Julkaistua 678 & Näyttelykuvia 991: Mikä on erityistä?

Viime viikon Kansan Uutisissa (27/15) oli juttuni Kaarisilta Biennale 2015:sta, (Erstan kartano, Nastolan Villähde ja Art Kaarisilta, Sanomatalo, Helsinki 16.6.–2.8.). Tosin en käynyt kuin Sanomatalon galleriassa. Nastolassa olisi ollut enemmän taidetta, mutta aika ei antanut periksi, ja halusin muutenkin pohtia näitä yleisempiä asioita:

Mikä on erityistä?

Olen ollut mukana vammaistaiteen kentällä viitisentoista vuotta, tosin varsin pienellä panoksella, mutta olen seurannut alaa koko ajan. Viime vuosina on pitänyt alkaa opetella uutta sanaa: ’erityistaide’. Kyse on siis taiteesta, jota ei voitaisi tehdä ilman erityistä tukea. Pääsääntöisesti tämä koskee kehitysvammaisia, autisteja ja mielenterveysongelmaisia, joille on rakennettu työhuoneita, hankittu asianmukaiset materiaalit ja ammattitaiteilijoiden säännöllistä tukea. Kirjo on laaja: on terapiaa, on harrastelijuutta, mutta nykyään myös ammattimaisuuteen suuntaavaa toimintaa. Tukea annetaan siis myös pelkän taideteoksen synnyn jälkeiseen institutionaaliseen toimintaan ja rakenteisiin: näyttelyiden järjestämiseen, markkinointiin ja myyntiin.

Valotaidetta Lumialla. Markus Lohikoski (s. 1982): Kukat ja pallo, 2014.

  

Näin on päästy jo tilanteeseen, jossa erityisapua tarvitseva luova ihminen voi parhaimmillaan toimia ammattimaisesti taiteilijana. Osinhan tämä on vain teoriaa, koska ei suurin osa taiteilijakunnastamme muutenkaan elätä itseään omalla taiteellisella työllään lainkaan säällisellä tavalla – osa opettaa, osa tekee muita hommia ja suurin osa elää varsin vaatimattomasti, usein köyhyysrajan alapuolella kituuttaen. 

Muistan vielä hyvin ajan, jolloin vuonna 1987 perustettu Kaarisillan Taide- ja Toimintakeskus alkoi järjestää ammatillista erityisopetusta kuvataiteissa vuonna 2003. Uusi herättää aina pelkoa, ja oman ammattikunnan rajojen horjuttaminen tuo vielä oman lisäpelkonsa. Muistan elävästi erään kokouksen, jossa taidepolitiikassa aktiivisesti mukana ollut kuvanveistäjä kuuli, että tulossa on mahdollisesti kehitysvammaisia ammattitaiteilijoita. ”Kohta ne vaatii meille varmaan kehitysvammaisia liikennelentäjiä ja siltainsinöörejä!” oli hänen vihainen ensikommenttinsa. Uskallan väittää, että kyse ei ole nollasummapelistä. Jos joku ostaa kehitysvammaisen taiteilijan teoksen, se tuskin tarkoittaa sitä, että joltakin ”normaalilta” ammattitaiteilijalta jää vastaavasti teos ostamatta. Itse asiassa muualla maailmassa on jo olemassa omat keräilijänsä ja markkinansa erityistaiteelle. On gallerioita, jotka ovat erikoistuneet toisenlaiseen taiteeseen. Ja näin meillä Suomessakin: Kaarisilta on pitänyt omaa galleriaansa Helsingin Sanomatalossa jo vuodesta 2009. 

Taide toimii aina jossain kontekstissa. Syntyy taidemaailma omine kirjoitettuine ja kirjoittamattomine sääntöineen. Taiteilijoiden lisäksi mukana on aina muita toimijoita ja instituutioita rakenteineen. Muistan toisenkin tarinan yli kymmenen vuoden takaa. Olin puhumassa eräässä kehitysvammaisten taiteilijoiden näyttelyn yhteydessä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa. Puhuin juuri näistä rakenteista, joita mihin tahansa rajattuun taidemaailmaan syntyy. Erään taiteilijan isä tuli jälkeenpäin luokseni ja sanoi: ”Et sinä näköjään ymmärrä näistä kehitysvammaista mitään. Eivät he ole tietoisia taiteen historiasta ja perinteistä tai institutionaalisista sääntöjärjestelmistä, he vain piirtävät ja maalaavat sitä, mitä tiedostamatta tulee.” Nyt kun olen ollut mukana erilaisissa tilaisuuksissa ja kilpailujen juryissä, olen hiljalleen oppinut sen, kuinka väärässä kyseinen isä oli. Olen myös oppinut sen, miten erilaisia kehitysvammaiset ovat. Aikoinaan he olivat minulle vain kasvoton luokka, jota yhdisti tietty joukko abstrakteja ominaisuuksia, mutta jokainen uusi tuttavuus on omalta osaltaan murtanut tätä stereotyyppistä kuvaa. 

Minna Nilsson (s. 1992), Kahvila, 2015, akryyli.

Instituutioilla on ikävä tapa ylläpitää tai rakentaa uusiakin stereotypioita. Näin on käynyt erityistaiteenkin kanssa – se on myös vaara, joka on syytä pitää mielessä, vaikka tarkoitusperät olisivatkin hyvät.  Kehitysvammaisista on usein tapana sanoa, että he ovat kaikki niin hyväntuulisia, ja heidän tekemänsä taiteenkin oletetaan usein siksi olevan täynnä iloisia värejä. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole: olen minä nähnyt ahdistusta ja tuskaakin, ja aidon koskettavan taiteen nimissä sitäkin on saatava vapaasti sekä tuottaa että nähdä. Instituutioilla on vastuunsa.

Erityistaiteen institutionaaliset rakenteet kasvavat ja vakiintuvat, alkavat hiljalleen muistuttaa sen ”virallisen” taidemaailman rakenteita. Toistuvat näyttelyt ovat oleellinen osa prosessia. Niinpä Kaarisiltakin on perustanut oman kansainvälisen erityistaiteen biennaalinsa, joka järjestetään nyt toista kertaa.

Kun kävin Sanomatalossa katsomassa näyttelyä, tajusin ehkä ensimmäistä kertaa sen hyvän puolen, minkä institutionaalinen ”normalisointiprosessi” tuo mukanaan. Kyse ei ollut spektaakkelista, siitä että mennäänpä nyt sitten katsomaan erityistaiteen pläjäystä.

Erityistaidekin voi asettua arkiseksi osaksi taidemaailmaa, jolloin tällaisessa näyttelyssä silmä alkaakin hakea yksityiskohtia: tuosta pidän, tuosta en. Huomaan, että en yritäkään enää etsiä jotain kokonaisilmettä tai erityistaiteen erityistä olemusta. Joukossa vain sattuu olemaan joku erityisen kiinnostava taiteilija, joiden töistä nautin. Näinhän on kaikissa yhteisnäyttelyissä. Ei sitä yhtä löytöään tarvitse kehua jonkin kollektiivisen ominaislaadun takia. Se on yksin erityinen juuri sillä hetkellä.