Television rooli kuvataidevälineenä on jostain syystä ollut aina vähän ogelmallinen – vaikka juuri päinvastaista voisi kuvitella. Harvoin sieltä tulee juuri mitään kuvataiteeseen liittyvää, ja niinpä minullekin on valitettavasti käynyt niin, että en edes välttämättä huomaa, että jotain kiinnostavaa olisi tarjolla. Nytkin tulin ihan vahingossa katsoneeksi taidehistorioitsija Simon Schaman BBC:lle tekemän sarjan Taiteen voima (2006) viimeisen osan, joka kertoi taidemaalari Mark Rothkosta (1903–1970):
Aivan fantastinen ohjelma, jossa pohdittiin paljon sitä, miten syvällinen taidekokemus voi olla. Sitten pitikin jo surffailla, ja huomasin, että kollegani Heikki Kastemaakin oli jo sarjan ensimmäisellä kierroksella vuonna 2008 innostunut. Ja on hän muutenkin kirjoittanut Rothkosta. Nyt taisi tulla Rothko-kuume ja matka kirjastoon.
Ongelma Rothkon suhteen vain on siinä, että ne työt pitää nähdä livenä. Rothkon tapa käyttää värejä oli niin kertakaikkisen taiturimainen, että yksikään telkka ei pysty niitä värejä toistamaan.
VastaaPoistaLontoon vanhassa Tate Galleryssä Rothkon huoneen valaistus oli hänen itsensä suunnittelema. Se oli osa sen huoneen hehkua. Jonkinmoinen sisäinen hehku. Miten sitä kuvaisi, jotain sellaista mitä ihminen voisi kokea syntyessään. Tuo ei ollut mahtipontisuutta, vaan ihan vain lähin mahdollinen vertauskuva jonka voi löytää.
Mutta siis koloristi kymmenenteen potenssiin, sitä Rothko oli.
Kiinnostuin Rothkosta 1973 kun opiskelin Vapaan taidekoulun iltalinjalla. Kesti varmaan melkein kymmenen vuotta, ennen kuin näin ensimmäisen Rothkon livenä Lontoossa. En muista tarkkaan kokemusta, mutta muistan Rothkon teosten livenä näkemisestä sen, että se jotenkin karisti mystiikan suomut silmiltäni. Monista taideteoksista ei reproina tahdo saada selvää ja melkein kaikki ovat parempia livenä. Rothkon maalaukset livenä tuntuivat - en keksi parempaa sanaa - todellisilta.
VastaaPoista