Sunnuntaina kiersin vähän krapulaisena SARVin 60-vuotisjuhlien jälkeen kolmen näyttelyn kieroksen. Taide halusi yhteisjutun kahdesta ensimmäisestä – ja sitten kävi vielä maanantaina ilmi, että Kauppalehtikin halusi jutun ensimmäisestä.
Krapulaiselle minälle ensimmäinen näyttely Hirtettyjen tanssiaiset (10.–28.11.) tm-galleriassa ei tuntunut alkuun lainkaan sopivalta. Kari Vehosalo (s. 1982) maalaa hyperrealistista hurjaa psykologista jälkeä, jonka avaamisessa Freud lienee hyvä apuneuvo. Torjunnan ja psykopatologian alueella kaiketikin liikutaan:
Neuroosi sarjasta väkivaltaisen kuoleman pelko, 2010, öljy kankaalle.
Ja kyllä siinä lopulta kävi niin, että huomasin pitäväni näistä Vehosalon kummallisista ja osin yököttävistäkin maalauksista. Teknikkaakin on selvästi kohdallaan, ja harjoituksia on tehty.
Palaan asiaan sitten julkaistujen arvosteluiden myötä.
***
Daniel Enckellinkin (s. 1965) kohdalla palaan vielä siis asiaan, mutta on todettava, että kummallinen ja outo (siis Freudin unheimlich) maalari se on tämä Enckellkin. Olen seurannut hänen uraansa jo pitkään ja pitänyt häntä aina arvossa. Eikä tätä vähentänyt Galleria Jangvan tuore näyttely (17.11.–5.12.) lainkaan. Ihan en aina ymmärrä sitä, mitä tämä vanhana syntynyt maalari hakee, mutta ei hän missään tapauksessa silkkaa pastissia maalaa. Kiehtova taiteilija:
Taakankantaja, 2009, öljy kankaalle.
***
Ja kiehtova taiteilija on mielestäni aina ollut valokuvataiteilija Marjukka Vainiokin (s. 1953). Hänen tuorein näyttelynsä Kimono (13.11.–5.12.) Galleria Heinossa piti sisällään sekä valokuvia että taidokkaan valokuvilla ja kimonoilla pelaavan videoinstallaation – tai tekstiiliveistoksen, jos niin halutaan.
Vainion kasvitutkielmat ovat tavattoman intensiivisiä, ja niistä tuli taas mieleen, että kun valokuvan välineominaisuudet on tahdottu usein taideteoreettissävyisissä keskusteluissa kieltää kokonaan tai ainakin nonchaleerata epäkiinnostavina, niin Vainion teokset näyttävät kuitenkin kiistattomasti, että on olemassa jotain sellaista hehkua ja intensiteettiä, joka on nimenomaan valokuvalle ominaista ja jota voi hioa kohti saavuttamatonta virtuositeetin ääripistettä ihan niin pitkään kuin haluaa. Kyllä minä ainakin näistä lumoudun:
Punainen I, 2006–10, pigmenttivedos / Diasec.
Mutta kun Vehosalo ja Enckell ja pienoinen krapulahenkisyys olivat virittäneet minut jo aika freudilaisittain, aloin itse asiassa ihmetellä, että olisiko Vainiolla itsellään aika rankat defenssit – kuin japanilaisessa kultturissa ikään –, koska hänen töistään ei tietystä eroottisuudesta huolimatta tirsku sellaista vähän pidäteltyä ja pervoakin ulottuvuutta, jota tältä tematiikalta voisi odottaa. Tiedä sitten häntä, oliko vireeni vain jo vähän liian vinoutunut.
***
Joka tapauksessa taide parantaa – krapulankin. Kolme kiinnostavaa näyttelyä sai oloni ihan fantastiseksi, ja kokemus kantoi pitkälle iltaan – mutta ei tullut onneksi uniin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti