Julkaistua 679: Oheisvuo

Meinasi aivan unohtua. Vielä yksi tämän kevään teksti. Tämä on sitten vihoviimeinen ennen elokuuta, jolloin palaan Virosta, jonne toivottavasti tänään katoan – ja katoamiseen katson olevani nyt oikeutettu [olen nimittäin totaalisen umpipuhkiväsynyt]: puolen vuoden saldo on 83 julkaistua juttua ja neljä toimittamaani ja/tai kirjoittamaani kirjaa. Näiden lisäksi kaksi kirjaa lähtee vielä tällä viikolla painoon ystäväni ja monivuotisen työtoverini Timo Setälän (s. 1958) uskolliselta tietokoneelta: aiheina Kristian Krokfors (s. 1952) ja Arvo Summanen (1928–2006) – niistä syksyllä lisää.

Outi Heiskanen (s. 1937) on Pyhäniemen kartanon tämän kesän klassikkotaiteilija, ja minulta tilattiin luetteloon pieni johdantoteksti. Käytin häikäilemättä hyväkseni – siihen minulla on kai oikeus – muutaman vuoden takaista tekstiäni Didrichsenin taidemuseon luettelossa, mutta laajensin ja muuntelin tematiikkaa jonkin verran:

Oheisvuo

Akateemikko Outi Heiskasen viidelle vuosikymmenelle yltänyt ura on ollut ainutlaatuinen kokonaistaideteos suomalaisen taiteen historiassa. Hän on luonut kiehtovaa, jännittävää, salaperäistä, iloista, surullista, kaunista ja rumankaunista kuvamaailmaa yksin, pareissa, ryhmissä ja isommallakin joukolla – aina säännöistä ja rajoista piittaamatta.

Kuvan takana on aina toinen kuva, useimmiten lukemattomien eri lähteistä syntyneiden kuvavirtojen – tiivistyneinä kuvallisten perinteiden – satunnainen kohtaaminen: joskus hedelmöittyminen, joskus risteytys, joskus kontaminaatio, usein mutaatio, jolla on merkittävä, vaikkakin ei-ennustettava paikkansa kuvien evoluutiossa.

Kuvat virtaavat loputtomiin, väliin hillitysti yhteen suuntaan, väliin haarautuen, hajoten ja suistoja muodostaen: jokien vuot yhtyvät meriin kolmion muodossa, viuhkoina ja haaroittumina. Kaikki virtaa, merikin virtaa – kuten esisokraatikko Herakleitos totesi: ”Me sekä astumme että emme astu samoihin jokiin, olemme ja emme ole.” 

Ilmakitara, 1992.

Taiteilijan kuvallinen virikemaailma on rajaton. Se on myös täynnä sattumuksia, sivupolkuja, syrjähyppyjä. Teemat ja motiivit johtavat toisinaan tietoisesti, jopa metodisesti mutta ennustamattomasti toisiin teemoihin ja motiiveihin. Toisinaan kuvien kulku on satunnaista. Taiteilijan henkilöhistoria ei ole johdonmukainen reitti kohti sitä kuvamaailmaa, josta yleisö hänet myöhemmin tuntee tai on oppii vuosien kuluessa tuntemaan – tai jopa rakastamaan, kuten Outi Heiskasen tapauksessa.

Heiskasen kuvamaailman kulkua on turha yrittää mallintaa selkeällä ja loogisella vuokaavioilla – hän on astunut niin moniin jokiin niin monissa paikoissa, niin monina aikoina. On mukana toki ykseyskin, jokin kaiken takana oleva ja vaikeasti määriteltävä ykseys, joka tuo mieleeni uusplatonistisen ajatuksen emanaatiosta, kaiken virtaamisesta samasta alkulähteestä. Tiedän myös uusplatonistisen teologin, filosofin ja mystikon Mestari Eckhartin olevan tuttu vieras Heiskasen lukulampun alla. Uusplatonistisessa traditiossa ’Yksi’ merkitsee hedelmällisyyden lähdettä, jolta kaikki muu oleva saa olemisensa. Tuo yksi sisältää valtavasti potentiaa, voimaa joka virtaa ulos itsestään. Tästä virtauksesta syntyvät ymmärryksen, materian ja sielun todellisuudet, joiden päämäärä on taas paluu ykseyteen. Jotkut nimittävät tuota Yhtä ’Jumalaksi’, mutta Heiskanen ei tunnu tarvitsevan omalle Yhdelleen erillisiä nimityksiä. Hän on ehkä synkretistinen, hänen uskonsa syntyy sekoittumisesta ja sulautumisesta. Hänen työssään eri uskonnot ja niiden kuvakieli ja symboliikka sekoittuvat toisiinsa – suomalaisugrilainen mytologia, kristinusko ja buddhalaisuus eivät käy verisiä uskonsotia hänen tuotannossaan. 

On tietenkin myös se ykseys, joka syntyy pitkän uran tuloksena ja joka on ulkopuoliselle helposti tunnistettava: Heiskasen työt näyttävät väistämättä Heiskasen töiltä. Hän ei kuitenkaan tuota Heiskasen näköisiä teoksia eikä ole koskaan rakentanut turvallista tavaramerkkimäistä tapaa lähestyä aihepiirejään. Itse hän kokee olevansa hajallaan. Hän sanoo jopa mielisanansa olevan ’hajallaan’.

Haave, 2013.

Heiskasen tuotannon voisi näin tietenkin katsoa olevan yhteyden ja ykseyden etsimistä – mutta minusta tuntuu, että hän nimenomaan haluaa olla hajallaan, hänen pitää olla hajallaan. Hajallaan oleminen rakentuu keskipisteestä kaikkiin suuntiin kohdistuville tutkimusmatkoille. Ykseys löytyy ehkä asenteesta hajanaista maailmaa kohtaan: ”Ihmiset ovat julmia, mutta heistä voi nähdä lempeitä unia”, on Heiskanen sanonut. 

Heiskanen ei kuitenkaan kaunistele, hän ei ole pelkkä lempeä satutäti, niin kuin hänestä tunnutaan toisinaan ajattelevan. Hän näyttää usein kauneuden lisäksi sen monet kääntöpuolet; ihmisen raadollisuuden, torat, kateuden.

Taiteilijan vapautta seuraa tietyssä mielessä väistämättä myös hajallaan oleminen – Mestari Eckhartin sanoin: ”Aine ei lepää, ennen kuin se on läpikäynyt kaikki muodot, joille se on vastaanottavainen (tunteellinen); eikä järki lepää ennen kuin se on läpikäynyt kaiken sen, mille se on vastaanottavainen. Kaikki luontokappaleet asettavat juoksunsa korkeimpaan täydellisyyteen pyrkien. Kaikki pyrkii monenkaltaisuudesta ykseyteen. Siksi juoksevat pilvet, siksi himoitsee ihminen ja juhta.”

Vaikka Heiskanen puhuukin mieluusti hajallaan olemisesta, on hän teostensa perusteella saavuttanut selkeästi tasapainon – uskaltaudun vieläkin siteeraamaan Eckhartia: ”Oikea riippumattomuus on hengen tasapainoa ihmistä ympäröivän rakkauden ja tuskan, kunnian ja häpeän sekä kaiken eripuran keskellä. Sellainen henki on horjumaton kuin jylhä vuori pienten tuulenpuuskien keskellä.” Kaikessa herkkyydessään Heiskanen on melko jylhä. 

Mutta pois minusta se, että yrittäisin tehdä Heiskasesta hengellistä taiteilijaa. Heiskasen tasapaino tulee epäilemättä myös siitä, että jo lapsena syntyneen fantasiamaailman voimakkuudesta huolimatta myös elämän raadollinen puoli tuli hänelle jo lapsena tutuksi. Lapsuudenkodin vaikutusta Heiskasen taiteelliseen ajatteluun ei kannata aliarvioida. Hänen isänsä Tauno Kanervo, joka toimi eläinlääkärinä, vei häntä mukanaan työmatkoille. Näin nuori Heiskanen oppi eläinten anatomian, muun muassa hevosille ja lehmille ominaiset asennot ja jalkojen rakenteet, lihaksistot, liikkumistavat ja ilmeet. Tämä näkyy edelleenkin voimakkaasti hänen töissään. Häntä voisi siis jossain mielessä nimittää realistiksikin.

Huhuilu, 2000.

Äiti Aili Kanervo (os. Hovikoski) oli puolestaan ”kävelevä performanssi”. Hän oli myös ”installaattori”, käsistään kätevä ja sellaisena varsin luova: ”Hän teki esinekoosteita, maalaili polkupyörämaalilla valkoisia posliineja, maalasi verhoja, jotta niitä ei tarvitsisi päärmätä, teki hedelmälaatikoista kaapistoja, jopa kirjahyllyn karkkirasioista.” Heiskanen tiivistää taiteellisen kehityksensä ja näkemyksensä laajenemisen sangen suoraviivaisesti: ”Isä opetti biologiaa ja anatomiaa, opin piirtämään lehmän ja hevosen polven, sitten tein itse havaintoja ja piirsin vaikkapa kuusenhavuja. Sitten tuli isovanhempien kultahäät, vietin 24 serkun kanssa viikon yhdessä, jolloin aloin seurata yhteiskuntaa ja tajuta sen rakennetta.” Eikö tämäkin tuota tiettyä yhteiskunnallista realismia? 

Yhteiskunnan rakenteet ovat heijastuneet muun muassa Heiskasen suunnittelemissa erilaisissa pelikorteissa, joista on julkaistu useita versioita – osalla on voinut pelata ”oikeasti” ja osalla ei. Paitsi että jälkimmäisilläkin on sittenkin voinut pelata. Heiskanen muisteleekin ystäväänsä kuvanveistäjä Tapio Junnoa, joka oli nauttinut suuresti pelaamisesta niillä korteilla, joilla ei voinut pelata – joista puuttuivat maat ja säännöt.

Jos Heiskasen käsitys taiteesta syntyi varsin pienenä lapsena, samaa voi sanoa hänen myöhemmin maantieteellisesti ja kulttuurisesti erittäin laajasta kuvamaailmastaan. Kotona oli ns. häpeänurkka, johon huonosti käyttäytynyt lapsi silloin tällöin määrättiin miettimään käytöstään. Nurkassa oli pieni lipasto, jonka päällä ja laatikoissa oli Sikkimistä ja Himalajalta tuotuja muistoesineitä: lohikäärmeitä, kilpikonnia ja pieniä rasioita yllätyksineen. Heiskasen isotädit olivat toimineet lähetystössä Sikkimissä. Heiskanen muistelee lämmöllä äitinsä outoa rangaistuspolitiikkaa: ensin rikollinen palkitaan tällä kiehtovalla mietiskelypaikalla ja sitten vain odotellaan, että hän kyllästyy ja tulee sieltä pois sanoen olevansa taas ”kiltti Outi”. 

Outi viitisen vuotta sitten erään näyttelyn jatkoilla.

Myöhemmin monet Heiskasen matkat veivät hänet eri puolille Aasiaa. Vuonna 1977 hän matkusti kuudeksi kuukaudeksi professori Asko Parpolan lähettämänä piirtämään Indus-sinettejeä intialaisiin ja pakistanilaisiin museoihin – siis varsin käytännöllisiin realistisiin kuvantamistöihin. Jo vuonna 1968 oli käynyt ensimmäistä kertaa Intiassa, Almorassa, ja samalla matkalla hän vietti aikaa myös Afganistanin Kabulissa. Näillä matkoilla oli suuri merkitys Heiskasen kuvamaailman muotoutumisessa. Hän onkin sittemmin pitänyt kiinteitä suhteita Intian ja Tiibetin kulttuureihin ja on matkustanut runsaasti.

Tietty ykseyden ja hajallaan olemisen jännite leimaa myös Heiskasen työn teknisiä ulottuvuuksia. Hän on yhtäaikaisesti henkeen ja vereen ankaran klassinen ja myös taidokas taidegraafikko, joka kiinnittää esimerkiksi vedostukseen tarkkaa huomiota, ja toisaalta perinteen murtaja, uudistaja, kokeilevan vallankumouksellinenkin tekijä, joka ei piittaa säännöistä kuin tiettyyn rajaan asti. Hän on saanut parhaan mahdollisen klassisen koulutuksen Pentti Kaskipuron, ”Mestari K:n” opissa, mutta hän itsekin korostaa, että Kaskipurolla oli varsinaisen opettamisen sijaan taipumus vahvistaa oppilaidensa ominta tekemistä. Ankaran keskittynyttä tämän monen taidegraafikon gurun oppi kuitenkin tietyllä tavalla oli: ”Kaskis veti minut neulansilmän läpi.” 

Heiskasen käsissä tulos voi olla pieni ja tarkka yksittäinen vedos, monella laatalla tehtävä kuin orgaanisesti kasvava kuvien synteesi, iso installaatio tai myös kahden taiteilijan kuvamaailman rajaton sulautuma. Hän näyttää kuvan ja oheiskuvan, monia oheiskuvia. Hän hymyilee ja sanoo toimistokielellä: ”Ks. oheinen liite.” Oheiskuvat ovat kyljessä, liitteenä, vieressä, mukana. Väliin ne haarautuvat, hakeutuvat erilleen – yhtyäkseen jälleen, jolloin syntyy huikea vuo. Siihen me voimme astua ja miettiä Herakleitoksen toista maksiimia: ”Muutoksen maailmassa yksi asia on muuttumaton: taukoamaton muuttuminen.”