Julkaistua 483 & Näyttelykuvia 885: Kuva ja ajatuksen tila

Viime maanantaina vietettiin taas Galleria Ortonin avajaisia. Vuorossa joulukuun taiteilijana oli Daniel Enckell (s. 1965), jonka maalaustyyli herättää ainakin minussa oudon lumovoiman. Pidin avajaispuheen, josta toivottavasti kaikuja tässä gallerian verkkosivuille vasta tänä aamuna – on ollut vähän kiireitä – kirjoittamassani esittelyssä:

Daniel Enckell avajaisissaan. Kuva: Sirpa Viljanen.

Kuva ja ajatuksen tila

Maalauksen kriisit tuntuvat muodostavat oudon syklin, jossa liikutaan dramaattisesta kriisistä toiseen. Toisinaan on jopa tapana puhua ”maalauksen kuolemasta”. Taidemaalari Daniel Enckell (s. 1965) on harvinainen poikkeus suomalaisten taidemaalareiden joukossa. Hän on pystynyt pitämään klassisen maalaustaiteen perinnön hengissä ilman tuntua siitä, että hän eläisi väärässä ajassa, olisi anakronismi. Hän löytää innoituksensa vaikkapa Rembrandtista tai muista Alankomaiden 1600-luvun mestarien joukosta tai vaikkapa El Grecosta, mutta kykenee piiloviesteillään ja vihjauksillaan – toisinaan jopa ovelalla huumorilla – muuntamaan klassisia maalauksen arvoja välittävän teeman tähän päivään.

Enckellille riittää taiteen aiheista ne kaksi, jotka ovat aina herättäneet suurinta ihmetystä: maisema ja ihminen. Alankomaalaisen 1600-luvun porvarillisen taiteen omistamisen tuottamien asetelmien – siis väliaikaisen omaisuuden ja objektien – sijaan Enckell on keskittynyt pysyvään ja ikuiseen ja sen muutoksiin. Luonto muuttuu rajauksella ja valinnoilla maisemaksi ja siten myös kulttuuriksi. Samat voimat käyvät mittelöään myös ihmisen kuvassa – ihmisessä, jonka osa sekä luonnon ja kulttuurin tuottamien kahleiden että vapaudenkaipuun ristiaallokossa tuntuu olevan Enckellin keskeisintä aluetta. ”Muotokuva on maalauksen kuningaslaji”, totesi Enckell minulle, kun muistelin hänelle sitä, kuinka muotokuvataiteemme grand old man, Tapani Raittila oli todennut minulle provokatorisesti, että ”muotokuva ei ole taidetta lainkaan”. 

Enckell on ottanut haasteen vastaan vakavissaan. Vaikka hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta jo vuonna 1987, on hän koko 2000-luvun ajan miltei vuosittain suorittanut lisäopintoja anatomiassa ja muotokuvamaalauksessa. Hän tietää harjoituksen merkityksen tässä vaativassa lajissa, josta jo renessanssimaalari Leon Battista Alberti totesi: ”Maalarin on siis erittäin hyvin tunnettava ruumiinliikkeet, ja hänen on keskitettävä koko taitonsa niiden löytämiseen luonnosta. Ruumiinliikkeiden kuvaaminen loputtoman monien mielenliikkeiden mukaisesti vaihdellen on näet todella vaikeaa.” 

Mutta kyse ei ole pelkästä näköisyydestä, pelkästä kuvasta – senkin jo Alberti tiesi: ”Onkin tarkoin tutkittava kaikkea itse luonnosta, jäljiteltävä aina sitä, mikä on ilmeisintä, ja maalattava mieluummin sellaista, mikä jättää enemmän tilaa ajatuksille, kuin sitä, mikä voidaan nähdä silmillä.” 

Tätäkin mietin, kun katsoin Enckellin maalausta Sikopaimen, jossa paimen yrittää kaitsea villisioista koostuvaa laumaa.

Daniel Enckell, Sikopaimen, öljy kankaalle, 2013.

PS. Kiirettä on pitänyt Enckelilläkin. Hänellähän on näyttely samaan aikaan Jangvassakin, ja tiistaina paljastettiin hänen maalaamaansa muotokuva musiikin tutkijasta ja semiootikosta Eero Tarastista. 

Näyttelykuvia 882 & 883 & 884 & Luettua 124: Luomisen ikiaikaista tuskaa

Olen kiireiltäni käynyt viime aikoina aivan liian vähän näyttelyissä, joten viime torstaina päätin ottaa edes pienen kierroksen. Ensin kävin Galleria Jangvassa, missä oli Daniel Enckellin (s. 1965) näyttely (20.11.–8.12.).
Enckell ei tiedottamisessa paljoa konstaile: "Näyttelyn kuvallinen teema on ihminen." Ja näyttelyn kuvallinen teema oli ihminen, sidostensa ja mahdollisen vapautensa ristiaallokossa: 

Pidin Enckellin edellisestä Jangvan näyttelystä ja niin pidin tästäkin. Tämä omituinen, vähän vanhana syntynyt maalari on ikiaikaisten teemojensa ja vanhojen mestareiden tummasävyisen värimaailman tulkkina vähän kuin anakronismi, mutta todellisuudessa hän kuitenkin ylittää tuon vaaran hienosti. 

Narkissos, 2013.

Esimerkiksi ylläoleva Narkissos, joka peilasi lähteeseen kasvojensa sijaan varpaitaan – ja jalat ristissä –, oli vangitseva. Enckell on harras ja vakava maalari, jonka asennetta ja intohimoa maalaamiseen ja myös sen jatkuvaan opiskeluun on yksinkertaisesti vain kunnioitettava, vaikka hänen lajityyppinsä ei ihan ominta aluetta minulle olisikaan. Osaa se pysäyttää.

En kuitenkaan Narkissoksen tavoin kuihtunut lähteen äärelle vaan katsoin takahuoneessa Merja Tanhuan (s. 1964) näyttelyssä (20.11.–8.12.) tavallaan vähän samanhenkisiä valokuvia, nykyihmisiä 1600-luvun poseerauksissa. Tämä oli anakronismi, eikä pieni hymynhäiväkään pelastanut kokemusta. Nopeaksi vitsiksi jäivät nämä kuvat – muun muassa oikeanpuoleinen lady kuplamuovihepeneissään:

***

Sitten Helsinki Contemporaryyn ja Henry Wuorila-Stenbergin (s. 1949) näyttelyyn (1.–24.11.). Wuorila-Stenberg on omien sanojensa mukaan tullut vanhemmaksi ja hauraammaksi. Öljyvärimaalausten äijämäinen ja herooinen uho on jäänyt, ja paperille tehtyjen töiden kevyempi ote tuntuu nyt sopivammalta. Teemat ovat silti totutun rankkoja: kuolemaa ja seksuaalisuutta. Mutta mukana on myös W-S:lle ominaista huumoria – teosten nimiä myöten: Kuolema on huono sängyssä:

Eräs taiteilijaystäväni valitti sitä, että W-S ei osaa piirtää. Kyse lienee siitä, että on niin erilaisia tapoja lähestyä piirtämistä. Ystäväni tarkoitti varmaankin sitä, että joissain piirustuksissa W-S jää ikään kuin vain näköisyyden tasolle, eikä viivassa ole tarpeeksi herkkyyttä tai luonnetta – kuten tässä taiteilijaystävä Pentti Otto Koskisen (s. 1952) muotokuvassa:

  

Ja voihan olla, että W-S uskaltaakin rajummin kajota malliin – ja myös piirustusjälkeen – ja tutkailla mallin psyykeä, kun se onkin hän itse:

Oli miten oli, mielestäni näyttely oli vaikuttava. Mutta Helsinki Contemporaryn hirvittäviin koviin valoihin en kai tule tottumaan koskaan – vaikka valaistus W-S:n tapauksessa toimikin jollain tavalla hauskasti, kun ei kehyksiä ja laseja ollut.

***

Ja sitten ostin näyttelystä vihdoin sen puhutun – muun muassa Mustekalassa – kirjankin:

 

Ja tuhrasin miltei kolme kokonaista päivää tämän 600-sivuisen taideodysseian lukemiseen. Toisaalta se, että päiviä kului vain kolme, kertoo siitä, kirjassa on imua. On tämä tärkeä ja myös poikkeuksellinen kirja, joka jokaisen nuoren taiteilijan ainakin on syytä lukea. Sen kirjalliset arvot eivät ehkä huikaise, ja olisi se varmaan jossain mielessä tarvinnut lisää kustannustoimittamista. Mutta olisiko siitä toimittamisen jälkeen jäänyt jäljelle se oleellinen? Juuri tällaisena isona ryöppynä kirja on juuri sellainen kuin sen dokumenttina ja juuri tällaisen taiteilijan urakertomuksena tulee ollakin. Hyvin rehellinen – ei ilmeisesti kuitenkaan aina ihan tarkasti muistettu – ja avoin mutta myös analyyttinen esimerkiksi suhteessa siihen, mitä taidetta W-S on elämänsä aikana nähnyt ja katsonut. Toki minua ärsytti koko ajan W-S:n korostama ulkopuolisuus ja antielitistisyys – muistetaan nyt kuitenkin, että hän toiminut seitsemän vuotta alan korkeimman oppilaitoksen professorina, saanut muun muassa Suomi-palkinnon ja Pro Finlandia -mitalin ja että hänen töitään on kaikissa merkittävissä kokoelmisssa ja että tämän antielitistin gallerioiden sarja on miltei se kaikista elitistisin: Artek, Anhava, Helsinki Contemporary –, mutta vastustukseni kuitenkin murtui helposti. Tällainen on W-S:n psyyken rakenne, ja esimerkiksi hänen uskonnollisen etsimisensä autenttisuutta on turha epäillä – vaikka siihen ei kykenisikään samastumaan. Ainakin minun oli pakko ottaa tämä etsintä tosissaan – ja taiteellisen etsinnän kuvaus oli mielestäni hieno. Sitä paitsi mitä pahaa siinäkään olisi, että lukija saa joskus vähän naureskella partaansa? 

Tämä on tärkeä suomalainen taidekirja – ja se on sitä juuri tällaisena. Ei sen olisi saanutkaan olla sliipattu ja siisti paketti.  

Julkaistua 102: Taiteen arkipäivän psykopatologiaa

Tänään ilmestyi Taide (6/10), jossa oli yhteisarvioni Kari Vehosalon (s. 1982) (Hirtettyjen tanssiaiset, tm-galleria 10.11.–28.11.) Daniel Enckellin (s. 1965) (Maalauksia, Galleria Jangva 17.11.–5.12.) näyttelyistä. Yritin olla vähän humoristinenkin, mutta nyt en ole enää ihan varma siitä, että kokeilu oli onnistunut. No, tosi se tällaisena minulle kuitenkin kokemuksen tasolla oli: 

Taiteen arkipäivän psykopatologiaa

Sigmund Freudin mukaan erilaisten psyykkisten oireiden takana on usein puolustusreaktio epämieluisia elämyksiä vastaan. Tämä voi tuottaa unohduksen mutta myös erilaisia monimutkaisia ja monikerroksisia assosiaatioiden ja merkityssiirtymien verkkoja. Joskus olen miettinyt, että voisikohan koko taiteen olemassaolo juontaa juurensa tällaisista merkitysiirtymien etsimisestä. Että juuri se olisikin se lopullinen ja oikea vastaus kysymykseen siitä, mitä on taide. No vitsihän tämä oli (”Vai oliko?”, kuiskaan itsekseni kuin Jope Ruonansuun sketseissään luoma Dobbelgänger).

Entäpä sitten, kun itse taideteos on se epämiellyttävä elämys? Juuri sellaisia elämyksiä on Lahden taideinstituutista pari vuotta sitten valmistuneen taidemaalari Kari Vehosalon (s. 1982) tuorein näyttely täynnä. Hänen tarkasti ja teknisesti moitteettoman hienosti viimeistellyt öljymaalauksensa esittävät niin makaabereita ja vastenmielisiä tapahtumia ja hahmoja, että oikein pahaa tekee.

No, yritän sitten saada apua taiteilijan itsensä laatimasta tiedotteesta: ”Erityisesti lihassa, täälläolon faktuaalisuuden kantajassa, haavautuva ruumis palautetaan traumaattisesti jonakin elettynä ja affektiivisesti koettuna eikä vain konstruktiivisena representaationa.”

Jaaha, ajattelen minä, täytyy kai sitten pärjätä vain katselemalla kuvia (”Aika fiksu kundi”, kuiskaa Dobbelgänger vaikka tunteekin alemmuuskompleksin piston ja sitä kautta jo aika voimakkaan torjuntareaktion).

Vehosalo saa mustavalkoisuudella (”On sitä Richteriäkin katseltu”, kuiskaa Dobbelgänger) aikaan aika hienon vieraannuttamisefektin (”On sitä Brechtiäkin luettu”, kuiskaa Dobbelgänger kuin dialogissa konsanaan) joka tuottaa myös sen, että katsojan tekee mieli ihastella maalaustekniikkaa sekä läheltä että kaukaa. Suhde teokseen ja sen vastenmieliseen maailmaan (”Siis onko tuossa todellakin mies paljaan perseensä kanssa paskantamassa ilmeisen kuolleen naisen päälle” kuiskaa Dobbelgänger) saa heiluriliikkeestä uusia ulottuvuuksia. 

  

 Hygienia sarjasta Väkivaltaisen kuoleman pelko, 2010.

Onpas kammottavia maalauksia! Tämä on se nopea reaktio, jolle selitystä voi yrittää hakea vaikka taas Freudilta, hänen lanseeraamastaan ja nykytaiteen piirissä niin usein käytetystä käsitteestä unheimlich: outo, kummallinen, kammottava, epämukava…

Freudin mukaan tuo tunne syntyy meille alitajuisesti ennestään tutusta asiasta, jota luulemme vieraaksi ja jonka sitten tiedostamatta torjumme.

En jaksa, uskalla tai halua miettiä tätä tämän enempää vaan karkaan pois galleriasta…

  … joutuakseni suoraan Daniel Enckellin (s. 1965) näyttelyyn, jossa vieläkin taidokkaammin ja tyylitietoisemmin palettiaan hallitsevan taiteilijan näyttelyä on höystetty kollega Reijo Saarelan kammottavalla (”No ei kuitenkaan kovin unheimlichilla”, kuiskaa Doppelgänger) diibadaaballa: ”Kuvatakseni kiinnostukseni luonteesta kerron Vermeeristä ja myös itsestäni (mikä yhdistelmä!).”

No, heistähän en nyt jaksa kiinnostua, joten parempi siis vain katsella kuvia. Enckellilläkin on tosi tehokas vieraannuttamisefekti hallussaan: hän maalaa kuin tosi vanhat mestarit, ja on selvästikin tutkinut monia tummien sävyjen taitajia Rembrandtista Goyaan (”Eikä muuten tippaakaan Vermeeriä”, kuiskaa Doppelgänger) – itse asiassa muistan sen kaukaisen ajan, kun hän oli Sinebrychoffin taidemuseossa töissä, jolloin tuli varmaan katsottua vanhaa taidetta ihan yliannokseksi asti.

Näyttely on pieni ja omituisesti ripustettu – yksi työ on muun muassa näyteikkunassa. Sen outoa tenhoa lisää valaistus, jonka avulla muuten pimeässä galleriassa saadaan tarkoilla kohdevaloilla tunnelma öisestä ja salaisesta museokäynnistä. Kyllä tässäkin siis varsin monikerroksisesti liikutaan alitajunnan alueilla. Ja samalla tunnelmassa on jotain vähän vieroksuttavaakin. Yhden maalauksen nimi on Emmi, taitelijan tytär (2008). Liekö siis oma? Minkäköhänlainen suhde taitelijalla on lapseen, jonka hän maalaa satojen vuosien taakse? Varsinkin, jos Saarelan kommentti, jonka mukaan ”tyylipastissien maalaamisen sijaan Enckell on vanhana syntynyt”, pitää paikkansa. Ettei siis vain olisi kyse sellaisesta torjunnasta, jota Ibsen kuvasi Nukkekodissaan (1879) ja muissa näytelmissään, joissa hän kertoi muun muassa siitä, miten ei uskalleta kohdata juuri nyt vallitsevaa yhteiskunnallista todellisuutta (”Olen aina ollut sitä mieltä, että suomenruotsalaiset ovat aina olleet kuin Woody Allenin leffojen juutalaiset”, kuiskaa Dobbelgänger niin lujaa, että oikein hävettää).

Pitäisikö minun tuntea Enckellin psyykeä ja henkilöhistoriaa ymmärtääkseni hänen taidettaan? Päätäni alkaa kivistä ja karkaan taas galleriasta.

Myöhemmin kadulla törmäsin erääseen taiteilijaystävääni, joka halusi raportin kuultuaan taideretkestäni. ”Molemmat ovat tosi taidokkaita maalareita. He maalaavat poikkeuksellisen kummallisia maalauksia, jotka tarjoavat runsaasti mielenkiintoisia psykologisen pohdinnan ulottuvuuksia” totesin minä ja puhuin mielestäni totta. Eikä kukaan kuiskannut mitään.

Näyttelykuvia 206 & 207 & 208: Krapulaisen kriitikon psykopatologiaa

Sunnuntaina kiersin vähän krapulaisena SARVin 60-vuotisjuhlien jälkeen kolmen näyttelyn kieroksen. Taide halusi yhteisjutun kahdesta ensimmäisestä – ja sitten kävi vielä maanantaina ilmi, että Kauppalehtikin halusi jutun ensimmäisestä.

Krapulaiselle minälle ensimmäinen näyttely Hirtettyjen tanssiaiset (10.–28.11.) tm-galleriassa ei tuntunut alkuun lainkaan sopivalta. Kari Vehosalo (s. 1982) maalaa hyperrealistista hurjaa psykologista jälkeä, jonka avaamisessa Freud lienee hyvä apuneuvo. Torjunnan ja psykopatologian alueella kaiketikin liikutaan:

 Neuroosi sarjasta väkivaltaisen kuoleman pelko, 2010, öljy kankaalle.

Ja kyllä siinä lopulta kävi niin,  että huomasin pitäväni näistä Vehosalon kummallisista ja osin yököttävistäkin maalauksista. Teknikkaakin on selvästi kohdallaan, ja harjoituksia on tehty.

Palaan asiaan sitten julkaistujen arvosteluiden myötä.

***

Daniel Enckellinkin (s. 1965) kohdalla palaan vielä siis asiaan, mutta on todettava, että kummallinen ja outo (siis Freudin unheimlich) maalari se on tämä Enckellkin. Olen seurannut hänen uraansa jo pitkään ja pitänyt häntä aina arvossa. Eikä tätä vähentänyt Galleria Jangvan tuore näyttely (17.11.–5.12.) lainkaan. Ihan en aina ymmärrä sitä, mitä tämä vanhana syntynyt maalari hakee, mutta ei hän missään tapauksessa silkkaa pastissia maalaa. Kiehtova taiteilija:

 Taakankantaja, 2009, öljy kankaalle.

 

***

Ja kiehtova taiteilija on mielestäni aina ollut valokuvataiteilija Marjukka Vainiokin (s. 1953). Hänen tuorein näyttelynsä Kimono (13.11.–5.12.) Galleria Heinossa piti sisällään sekä valokuvia että taidokkaan valokuvilla ja kimonoilla pelaavan videoinstallaation – tai tekstiiliveistoksen, jos niin halutaan.

Vainion kasvitutkielmat ovat tavattoman intensiivisiä, ja niistä tuli taas mieleen, että kun valokuvan välineominaisuudet on tahdottu usein taideteoreettissävyisissä keskusteluissa kieltää kokonaan tai ainakin nonchaleerata epäkiinnostavina, niin Vainion teokset näyttävät kuitenkin kiistattomasti, että on olemassa jotain sellaista hehkua ja intensiteettiä, joka on nimenomaan valokuvalle ominaista ja jota voi hioa kohti saavuttamatonta virtuositeetin ääripistettä ihan niin pitkään kuin haluaa. Kyllä minä ainakin näistä lumoudun:

 Punainen I, 2006–10, pigmenttivedos / Diasec.

Mutta kun Vehosalo ja Enckell ja pienoinen krapulahenkisyys olivat virittäneet minut jo aika freudilaisittain, aloin itse asiassa ihmetellä, että olisiko Vainiolla itsellään aika rankat defenssit – kuin japanilaisessa kultturissa ikään –, koska hänen töistään ei tietystä eroottisuudesta huolimatta tirsku sellaista vähän pidäteltyä ja pervoakin ulottuvuutta, jota tältä tematiikalta voisi odottaa. Tiedä sitten häntä, oliko vireeni vain jo vähän liian vinoutunut.

***

Joka tapauksessa taide parantaa – krapulankin. Kolme kiinnostavaa näyttelyä sai oloni ihan fantastiseksi, ja kokemus kantoi pitkälle iltaan – mutta ei tullut onneksi uniin.