuna jäävän usein liian sameaksi tai synkäksi. Loppukauden työt ovat värimaailmaltaan silkkaa iloa, vaikka mukana olisikin koko ajan ripaus melankoliaa. Vapauden tunne on joka tapauksessa väkevä. On kuin hän olisi kokeillut rajojaan eri ilmaisumuotojen välillä täysin vailla mitään kahleita. 

Summasen loppupään tuotantoa voikin pitää poikkeuksellisena. Uskon, että siihen paneutuminen tulee tulevaisuudessa tuottamaan myös uusia tuloksia maalaustaiteeseemme liittyvässä teoretisoinnissa ja tutkimuksessa – eikä pelkästään taidehistoriassa.

Päätimme yhdessä Summasen pitkäaikaisen ystävän ja tukijan Tytti Soikkelin kanssa esittää sekä tässä kirjassa että Vantaan taidemuseossa pidettävässä samannimisessä näyttelyssä Summasen loppukauden tuotannon mahdollisimman kattavasti sellaisenaan, ryöppyävänä luovuuden todistusaineistona. Emme ole pyrkineet mihinkään modernistisen hillittyyn ja estetisoivaan esitystapaan. Emme ole halunneet valikoida töistä joillain laatukriteereillä parhaimmistoa tai harmonisesti toisiinsa sopivia kokonaisuuksia. Haluamme näyttää avoimesti ja mahdollisimman vapaasti sen, mitä todellinen luovuuden vapaus taiteessa voi tuottaa. Näin koemme parhaiten tekevämme kunniaa Summasen perimmäiselle taiteilijanlaadulle.

***

Laadin kirjaan vielä kattavan kronologian Summasen urasta käytyäni Kuvataiteen keskusarkistossa läpi kaiken hänestä julkaistun. Se on pitkä, enkä viitsi laittaa sitä tähän, mutta kannattaa tutustua, jos on vähänkään kiinnostunut näistä Brondan vintin boheemeista. Luulen saaneeni kattavasti kartoitettua vintillä työskennelleet ja heidän yhteiset näyttelynsä kokoonpanoineen. Kannattaa tutustua myös Marko Homeen pro graduun Eino Ruutsalosta (1921–2001). Tässä linkki.

Julkaistua 694: Taidemaalari Arvo Summanen

Tuli tuossa taannoin laadittua alla oleva lehdistötiedote, ja unohdin sitten laittaa sen tänne. Nyt siis viimeistään, koska yritän houkutella teidät kaikki Vantaan taidemuseoon avajaisiin tänään kello 18.00 – oli kutsaria tai ei. Kuraattorin ominaisuudessa haluan ja saan sen tehdä. Arvo Summanen (1928–2006) on sen väärti. Ripustuksessa kävi taas ilmi, millainen väri-ilottelija Arvo oli:

Taidemaalari Arvo Summanen

Taidemaalari Arvo Summanen (1928–2006) kuului 1950–60-lukujen vaihteessa legendaarisen Brondan vintin taiteilijoihin. Pariisilaistyylisen boheemijoukon kollektiivinen työhuone sijaitsi jo varhain taiteilija- ja kirjailijakapakkana tunnetun helsinkiläisen Café Brondinin ullakolla.
Taiteilijat saivat häädön vuonna 1962 levottoman boheemielämän takia. Summasen lupaavasti alkanut taiteilijanurakin hiipui hiljalleen. Hän eli erittäin vaatimatonta elämää ja esiintyi teoksillaan vain silloin tällöin. Vuodesta 1970 hän asui ja työskenteli Villa Furunäsin taiteilijatalossa Helsingissä. Pari vuotta ennen kuolemaansa hän sai varoihinsa nähden merkittävän perinnön. Vaatimaton elämä kuitenkin jatkui, ja rahaa kului ainoastaan taiteilijatarvikkeisiin, joita hän sai hankkia mielin määrin – ensimmäistä kertaa elämässään. 

Ainutlaatuinen luomisen vapaus ja riemu tuottivat viimeisinä vuosina yli 300 maalausta, joista suurin osa on esillä Vantaan taidemuseon näyttelyssä Arvo Summanen – Brondan vintin legenda (18.9.2015–30.1.2016). 

Näyttely on sekä merkittävää suomalaista taidehistoriaa että vapaan luovuuden ylistys: mitä tapahtuu taidemaalarille, kun mikään ulkoinen paine ei enää pidättele, kun saa maalata juuri niin kuin haluaa ja kokeilla mitä tahansa? Totaalinen maalaamisen intohimo ja sen tuottama riemu – ja toki tuskakin – eivät tästä enää syvene! 

Näyttelyssä esitetään nonstopina Eino Ruutsalon (1921–2001) Brondan vintistä kertovaa lyhytelokuvaa Ullakko elää (1958). Summasen tavoin Ruutsalo kuului Brondan vintin ydinryhmään. 

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan myös Summasesta kertova kirja Arvo Summanen – Brondan vintin legenda (Parvs Publishing), jossa Summasen monivuotinen ystävä Tytti Soikkeli muistelee intiimisti ystäväänsä ja taidekriitikko Otso Kantokorpi asettaa Summasta suomalaiseen taidehistoriaan ja käy kronologisesti läpi hänen uransa nousut ja laskut. 

Näyttely ja kirja toteutetaan yhteistyössä Helsingin Saskia ry:n kanssa. Summanen testamenttasi omaisuutensa Saskioille.

 Arvon paletitkin ovat säilyneet.

Kaikki siis tänään Vantaalle! Ja muistutukseksi: Helsingin rautateasemalta Myyrmäkeen pääsee 13 minuutissa, ja museo on ihan asemalaiturin vieressä. Pois siis henkinen laiskuus.

Kirjaan palaan kohtapuoliin. 

Virossa 152: Kriitikot syövät ostereita

Keskiviikkona saavuin Tallinnaan, missä aion viettää loppukuun. Illalla lähdin kaupungin ulkopuolelle Jõelähtmen kunnan Neemen kylään, missä sijaitsee Ruhe, yksi Viron parhaista kalaravintoloista.
Kulttuurijournalismin alasajo lienee väistämätön tosiasia, mutta me kriitikot emme noin vain lannistu. Kyllä me osterime ansaitsemme ja jotenkin myös rahoitamme:

 
Ihan vakavasti ottaen: kolme osteria (à 3,00) ja hyvä lasi valkoviiniä maksaa muutaman bulkkioluttuopin verran. Kyse on siis vain priorisoinnista.
Ja syytä juhlaan oli. Kirjapainoon lähti tällä viikolla Arvo Summasen (1928–2006) tuotantoa esittelevä kirja (Parvs Publishing), johon olen kirjoittanut kaksi tekstiä ja jolle Timo Setälä (s. 1958) antoi Summasen taiteen ominaislaatua henkivän riemukkaan ulkoasun:

Syksyllä seuraa Vantaan taidemuseossa Summasen näyttely. Lupaan elämyksiä.

***

Eilen juhla jatkui: tapasin vanhan ystäväni Leonhard Lapinin (s. 1947), joka tekee taidetta vaikka vessanpytyn kansista:

On syytä kuitenkin tunnustaa tosiasiat, kuten poliitikot usein toteavat. Vielä tiistaina join bulkkiolutta ja luin terassilla Maon pientä punaista kirjaa, maailman laajalevikkisintä kirjaa Raamatun jälkeen:

"Vallankumous ei ole päivälliskutsuilla oloa eikä esseen kirjoittamista", toteaa puhemies 'Selostuksessaan talonpoikaisliikkeen tutkimuksesta Hunanissa'.
Mitähän minä seuraavana tekisin?

Julkaistua 679: Oheisvuo

Meinasi aivan unohtua. Vielä yksi tämän kevään teksti. Tämä on sitten vihoviimeinen ennen elokuuta, jolloin palaan Virosta, jonne toivottavasti tänään katoan – ja katoamiseen katson olevani nyt oikeutettu [olen nimittäin totaalisen umpipuhkiväsynyt]: puolen vuoden saldo on 83 julkaistua juttua ja neljä toimittamaani ja/tai kirjoittamaani kirjaa. Näiden lisäksi kaksi kirjaa lähtee vielä tällä viikolla painoon ystäväni ja monivuotisen työtoverini Timo Setälän (s. 1958) uskolliselta tietokoneelta: aiheina Kristian Krokfors (s. 1952) ja Arvo Summanen (1928–2006) – niistä syksyllä lisää.

Outi Heiskanen (s. 1937) on Pyhäniemen kartanon tämän kesän klassikkotaiteilija, ja minulta tilattiin luetteloon pieni johdantoteksti. Käytin häikäilemättä hyväkseni – siihen minulla on kai oikeus – muutaman vuoden takaista tekstiäni Didrichsenin taidemuseon luettelossa, mutta laajensin ja muuntelin tematiikkaa jonkin verran:

Oheisvuo

Akateemikko Outi Heiskasen viidelle vuosikymmenelle yltänyt ura on ollut ainutlaatuinen kokonaistaideteos suomalaisen taiteen historiassa. Hän on luonut kiehtovaa, jännittävää, salaperäistä, iloista, surullista, kaunista ja rumankaunista kuvamaailmaa yksin, pareissa, ryhmissä ja isommallakin joukolla – aina säännöistä ja rajoista piittaamatta.

Kuvan takana on aina toinen kuva, useimmiten lukemattomien eri lähteistä syntyneiden kuvavirtojen – tiivistyneinä kuvallisten perinteiden – satunnainen kohtaaminen: joskus hedelmöittyminen, joskus risteytys, joskus kontaminaatio, usein mutaatio, jolla on merkittävä, vaikkakin ei-ennustettava paikkansa kuvien evoluutiossa.

Kuvat virtaavat loputtomiin, väliin hillitysti yhteen suuntaan, väliin haarautuen, hajoten ja suistoja muodostaen: jokien vuot yhtyvät meriin kolmion muodossa, viuhkoina ja haaroittumina. Kaikki virtaa, merikin virtaa – kuten esisokraatikko Herakleitos totesi: ”Me sekä astumme että emme astu samoihin jokiin, olemme ja emme ole.” 

Ilmakitara, 1992.

Taiteilijan kuvallinen virikemaailma on rajaton. Se on myös täynnä sattumuksia, sivupolkuja, syrjähyppyjä. Teemat ja motiivit johtavat toisinaan tietoisesti, jopa metodisesti mutta ennustamattomasti toisiin teemoihin ja motiiveihin. Toisinaan kuvien kulku on satunnaista. Taiteilijan henkilöhistoria ei ole johdonmukainen reitti kohti sitä kuvamaailmaa, josta yleisö hänet myöhemmin tuntee tai on oppii vuosien kuluessa tuntemaan – tai jopa rakastamaan, kuten Outi Heiskasen tapauksessa.

Heiskasen kuvamaailman kulkua on turha yrittää mallintaa selkeällä ja loogisella vuokaavioilla – hän on astunut niin moniin jokiin niin monissa paikoissa, niin monina aikoina. On mukana toki ykseyskin, jokin kaiken takana oleva ja vaikeasti määriteltävä ykseys, joka tuo mieleeni uusplatonistisen ajatuksen emanaatiosta, kaiken virtaamisesta samasta alkulähteestä. Tiedän myös uusplatonistisen teologin, filosofin ja mystikon Mestari Eckhartin olevan tuttu vieras Heiskasen lukulampun alla. Uusplatonistisessa traditiossa ’Yksi’ merkitsee hedelmällisyyden lähdettä, jolta kaikki muu oleva saa olemisensa. Tuo yksi sisältää valtavasti potentiaa, voimaa joka virtaa ulos itsestään. Tästä virtauksesta syntyvät ymmärryksen, materian ja sielun todellisuudet, joiden päämäärä on taas paluu ykseyteen. Jotkut nimittävät tuota Yhtä ’Jumalaksi’, mutta Heiskanen ei tunnu tarvitsevan omalle Yhdelleen erillisiä nimityksiä. Hän on ehkä synkretistinen, hänen uskonsa syntyy sekoittumisesta ja sulautumisesta. Hänen työssään eri uskonnot ja niiden kuvakieli ja symboliikka sekoittuvat toisiinsa – suomalaisugrilainen mytologia, kristinusko ja buddhalaisuus eivät käy verisiä uskonsotia hänen tuotannossaan. 

On tietenkin myös se ykseys, joka syntyy pitkän uran tuloksena ja joka on ulkopuoliselle helposti tunnistettava: Heiskasen työt näyttävät väistämättä Heiskasen töiltä. Hän ei kuitenkaan tuota Heiskasen näköisiä teoksia eikä ole koskaan rakentanut turvallista tavaramerkkimäistä tapaa lähestyä aihepiirejään. Itse hän kokee olevansa hajallaan. Hän sanoo jopa mielisanansa olevan ’hajallaan’.

Haave, 2013.

Heiskasen tuotannon voisi näin tietenkin katsoa olevan yhteyden ja ykseyden etsimistä – mutta minusta tuntuu, että hän nimenomaan haluaa olla hajallaan, hänen pitää olla hajallaan. Hajallaan oleminen rakentuu keskipisteestä kaikkiin suuntiin kohdistuville tutkimusmatkoille. Ykseys löytyy ehkä asenteesta hajanaista maailmaa kohtaan: ”Ihmiset ovat julmia, mutta heistä voi nähdä lempeitä unia”, on Heiskanen sanonut. 

Heiskanen ei kuitenkaan kaunistele, hän ei ole pelkkä lempeä satutäti, niin kuin hänestä tunnutaan toisinaan ajattelevan. Hän näyttää usein kauneuden lisäksi sen monet kääntöpuolet; ihmisen raadollisuuden, torat, kateuden.

Taiteilijan vapautta seuraa tietyssä mielessä väistämättä myös hajallaan oleminen – Mestari Eckhartin sanoin: ”Aine ei lepää, ennen kuin se on läpikäynyt kaikki muodot, joille se on vastaanottavainen (tunteellinen); eikä järki lepää ennen kuin se on läpikäynyt kaiken sen, mille se on vastaanottavainen. Kaikki luontokappaleet asettavat juoksunsa korkeimpaan täydellisyyteen pyrkien. Kaikki pyrkii monenkaltaisuudesta ykseyteen. Siksi juoksevat pilvet, siksi himoitsee ihminen ja juhta.”

Vaikka Heiskanen puhuukin mieluusti hajallaan olemisesta, on hän teostensa perusteella saavuttanut selkeästi tasapainon – uskaltaudun vieläkin siteeraamaan Eckhartia: ”Oikea riippumattomuus on hengen tasapainoa ihmistä ympäröivän rakkauden ja tuskan, kunnian ja häpeän sekä kaiken eripuran keskellä. Sellainen henki on horjumaton kuin jylhä vuori pienten tuulenpuuskien keskellä.” Kaikessa herkkyydessään Heiskanen on melko jylhä. 

Mutta pois minusta se, että yrittäisin tehdä Heiskasesta hengellistä taiteilijaa. Heiskasen tasapaino tulee epäilemättä myös siitä, että jo lapsena syntyneen fantasiamaailman voimakkuudesta huolimatta myös elämän raadollinen puoli tuli hänelle jo lapsena tutuksi. Lapsuudenkodin vaikutusta Heiskasen taiteelliseen ajatteluun ei kannata aliarvioida. Hänen isänsä Tauno Kanervo, joka toimi eläinlääkärinä, vei häntä mukanaan työmatkoille. Näin nuori Heiskanen oppi eläinten anatomian, muun muassa hevosille ja lehmille ominaiset asennot ja jalkojen rakenteet, lihaksistot, liikkumistavat ja ilmeet. Tämä näkyy edelleenkin voimakkaasti hänen töissään. Häntä voisi siis jossain mielessä nimittää realistiksikin.

Huhuilu, 2000.

Äiti Aili Kanervo (os. Hovikoski) oli puolestaan ”kävelevä performanssi”. Hän oli myös ”installaattori”, käsistään kätevä ja sellaisena varsin luova: ”Hän teki esinekoosteita, maalaili polkupyörämaalilla valkoisia posliineja, maalasi verhoja, jotta niitä ei tarvitsisi päärmätä, teki hedelmälaatikoista kaapistoja, jopa kirjahyllyn karkkirasioista.” Heiskanen tiivistää taiteellisen kehityksensä ja näkemyksensä laajenemisen sangen suoraviivaisesti: ”Isä opetti biologiaa ja anatomiaa, opin piirtämään lehmän ja hevosen polven, sitten tein itse havaintoja ja piirsin vaikkapa kuusenhavuja. Sitten tuli isovanhempien kultahäät, vietin 24 serkun kanssa viikon yhdessä, jolloin aloin seurata yhteiskuntaa ja tajuta sen rakennetta.” Eikö tämäkin tuota tiettyä yhteiskunnallista realismia? 

Yhteiskunnan rakenteet ovat heijastuneet muun muassa Heiskasen suunnittelemissa erilaisissa pelikorteissa, joista on julkaistu useita versioita – osalla on voinut pelata ”oikeasti” ja osalla ei. Paitsi että jälkimmäisilläkin on sittenkin voinut pelata. Heiskanen muisteleekin ystäväänsä kuvanveistäjä Tapio Junnoa, joka oli nauttinut suuresti pelaamisesta niillä korteilla, joilla ei voinut pelata – joista puuttuivat maat ja säännöt.

Jos Heiskasen käsitys taiteesta syntyi varsin pienenä lapsena, samaa voi sanoa hänen myöhemmin maantieteellisesti ja kulttuurisesti erittäin laajasta kuvamaailmastaan. Kotona oli ns. häpeänurkka, johon huonosti käyttäytynyt lapsi silloin tällöin määrättiin miettimään käytöstään. Nurkassa oli pieni lipasto, jonka päällä ja laatikoissa oli Sikkimistä ja Himalajalta tuotuja muistoesineitä: lohikäärmeitä, kilpikonnia ja pieniä rasioita yllätyksineen. Heiskasen isotädit olivat toimineet lähetystössä Sikkimissä. Heiskanen muistelee lämmöllä äitinsä outoa rangaistuspolitiikkaa: ensin rikollinen palkitaan tällä kiehtovalla mietiskelypaikalla ja sitten vain odotellaan, että hän kyllästyy ja tulee sieltä pois sanoen olevansa taas ”kiltti Outi”. 

Outi viitisen vuotta sitten erään näyttelyn jatkoilla.

Myöhemmin monet Heiskasen matkat veivät hänet eri puolille Aasiaa. Vuonna 1977 hän matkusti kuudeksi kuukaudeksi professori Asko Parpolan lähettämänä piirtämään Indus-sinettejeä intialaisiin ja pakistanilaisiin museoihin – siis varsin käytännöllisiin realistisiin kuvantamistöihin. Jo vuonna 1968 oli käynyt ensimmäistä kertaa Intiassa, Almorassa, ja samalla matkalla hän vietti aikaa myös Afganistanin Kabulissa. Näillä matkoilla oli suuri merkitys Heiskasen kuvamaailman muotoutumisessa. Hän onkin sittemmin pitänyt kiinteitä suhteita Intian ja Tiibetin kulttuureihin ja on matkustanut runsaasti.

Tietty ykseyden ja hajallaan olemisen jännite leimaa myös Heiskasen työn teknisiä ulottuvuuksia. Hän on yhtäaikaisesti henkeen ja vereen ankaran klassinen ja myös taidokas taidegraafikko, joka kiinnittää esimerkiksi vedostukseen tarkkaa huomiota, ja toisaalta perinteen murtaja, uudistaja, kokeilevan vallankumouksellinenkin tekijä, joka ei piittaa säännöistä kuin tiettyyn rajaan asti. Hän on saanut parhaan mahdollisen klassisen koulutuksen Pentti Kaskipuron, ”Mestari K:n” opissa, mutta hän itsekin korostaa, että Kaskipurolla oli varsinaisen opettamisen sijaan taipumus vahvistaa oppilaidensa ominta tekemistä. Ankaran keskittynyttä tämän monen taidegraafikon gurun oppi kuitenkin tietyllä tavalla oli: ”Kaskis veti minut neulansilmän läpi.” 

Heiskasen käsissä tulos voi olla pieni ja tarkka yksittäinen vedos, monella laatalla tehtävä kuin orgaanisesti kasvava kuvien synteesi, iso installaatio tai myös kahden taiteilijan kuvamaailman rajaton sulautuma. Hän näyttää kuvan ja oheiskuvan, monia oheiskuvia. Hän hymyilee ja sanoo toimistokielellä: ”Ks. oheinen liite.” Oheiskuvat ovat kyljessä, liitteenä, vieressä, mukana. Väliin ne haarautuvat, hakeutuvat erilleen – yhtyäkseen jälleen, jolloin syntyy huikea vuo. Siihen me voimme astua ja miettiä Herakleitoksen toista maksiimia: ”Muutoksen maailmassa yksi asia on muuttumaton: taukoamaton muuttuminen.”

Markkinafundamentalismi hivuttautuu taidemaailmaan, osa 2: Poimitaan taiderusinoita

Pitäisi oikeastaan tehdä töitä, mutta edellisellä postauksella itseeni ruoskima kiukku vain lisääntyy, ja se pitää nyt saada ravisteltua pois, jotta pystyisin jatkamaan Kristian Krokforsin (s. 1952) ja Arvo Summasen (1928–2006) tulevien kirjojen tekemistä.
Helsingin Sanomien kollegani Timo Valjakka ja Harri Mäcklin herättivät somessa kielteistä huomiota arvioidessaan 6.5. Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyä Kuvan kevät 2015 (6.–31.5.): 'Seuraa näitä: Kuusi tulevaisuuden taiteilijanimeä kevätnäyttelystä'.
Tällainen kulttuurijournalismi muistuttaa spekulatiivisen talouden malleja, joissa geelitukkaiset analyytikot kertovat meille ennusteistaan markkinoiden menosta – ja tuottaa samalla myös itseään toteuttavia profetioita. Ei pidä unohtaa sitä, että Valjakka on yksi arvostetuimmista taidemaailmamme toimijoista, joten hänen sanallaan on omalla alallaan paljon painoa – jopa paljon enemmän kuin niillä nuorilla analyytikkokundeilla omalla alallaan. Mäcklin on pikemminkin vasta tulollaan.
Nuoret taiteilijat pannaan rankijärjestykseen nopeasti, eikä virheitä siis paljon sallita. Heidän 15-minuuttisensa on aika lyhyt, eikä toista tilaisuutta välttämättä ihan heti tule.
Gallerioillakin on taiteilijoiden luokitusta vahvistava rankijärjestyksensä – vaikka ei siitä julkisuudessa koskaan analysoidakaan. Helsinkiin on avattu vuoden alussa uusi galleria, Saariaho Järvenpää, joka selvästikin coolilla olemuksellaan tähtää suoraan galleriamaailman huipulle ja kansainvälisiin kuvioihin. Hekin ovat poimineet nuoren taidemaailman rusinoita. Eilen nimittäin ilmestyi tuorein Taide, ja gallerialla oli etukannen takana kokosivun ilmoitus seuraavasta näyttelystä:

   
Yksi Kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija saa galleriassa yksityisnäyttelyn ensi syksynä. Projektin nimi on Saariaho Järvenpää Pick Up. Ensin valitaan short list, jossa on mukana kolme taiteilijaa ryhmänäyttelyssä (4.–18.6.). Sitten valitaan voittaja – kuka lienee valitsemassa? – ja syksyllä hänet nähdään yksin.
Mukaan ovat päässeet Henna Jula (s. 1990), Teemu Kangas (s. 1980) ja Ville Vainio (s. ?).  
Sen verran sosiologissävyinen olen mielenlaadultani, että toki vertasin näitä nimiä heti Valjakan ja Mäcklinin listaan. Kaksi oli mukana: Jula ja Kangas – ja molemmat nimenomaan Valjakan listalla. Ja mitä tulinkaan sanoneeksi itseään toteuttavasta profetiasta? Sillä näin Valjakka: "Henna Jula (s. 1990) esittää näyttelyssä kaksi siinä määrin valmista maalausta, että ne voisi hyvin kuvitella johonkin Helsingin parhaista gallerioista. Lähes aineettomat siveltimenkosketukset ohuella ja kuin juoksevalla maalipinnalla luovat kuvioita, jotka tuovat mieleen tropiikin kosteat hämärät ja oudot asukkaat."
Tämä ei ole salaliittoteoria. Tämä on vain viatonta havainnointia, eikä näin pieni otos tietenkään kerro mahdollisista kausaalisuhteista mitään.  

  Henna Jula, Albedo 4L8390, 2015, öljy kankaalle ja Jadeite 6493173, 2015, öljy kankaalle. 

Sen verran pelimies kuitenkin olen, että veikkaan Julaa voittajaksi ja "tulevaisuuden nimeksi". Voittihan hän pari vuotta sitten jo Art of Basware -kilpailun. Sitä paitsi hänen maalauksensa sopivat hyvin galleriaan, jonka toisen osapuolen, "Chelsea-verkkatakkiin sonnustautunen kuraattori-galleristi Saariahon" kansainvälistyneessä "puheenparressa vilahtelevat toistuvasti sanat fantastinen, innostava ja erinomainen" – näin siis Helsinki Design Weeklyn uutisoinnissa. 

En ole tekopyhä. Teen itsekin kriitikkona ja kuraatttorina erilaisia valintoja ja poimintoja koko ajan. Haluan nostaa tämän esiin vain esiin siksi, että sekä minä että kollegani muistaisimme myös koko ajan vastuumme. Taiteilijoiden rankijärjestykseen laittamisen pönkittämistä en pidä työhömme kuuluvana. Sitä harrastavat ne tahot, jotka listaavat esimerkiksi taiteen huutokauppanoteerausten hintaennätyksiä.

Rankijärjestyksiä voi harrastaa itsekseen tai kavereiden kanssa harmittomana viihteenä kapakkakeskusteluissa. Sitä minäkin teen.

PS. Ihan huippugalleriaksi Saariaho Järvenpäästä ei vielä ole. Hei eivät esimerkiksi ole päivittäneet galleriansa kotisivuja tämän näyttelyn tiedoilla, vaikka näyttely on jo kohta loppumassa. Fb-seinä on tosin päivitetty. Voittajabileet on tänään. 

PPS. No hitto! Veikkasin jopa oikein, sillä 13 minuuttia sitten gallerian Fb-päivityksessä voittoni vahvistettiin. Harmi, että taidetotalisaattorin järjestäjiä ei ole. Minulla olisi ollut varaa jättää työt hetkeksi sikseen ja lähteä terassille tuhlaamaan voittojani. No, taidan kuitenkin heti käydä ottamassa yhden, jotta saan tunnelmani katkaistua ja pääsen takaisin työvireeseen. 

PPPS. 13.6. aamulla. Vähän jäi mietityttämään tämä tuohtumukseni, ja pitää täsmentää. En moiti niinkään Valjakkaa ja Mäckliniä vaan pikemminkin sitä ulkoista tapaa, millä kulttuurijournalismia nykyään tehdään. Olen sen verran ollut toimitusten kanssa tekemisissä, että voin kuvitella jonkun toimituksessa keksineen tämän kolme lupausta / kriitikko -poimintaidean. Sitten se otsikoinnin kehotus: "Seuraa näitä". Eiköhän sekin ole toimituksessa keksitty? Ainakin minun otsikkoni tuppaavat lehdissä muuttumaan koko ajan, esimerkiksi taittajan tarvitessa lyhyempää tai pidempää. "Seuraa näitä" sisältää kuitenkin ikään kuin implisiittisesti, että ei niistä muista 37:stä ole niin väliä, ei heitä tarvitse seurata, he eivät ehkä olekaan "tulevaisuuden taiteilijanimiä". Ainakin tiedän, että näin osa heistä itse asian kokee luettuaan otsikon, oltuaan koko prosessista vereslihalla ja jännittäessään vastaanottoa. Huomattuaan, ettei päässyt valittujen joukkoon.
Olen ollut koko 2000-luvun paljon taideopiskelijoiden kanssa tekemisissä – lähinnä Kuvataideakatemiassa, mutta myös Vapaassa Taidekoulussa, Taideteollisessa korkeakoulussa, Taidekoulu Maassa ja Lahden taideinstituutissa. Olen nähnyt paljon epävarmuutta, jännitystä, yliyrittämistä, väliin pelkoakin. Valmistuvat opiskelijat ovat varsin herkillä. Täytyy muistaa, että nämä julkisuuden tarjoamat 15-minuuttiset ovat käyneet koko 2000-luvun ajan lyhyemmiksi ja harvinaisemmiksi siinä prosessissa, jossa koko taidekirjoittaminen on ajettu alas. Nämä valmistujat eivät ole vielä valmiita taiteilijoita – joitain erillismaistereita lukuun ottamatta. Lopputyönäyttely on vielä koulun puitteissa tapahtuva ja opintoihin kuuluva osio. Galleriamaailmassa toimiminen on sitten jo vähän eri asia. Jotenkin vain toivoisin, että valmistuviin opiskelijoihin suhtauduttaisiin vähän silkkihansikkain – niin kriitikko kuin olenkin. Tai sitten olen vain tullut vanhaksi.

Haluan työtä

Kävin eilen aamulla Vantaan taidemuseossa palaverissa – syksyllä sinne on tulossa Arvo Summasen (1928–2006) näyttely, jota olen kasaamassa.
Rautatieasemalla kohtasin nuoren miehen kyltteineen:

Kysyin lisäinformaatiota. Nuori mies kertoi työsuhteensa loppuneen sunnuntaina ja olevansa nyt ilman töitä. Hän oli käynyt pyrkimässä yliopistoon lukemaan talous- ja sosiaalihistoriaa ja nähnyt reissullaan keski-ikäisen pariskunnan, joka kerjäsi kyltillään rahaa olueeseen. Hän koki sen surulliseksi ja halusi kertoa todellisista tarpeista tässä nyky-yhteiskunnassa.
Nuoren miehen nimi on Juho Hänninen. Hän on muuten toiminut toisena puuhamiehenä Oranssin punk-lehtien digitoimishankkeessa. Tässä linkki lehtiarkistoon. Tämä on mennyt minulta jotenkin kokonaan ohi, mutta onpas hieno hanke. Ehdin jo lukemaan nuoruuteni Joukkohautaa.

Arvo Summasen teoksia etsitään

Eilen kävin Helsingin Saskioiden Tytti Soikkelin kanssa Vantaan taidemuseossa, ja löimme lukkoon suunnitelmat, joiden myötä museossa nähdään syksyllä 2015 taidemaalari Arvo Summasen (1928–2006) näyttely. Summanen oli yksi legendaarisen Brondan vintin boheemeista, mutta myöhempi ura sujui enemmän hiljaiselon merkeissä. Vasta elämänsä loppupuolella hän sai mahdollisuuden ostaa kankaita, siveltimiä ja ennen kaikkea värejä halunsa mukaan, ja parissa vuodessa syntyi valtava määrä huikeaa maalauksen ilotulitusta. Tätä haluamme esitellä kunnolla isoissa tiloissa. Ja nyt sitä on siis luvassa.
Aiomme koota museolle myös pienen retrospektiivisen osion, joten olemme kiinnostuneita kaikesta Summasen tuotannosta aina 1950-luvulta alkaen. Jos siis tiedät jossain piilevästä Summasen teoksesta, ottaisitko ystävällisesti yhteyttä: otso.kantokorpi@hotmail.com, 045-1188505.
Ja tässä yksi tuoreista duuneista sekä teksti, jonka kirjoitin aikoinaan Summasen pienempään muistonäyttelyyn Tamminiemessä:

Mitä tapahtuu, kun teen näin?

Arvo Summasen (1928–2006) taiteilijanlaatua on melko vaikea sijoittaa taidehistoriallisiin kehyksiin, vaikka hän kuuluukin suomalaisen maalaustaiteen modernistiseen perinteeseen kaikkine mytologisine ulottuvuuksineenkin: olihan hän yksi niistä taiteilijoista, jotka vaikuttivat legendaarisella Brondan vintillä. Tarinat 1950-luvun boheemista taiteilijaelämästä syntyivät juuri siellä. 
Summasta voisi nimittää ekspressionistiksi, mutta tällä ei vielä tavoiteta kovinkaan paljoa. Toki Summasen tuotanto ilmentää taiteilijan sisäistä maailmaa ja niitä spontaaneja ja vaistonvaraisia elementtejä, joita ekspressionismiin yleensä liitetään, mutta toisaalta siitä puuttuu se itsevarma uho ja tietty väkivaltaisuus, joka on usein ekspressionismille ominaista. Niiden tilalla Summasen teoksissa näyttäytyy aimo annos lämpöä ja myötäelämistä sekä huumoria. Näin niissä voi nähdä myös elementtejä naivismista, mutta toisaalta hänen teoksissaan ei ole jälkeäkään naivismille ominaisesta pikkusievästä miellyttämisen halusta. 
Luulenkin, että varsinkin Summasen myöhemmän tuotannon kannalta keskeisimmät asiat eivät liitykään varsinaisiin taidehistoriallisiin perinteisiin, vaan taiteilijana saavutettuun vapauteen ja maalaamisen tuottamaan riemuun. Hän teki ahkerasti työtä aina kuolemaansa edeltävään päivään asti, ja loppukauden teoksia voikin tarkastella jopa eräänlaisena kokonaistaideteoksena, jonka aiheena on yksittäisten teosten tematiikan lisäksi itse maalaustaide. On kuin Summanen olisi ollut välittämättä tyyliseikoista tai omasta imagostaan ja kysynyt: Voiko näin tehdä? Mitä tapahtuu, kun teen näin? Ja välillä huudahtanut riemukkaasti: Näinkin voi tehdä! 
Summasen värimaailmaakin on vaikea hahmottaa ja tiivistää sanoiksi. Se on selkeä ja raikas, mutta toisinaan tummemmatkin sävyt muistuttavat olemassaolostaan. Ennen kaikkea siinäkin näkyy edellä mainitsemani vapaus. Se ei noudata mitään systeemiä vaan antaa värin selvästikin viedä käyttäjänsä mukanaan alueille, joista tekijäkään ei voi olla varma. Nyt tulee rohkeaa keltaista, antaa mennä! Toki tämä tuottaa tiettyä epätasaisuutta, mutta riskinottokyky on taiteilijan etuoikeuden lisäksi myös edellytys hyväksi taiteilijaksi tulemiselle. Yksittäisten teosten ja niiden tuottaman lopputuloksen näkemisen lisäksi katsojan on joskus syytä ymmärtää itse prosessi. Parhaimmillaan siihen voi samastua, heittäytyä mukaan. Tähän Summasen tuotanto tarjoaa oivan apuneuvon. 

***

Tässä vielä Summasen omakuva – yksi monista – vuodelta 1999:

PS. Sain juuri lisätietoa. Summasen näyttely Lähellä kotia järjestettiin Tamminimessä Urho Kekkosen museon yhteydessä toimivassa Café Adjutantissa 12.4.-14.10.2007. Ja Summasen hieno teosryhmä nähtiin myös Pessi Raution kuratoimassa Taidemaalariliiton juhlanäyttelyssä Maalaamisen arvoista Amos Andersonin taidemuseossa 15.5.–27.7.2009.