Näyttelykuvia 85 & 86 & 87 & Julkista taidetta 8: Sekasisältöisiä päiviä

Kaikki päivät eivät ole ehjiä, yhtenäisiä tai esteettisesti palkitsevia. Todellisuudessa aika harva päivä on sellainen. Esimerkiksi eilinen ei ollut. Satuin kävelemään kolmannen kerran Katariina Sourin (s. 1968) näyttelyn (5.5.–1.6.) ohi Galleria 4-kuudessa ja päätin rikkoa taian. Menin sisälle ja katsoin maalaukset kunnolla. Kyllä ne ulkopäin olivat näyttäneet vähemmän amatöörimäisiltä:

Olin menossa Rikhardinkadun kirjastoon lainaamaan ARS 74 -näyttelyluetteloa, koska minulta on tilattu juttu ko. näyttelystä ensi vuonna ilmestyvään Kuvataiteen keskusarkiston julkaisemaan ARS-aiheiseen kirjaan. Oma luetteloni on jossain varaston kätköissä löytymättömissä, mutta onneksi meillä on toimiva kirjastolaitos. Matkalla katselin myös julkista taidetta. Olen aina vähän pitänyt Yrjö Liipolan (1881–1971) Kolmikulmassa sijaitsevasta veistoksesta Tellervo, Tapion tytär (1928) – jo senkin takia, että vahvana paikan henkeä luovana veistoksena se on muuttanut virallisen paikkansa nimen Kolmikulmasta kansan suussa Dianapuistoksi. Vaikka Tellervo ei siis virallisesti ole Diana, metsästyksen jumalatar.
Puistohan uusittiin muutama vuosi sitten, ja nykyään se on sangen siisti. Tänään tajusin sen, miksi en enää pidä veistoksesta niin paljon. Silloin, kun Dianapuisto oli vähän villiintynyt ja huonosti hoidettu ja ehkä vähän nuhjuisen pelottavakin, Tellervo tuntui silti olevan oikeassa ympäristössään. Nyt metsästä ei ole jälkeäkään, uusi suihkulähdekin on sisteydessään ja järjestyksessään kuin Albert Speerin kolmannesta valtakunnasta. Ehkä vähän liioittelen, mutta kyllä siinä jotain vikaa nyt on:

Piipahdin sisään Päivälehden museoonkin, jossa oli Muumi-perheen 65-vuotisjuhlanäyttely Suuri seikkailu (12.3.–31.10.). Olen aina rakastanut – kas kuinka erikoista! – muumihahmojen maailmaa, ja nytkin samastuin Nuuskamuikkkuseen, joka rannalla maailmaa ihmetteli. Pitäisi keksiä vielä joku lapsi, jonka kanssa mennä uudestaan:

Kirjastosta sain haluamani, ja katselin saman tien aulassa olevan eläkkeellä olevan fysiikan professori Juhani von Boehmin (s. ?) näyttelyn. Tämä Tuomas von Boehmin (1916–2000) poika on osaava amatööri, mutta on lähinnä epigoni, vaikka onkin pitänyt näyttelyitä jo pitkään. Porvariston hillittyä charmia. Taustalla vilahtelevat muun muassa Giorgio Morandi (1890–1964) ja Pierre Bonnard (1867–1947). Maalaukset ovat vähän sellaisia sympaattisia taideteoksen kaltaisia puhdetöitä. Ei tästä siis sen enempää:

Päivän varsinainen antikliimaksi oli kuitenkin latvialaisen Oskars Mikansin (s. 1970) Arvo Kustaa Parkkilan (1905–1978) muistomerkki Ihminen nousee roskalaatikosta (2001). Se, että entinen pultsari toimi merkittävänä hyväntekijänä kohtalontovereilleen, on kyllä ehdottomasti muistamisen arvoinen asia, mutta onko siihen pakko palkata latvialainen veistäjä, joka muistuttaa tyyliltään hieman liikaa sosialistista realismia ollakseen 2000-luvun veistotaidetta. Ettei vain olisi pelkästään säästetty rahaa? Muistan aina veistoksen nähdessäni myös sen, kuinka vieressä asunut kuvataiteilija Juhani Harri (1939–2003) oli harmissaan etupihalleen pystytetystä hirvityksestä:

 

Päivä muuttui illaksi ja siiryin ikään kuin vapaa-ajalle. Kävin Munkkisaaressa erään kaverini luona ja kiinnitin taas huomioni Munkkisaarenkadun päässä oleviin taideteoksiin, joiden tekijöitä tai syytä siellä oloon en ole koskaan muistanut yrittää selvittää. Aina nähdessäni ne ajattelen tehdä asialle jotain, mutta sitten taas unohdan koko asian. Siellä ne edelleenkin olivat:

 

Sitten siirryin jo ihan kunnolla vapaa-ajalle. Vaikka olenkin nykyään – ainakin toistaiseksi – täysraitis, jotain paheellista on vielä jäljellä. Istun nimittäin yhtenä iltana viikossa varsin paheellisesti eräässä rööperiläisessä kapakassa:

Tämän kerron siksi, että yölläkään en sitten kuitenkaan päässyt taiteesta eroon. Kun puolenyön jälkeen lähdin kotiin, törmäsin Hietalahdessa muutamaan sympaattisesti humalassa olevaan taitelijaan. Yhtä heistä en ollut nähnyt pitkään aikaan, joten olinkin tosi ilahtunut. Ensin hän kuitenkin kysyi minulta, että "onko minusta tullut joku natsi". Hän viittasi badgeen, jonka oli huomannut pusakkani rintamuksessa:

 

Kerroin, että kyseessä oli virolaisen taiteilijaystäväni Leonhard Lapinin (s. 1947) graafisesta vedoksesta Molotov-Rippentrop (1989) tehty tuotteistus. No, hänhän sitten pyysikin minua hankkimaan itselleen samanlaisen. Sitten hän muisteli oman Tallinnan näyttelynsä aikaisia tapahtumia 1990-luvulta. Kaikkea taidehistoriallisesti kiinnostavaa sitä Helsingin yössäkin kuulee. Ja sitten nukkumaan – 35 euroa kortilla hävinneennä.

Näyttelykuvia 77 & 78: Taas ikkunasta tai pikaisesti

Kävelin jo toista kertaa Katariina Sourin (s. 1968) Galleria 4-Kuuden näyttelyn (5.5.–1.6.) ohi menemättä galleriaan sisään. Nyt oli ikkunalle ilmestynyt ysi teos lisää ja runsaasti lehtileikkeitä, muun muassa Anna ja Me Naiset sekä molemmat iltapäivälehdet: 

Tänä hiipuvan kuvataidekirjoittelun aikana on jotenkin surullista katsoa sitä, miten ja mistä syystä ja kenestä ja mihin ne vähät tekstit sitten kirjoitetaan. Ja kuka niitä kirjoittaa. Välillä tunnen olevan yksi viimeisistä dinosauruksista. 

En siis viitsinyt taaskaan mennä sisälle, mutta sen verran sosiologinen olen mielenlaadultani, että päätin ruveta seuraamaan sitä prosessia, jolla Souri legitimoituu – tai yrittää legitimoitua – taiteilijana.

Muistelin myös Alivaltiosihteerin vanhaa ohjelmaa, jossa kundit keskustelivat kirjoista, joita eivät olleet lukeneet. Nyt tuntuu siltä, että Sourin näyttely on tässä suhteessa niin vaikuttava, että voisin olla menemättä katsomaan sitä vaikka kuinka monta kertaa. Taidan tehdäkin niin jo heti ensi viikolla.

Samalla reissulla katsastin Topi Ruotsalaisen (s. 1979) näyttelyn (15.5.–6.6.) Galleria Heinossa uudestaan. Syy tähän oli se, että törmäsin Hagelstamin antikvariaatin nurkalla erääseen vähän vanhempaan taiteenkeräilijään, joka haukkui Ruotsalaisen lyttyyn – ja nimenomaan esittävänä taiteilijana ja perinteisen tekniikan osaamattomuudesta. Ja Ruotsalainen on kuulemma onneton koloristikin. No, en minä sitten tiedä, jotain jytyä Ruotsalaisen maalaamisessa kuitenkin on:

Tätä mieltä on myös kansa, sillä nuori taiteilija oli viikossa kaiken myynyt. Ja siitä ei näinä aikoina voi kuin toivottaa onnea. Sitä paitsi, mitä siitä nyt 60 000 eurosta nyt kertyy, kun galleria vie varmaan noin puolet ja verottaja osansa. Vuoden palkka. Ja niin pitääkin, sillä on siinä varmaan liki vuoden työkin. 

Näyttelykuvia 45 & 46: Ikkunasta

On taas aika olla kiusallisen rehellinen. On paljon gallerioita, joissa ei tule käytyä käytännöllisesti katsoen lainkaan. Joku niistä on myös sellainen, jonka tipahtaminen ahkerien näyttelyissä kävijöiden reitiltä on aivan erityisen surullinen asia: on sellaisiakin gallerioita, joiden historiallinen merkitys saattaa olla hyvinkin suuri mutta jotka ovat myöhemmässä elämässään vajonneet jonnekin pikkuporvarillisen maun pohjamutiin. 

Aika usein katsonkin näyttelyitä vain ohimennen ikkunasta. Ennen kun vielä poltin, saatoin tehdä sitä edes vähän pidempään: yhden tupakan verran. Nykyään vain painan vähän päätäni lasiin, vilkuilen ja sitten jatkan matkaa. Ei tässä sinänsä mitään ihmeellistä tai myöskään mitään aivan erityisen ylimielistä ole. Kyllä rutinoitunut katsoja pystyy aika pienelläkin vilkaisulla näkemään näyttelystä sen, onko siinä mitään varsinaista katsottavaa. 

Minä olen ehkä kiinnostunut taiteesta käsitteen vähän suppeamassa merkityksessä. Sisustuskuvista en ole lainkaan kiinnostunut sen paremmin työni kuin henkilökohtaisen harrastuksenikaan takia. Toki tunnustan tällaisen näyttelytoiminnan legitiimisyyden enkä – varsinkaan näin iän kartuttua – jaksa erityisesti hyökkäillä sitä vastaan. Molemminpuolinen realismi lienee paras tae rauhalliselle yhteiselämälle.

Tarkoitan tällaisia näyttelyitä kuin eilen ikkunasta kuvaamani, suomessa kymmenisen vuotta asuneen nicaragualaissyntyisen Sergio Rodasin näyttely (23.4.–20.5.) Taidesalonki Piirrossa:

Itse Rodas sanoo tiedotteessa: "Sinfonía Tropical -taidenäyttelyn tarkoituksena on pohtia luonnon tärkeyttä ja luontoa vaanivia tämänhetkisiä uhkia." En minä vain ymmärrä sitä, miten nämä söpöt kalakuvat näin toimisivat. Minusta ne näyttävät lähinnä koululaisten piirtämiltä värikkäiltä kalakuvilta, joita mahtuu tusinaan ihan niin paljon kuin osaatte kuvitella, enkä millään saa pakotettua itseäni sisään katsomaan niitä tarkemin.

Samaa koskee kadun toisella puolella Galleria 4-Kuudessa näyttelyään (5.5.–1.6.) pitävää Katariina Sourin (s. 1968, ent. Kata Kärkkäinen) uusia töitä. Ikkunasta näkee, että hän on selvästi harjoitellut ja oppinut lisää sitten edellisen ikkunasta katsomiseni. Jotkut pillerinpyörittäjämaalaukset näyttävät jopa ihan siedettäviltä – siis niiinku pikkuporvarillisina sievinä kuvina. Ajattelen jopa, että jonain päivänä saatan ohimennen piipahtaa sisällekin – ensimmäistä kertaa muuten kyseiseen galleriaan.

Samalla minua hymyilyttää, kun ajattelen sitä julkisuusrumbaa mikä seuraa siitä, kun Katariina Souri jättää jäsenanomuksen Taidemalaaraliitooon ja tulee hylätyksi. Mutta kurkistakaa siis tuonne: