Ja vielä kerran Pietariin. Keväisen Pietarin-matkani tärkein hedelmä, Taiteelle (4/10) kirjoittamani vähän laajempi juttu ilmestyi viime viikolla. Kovin hyvänä nykytaidekaupunkina ei Pietari näyttäytynyt, ja nyt kun vietin siellä uudestaan kahdeksan päivää, huomasin että juttuni taitaa pitää kutinsa aika hyvin – valitettavasti:
Pietarilaisen taiteen löytämisen vaikeudesta
Pietari on ollut perustamisestaan 1700-luvun alusta lähtien merkittävä eurooppalainen taidekeskus. Mutta onko se nykyään sulautumassa nykytaiteen globaaliin trendileikkiin tai joilta osin vain jäämässä rituaaliseksi turistikohteeksi?
Vietin toukokuussa neljä päivää Pietarissa ainoana tehtävänäni etsiä nykytaidetta. En siis mennyt lainkaan Eremitaašiin, tuohon jättimäiseen, kolme miljoonaa taideobjektia sisältävään museoon, jonne aito taiteenystävä voisi tehdä perustellusti vaikkapa vuoden jokaisena kvartaalina retken – koko loppuelämänsä. Ihan konkreettisesti: jos tarkastelisi museon jokaista esinettä minuutin, kestäisi museokäynti aukioloaikoina liki 22 vuotta.
Dissidenttien muumiot?
Vanhasta muistista hakeuduin ensimmäisenä iltana Puškinskaja 10:een, vuonna 1989 vallattuun asuintaloon, johon aikansa toisinajattelijat perustivat taidekeskuksen ja johon jokainen vähänkin ”toisinajatteleva” turisti osaa nykyään hakeutua. Paikassa sijaitsee useita gallerioita, työhuoneita ja Nonkonformistisen taiteen museo, jossa on vaihtuvia näyttelyitä. Oluella voi istuskella keskuksen suositussa ravintolassa Fish Fabriquessa, jossa on myös tarjolla elävää musiikkia.
Vaikka paikka muistuttaakin hieman toisinajattelun muumioiden luokkakokousta, on sen tarjontaa syytä seurata, sillä toisinaan siellä on varsin kiinnostavia näyttelyitä – myös venäläisen taiteen lähihistorian vähän unohdetumpia nimiä. Minäkin satuin vahingossa näkemään Viipurissa 1980-luvulta vaikuttaneen, leipätyökseen graafisena suunnittelijana toimineen ja taiteilijana täysin unohdetun Mark Petrovin (1933–2004) kiinnostavan muistonäyttelyn.
Myös tällaisia hiljaisempia toisinajattelijoita on hyvä nähdä silloin tällöin, ettei – varsinkin meidän ulkopuolisten – kuva Neuvostoliiton dissidenttitaitelijoista muodostuisi aivan liian yksipuoliseksi. On nimittäin helppo tyytyä vaikkapa Vadim Voinoviin (s. 1940), joka sellaista Puškinskaja 10:n pienessä näyttelytilassaan on esittänyt jo toistakymmentä vuotta – kuin gorilla häkissään. Hänen postsovjeettista traumaa purkavien esinekoosteidensa pysyvä näyttely alkaa muistuttaa pikemminkin erityisen kallista matkamuistomyymälää tai paikkaa, jossa turistit voivat yhdessä puhdistaa omaatuntoaan jaetusta välinpitämättömyydestä maailman pahaa kohtaan. Valokuvien ottaminen rituaalista on kuitenkin kielletty.
Mark Petrovin öljymaalaus.
Myös tällaisia hiljaisempia toisinajattelijoita on hyvä nähdä silloin tällöin, ettei – varsinkin meidän ulkopuolisten – kuva Neuvostoliiton dissidenttitaitelijoista muodostuisi aivan liian yksipuoliseksi. On nimittäin helppo tyytyä vaikkapa Vadim Voinoviin (s. 1940), joka sellaista Puškinskaja 10:n pienessä näyttelytilassaan on esittänyt jo toistakymmentä vuotta – kuin gorilla häkissään. Hänen postsovjeettista traumaa purkavien esinekoosteidensa pysyvä näyttely alkaa muistuttaa pikemminkin erityisen kallista matkamuistomyymälää tai paikkaa, jossa turistit voivat yhdessä puhdistaa omaatuntoaan jaetusta välinpitämättömyydestä maailman pahaa kohtaan. Valokuvien ottaminen rituaalista on kuitenkin kielletty.
Vähän samalla tavalla kuin Voinovia katsellessa minua myös suretti, kun katselin John Lennonin temppelin toimistoa pitävää Kolja Vasinia, joka on muuttanut itsensä freakiksi, jota käydään kummastelemassa ympäri maailmaa: mies, joka halusi rakentaa John Lennonin kunniaksi rauhan ja rakkauden temppelin Pietariin mutta joka jäi konttoriinsa istumaan pelkkänä turistinähtävyytenä.
John Lennonin rauhan ja rakkauden temppelin toimisto.
Datšaprinsessojen vaaleanpunainen maailma
Sille, joka haluaa löytää pietarilaisen nykytaiteen cutting edge -osaston, on nykyään myös tarjolla iso paikka – vieläpä aika lähellä Puškinskajaa. Vuonna 2007 perustettiin vanhaan leipätehtaaseen Etaži Loftprojekt, viisikerroksinen taidekeskus jossa on useita näyttelytiloja, kauppoja, ravintola ja jopa hostelli.
Etažin näyttelytarjonta on sitä samaa nykytaiteen näköistä nykytaidetta kuin missä tahansa muuallakin: Lissabonissa, Dubrovnikissa ja Tampereella. Tarjolla on kiinnostavaa ja vähemmän kiinnostavaa taidetta, jossa selvä painopiste tuntuu olevan identiteettipolitiikassa ja erilaisissa posttraumoissa. Postsovjeettinen trauma on vain yksi variantti, joskin sekin tuntuu elävän vielä aika voimakkaasti – ja eiköhän sekin ole jo omalla tavallaan formalisoitunut. Väliin alkaa tuntua siltä, että entisen itäblokin alueelta tulevat taiteilijat pelaavat tai yrittävät koko ajan pelata erityisellä Neuvostoliiton pitkät varjot -kortilla – tajuamatta sitä, että taiteen todellinen vihollinen on vaihtunut jo aikoja sitten.
Käynti Etažissa oli jotenkin absurdi. Kaikki oli toisaalta tosi coolia, mutta esimerkiksi ’lehdistökuva’ oli yhden näyttelytilan yleisöpalvelijalle täysin vieras sana, ja toisessa näyttelytilassa ei teostietoja ollut tarjolla kuin venäjäksi – paitsi sitten lopulta ainoastaan yhden satunnaisen teoksen vieressä. Vasta silloin tajusin katsovani jotain hollantilaista nykytaiteilijaa, jonka nimenkin olen jo unohtanut. Yhteen nurkkaan oli keskuksen ökyrikas omistaja sijoittanut Helmut Newtonin jättimäisen Sumo-kirjan (2000) telineelleen ja lasin taakse, ikään kuin kertomaan, että tässä talossa pätäkkää piisaa – loppuunmyydyn maailman kalleimman valokuvakirjan ovh oli 15 000 dollaria.
Mutta kaikista hauskinta minulla oli lopulta terassiravintolassa, jossa kauneusleikkauksistaan hiljalleen kireämmiksi ja kireämmiksi muuttuvat datšaprinsessat nauttivat samppanjaa ja vaaleanpunaisia hattaroita – odottaessaan noutavaa citymaasturia kuskeineen.
Totuuden nimissä on kuitenkin mainittava, että kun olen seurannut netin kautta keskuksen ohjelmaa, on käynyt täysin selväksi, että kyseessä on kuitenkin yksi Pietarin johtavista taidepaikoista, joka näyttää ihan samanlaista nykytaidetta kuin mikä tahansa muu maailman uusista taidekeskuksista, ja siinähän ei mitään hävettävää ole. Mutta sille, joka etsii Pietarin nykytaidetta, jää vielä paljon katuja kuljettavaksi.
Mutta kaikista hauskinta minulla oli lopulta terassiravintolassa, jossa kauneusleikkauksistaan hiljalleen kireämmiksi ja kireämmiksi muuttuvat datšaprinsessat nauttivat samppanjaa ja vaaleanpunaisia hattaroita – odottaessaan noutavaa citymaasturia kuskeineen.
Hattaranmyyjät odottelevat asiakkaita.
Totuuden nimissä on kuitenkin mainittava, että kun olen seurannut netin kautta keskuksen ohjelmaa, on käynyt täysin selväksi, että kyseessä on kuitenkin yksi Pietarin johtavista taidepaikoista, joka näyttää ihan samanlaista nykytaidetta kuin mikä tahansa muu maailman uusista taidekeskuksista, ja siinähän ei mitään hävettävää ole. Mutta sille, joka etsii Pietarin nykytaidetta, jää vielä paljon katuja kuljettavaksi.
Piilotettua taidetta
Kuvataiteen löytäminen Pietarista ei ole aina ihan yksinkertaista. Syitä on monia. Yksi on selkeästi sosiaalista laatua: Pietarin taidemaailma on kovin sisäänlämpiävä, eikä satunnaisia vieraita välttämättä edes kaivata. Tämän vahvisti minulle eräs kirjallisuusihminen, joka totesi suoraan, että Pietarin kulttuurielämä on kaikessa runollisuudessaan todellisuudessa vastenmielisen elitististä. Vihkiytyneet ovat myös rajuja portinvartijoita. Tämä koskee sekä älykköjä että tietenkin myös niitä, joilla on lähinnä vain rahaa. Pietarissa on jo useampikin taidegalleria, jonne mennään vain etukäteen puhelimella sopien. En kuitenkaan viitsinyt ryhtyä soittelemaan kerroksiin vaan pysyin kadulla.
Toinen syy taiteen löytämisen vaikeuteen on epäilemättä pietarilaisten taiteilijoiden koulukuntaisuus. Toisista ryhmistä ei ole syytä puhua myönteisesti. Tämän opin jo liki kymmenisen vuotta sitten, kun olin avustamassa Juha Saitajokea tämän kuratoidessa Venäläistä taidetta Pietarista -näyttelyä vuonna 2001 Suomen Taiteilijaseuralle. Koulukuntaisuuden lisäksi sosiaaliset hierarkiat ovat käsittämättömän jähmeitä. Näin oli neuvostoaikana, mutta näin on vielä nykyäänkin. Meillä on tapana huojentuneina naureskella niille ajoille, kun Neuvostoliittoon tehtiin delegaatiomatkoja ja juotiin vodkaa ja tehtiin taidepolitiikkaa, mutta kyllä nämä silloiset toisinajattelijat ovat valtaan päästyään ihan samanlaisia. Nyt uskallan jo kertoa, että ilman Puškinskaja 10:n silloisen pomon – nykyisen varapresidentin – Sergei Kovalskin (s. 1948) ottamista mukaan näyttelyyn ei yhteistyö taidekeskuksen kanssa olisi ollut ylipäänsä mahdollista. Kun Kovalski eräässä tuoreessa haastattelussa totesi näkevänsä Puškinskaja 10:n kokonaistaideteoksena – ”jättimäisenä taideteoksena, joka kokoaa yhteen mitä moninaisimpia liikkeitä” – näki hän sen epäilemättä hieman samalla tavalla kuin tähtikuraattori näkee ”luomansa” taidenäyttelyn. Jos olisin pietarilainen vallankumouksellinen taiteilija, haluaisin todennäköisesti huutaa: ”Räjäyttäkää Puškinskaja 10!”
Eräältä älyköltä sain vihjeen ”tosi tärkeästä paikasta”. Nepokorennie 17 on tuore taidekeskus, joka sijaitsee neukkuaikaisessa lähiössä, mutta helpon metromatkan päässä. Sain myös puhelinnumeron. Numerosta ei kukaan koskaan vastannut, mutta päätin kuitenkin lähteä paikan päälle. Pitkän etsinnän jälkeen löysin paikan, mutta rakennuksen alakerran vahtimestari ei päästänyt minua sisälle – vaikka kuinka yritin korostaa omaa kulttuuritoimittajan rooliani ja samalla nöyrästi anella, että soita nyt sinne jollekin ihmiselle. Tätä keskustelua käytiin puolisen tuntia.
Eräältä älyköltä sain vihjeen ”tosi tärkeästä paikasta”. Nepokorennie 17 on tuore taidekeskus, joka sijaitsee neukkuaikaisessa lähiössä, mutta helpon metromatkan päässä. Sain myös puhelinnumeron. Numerosta ei kukaan koskaan vastannut, mutta päätin kuitenkin lähteä paikan päälle. Pitkän etsinnän jälkeen löysin paikan, mutta rakennuksen alakerran vahtimestari ei päästänyt minua sisälle – vaikka kuinka yritin korostaa omaa kulttuuritoimittajan rooliani ja samalla nöyrästi anella, että soita nyt sinne jollekin ihmiselle. Tätä keskustelua käytiin puolisen tuntia.
Myöhemmin tapasin Helsingissä erään toisen pietarilaisen älykön, joka totesi, että paikka on ”ihan huijausta”. Hänen mukaansa joku ökyrikas on vain halunnut perustaa taidekeskuksen ja saada toimintaan osallistuvilta taiteilijoilta isojen vuokrien lisäksi duuneja halvalla ja toki oman siivunsa trendikästä taide-elämää. Totuuttahan minä en tietysti tiedä.
Varsinainen syy, miksi kerron tämän odysseiani, ei ole lainkaan sen gonzojournalistinen ulottuvuus, vaan pikemminkin se aito ihmetys, jonka omakohtainen kokeminen tuotti. Missä tahansa muualla maailmalla olisi helppo löytää tiensä merkittävään taidekeskukseen kyetäkseen itse luomaan arvion sen merkittävyydestä tai kiinnostavuudesta. Ei esimerkiksi kukaan pietarilainen tarvitse erityissuhteita, tärkeiden ihmisten tuntemista, löytääkseen tiensä Tampereella Galleria Rajatilaan.
Boreyhin ei päässyt takaovestakaan.
Joka tapauksessa palasin siis tyhjin käsin keskustaan, ja ajattelin katsastaa myös Borey-gallerian, jossa kävin viimeksi kymmenen vuotta sitten ja jossa moni suomalainenkin taiteilija on esiintynyt mutta joka on muuttunut jo aika tylsäksi mainstream-galleriaksi – ollaan nyt rehellisiä, vaikka Pietarin-näyttely taiteilijan CV:ssä niin hauskalta näyttääkin. Kävin paikassa jopa kaksi kertaa turhaan. Sen olisi pitänyt olla avoinna mutta se ei sitä ollut, eikä ovessa ollut edes mitään informaatiota. Tämä oli varmaan joku tosi epäonnekas sattuma, sillä Borey on toiminut säännöllisesti jo vuodesta 1991 ja se on myös yksi Pietarin harvoista vakiintuneista ”normaaleista” taidegallerioista. Se kolmas syy pietarilaisen taiteen löytämisen vaikeuteen onkin epäilemättä kaupungin galleriatilojen niukkuus. On ihan käsittämätöntä, että Pietarissa on gallerioita vähemmän kuin Helsingissä, vaikka kaupungissa asuu enemmän taiteilijoita kuin koko Suomessa. Kaupungissa jatkuukin osin neuvostoaikainen perinne, jossa työhuoneissa ja erilaisissa tilapäispaikoissa pidetään lyhytikäisiä näyttelyitä ja tapahtumia, ja niiden löytäminenhän vaati taas niitä sosiaalisia suhteita.
Niinpä aloin luoda suhteita. Tapasin Pietarissa vaikuttavan DJ:n, toimittajan ja kuvataiteilija Sami Hyrskylahden, jonka kanssa lähdin katsomaan Kansallista nykytaiteen keskusta, jossa piti olla kiinnostavaa videotaidetta. Ovet olivat auki, mutta vaikka kuinka huhuilimme, ei pienessä näyttelytilassa ollut ristinsielua. Kaksi screeniä vain tuijotti meitä mustina ja mykkinä. Odottelimme ties kuinka pitkään, mutta kukaan ei tullut paikalle.
Sami Hyrskylahti.
Niinpä aloin luoda suhteita. Tapasin Pietarissa vaikuttavan DJ:n, toimittajan ja kuvataiteilija Sami Hyrskylahden, jonka kanssa lähdin katsomaan Kansallista nykytaiteen keskusta, jossa piti olla kiinnostavaa videotaidetta. Ovet olivat auki, mutta vaikka kuinka huhuilimme, ei pienessä näyttelytilassa ollut ristinsielua. Kaksi screeniä vain tuijotti meitä mustina ja mykkinä. Odottelimme ties kuinka pitkään, mutta kukaan ei tullut paikalle.
Hyrskylahti vei minut sitten tapaamaan aiemmin nekrorealistisista elokuvistaan tunnettua videontekijää ja mediataiteilijaa Konstantin Miteneviä, jolta yritin kysyä että, mihin kaikki 1990-luvulla loppui ja mitä sitten tapahtui. ”Tuli uusi aika ja kukaan ei tiennyt, mitä se oli”, totesi Mitenev: ”Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä.”
Kostja Mitenev ja hänen tuore maalauksensa Islannin tuhkapilvestä.
Illalla löysin vielä yhden gallerian, jossa oli avajaiset. 100 svoih on ilmeisen arvostettu ja ihan tavallinen galleria, mutta ei näkemäni Ruben Monahovin kaupunkimaisemanäyttely hirvittävästi innostanut. Sen kuitenkin opin, että näyttelyavajaiset olivat ihan samanlaisia kuin Suomessa. Tätä kirjoittaessa huomaan, että Sini Anttila-Rodriguezilla on juuri ollut siellä näyttely, joten ruohonjuuritason kulttuurisuhteet tuntuvat onneksi toimivan.
”Se mies oli jumala”
Seuraavana päivänä törmäsin Miteneviin uudestaan tavalla, joka nyt tuntuu kuin romaanin episodilta. Ja Mitenev onkin muuten hahmo cyberpunk-kirjailija Bruce Sterlingin romaanissa Zeitgeist (2000). Kun ei sitä uudempaa taidetta tahtonut löytyä, menin Venäläisen museoon – joka on muuten maailman suurin venäläisen taiteen museo noin 400 000 teoksellaan – katsomaan 1980–90-lukujen Uusien taiteilijoiden (Novii hudozniki) ja nekrorealistien näyttelyä, johon oli ensimmäistä kertaa koottu kattavasti näitä pietarilaisen uusekspressionismin tähtiä kuten Timur Novikov (1958–2002),
Sergei Bugajev (s. 1966) eli Suomessakin moneen kertaan nähty Afrika ja Oleg Kotelnikov (s. 1958). Elämän ja kuoleman välisessä kiirastulimaastossa kauhuelokuvien ja neorealismin teemoilla leikitelleen nekrorealismin puolelta esillä oli runsaasti muun muassa sen suurimman sankarin, enemmän elokuvaohjaajana tunnetuksi tulleen Jevgeni Jufitin (s. 1961) mustanpuhvia maalauksia.
Sergei Kovalskin muotokuva Timur Novikovista.
Sergei Bugajev (s. 1966) eli Suomessakin moneen kertaan nähty Afrika ja Oleg Kotelnikov (s. 1958). Elämän ja kuoleman välisessä kiirastulimaastossa kauhuelokuvien ja neorealismin teemoilla leikitelleen nekrorealismin puolelta esillä oli runsaasti muun muassa sen suurimman sankarin, enemmän elokuvaohjaajana tunnetuksi tulleen Jevgeni Jufitin (s. 1961) mustanpuhvia maalauksia.
Still Jufitin vanhasta nekrorealistisesta elokuvasta.
Uudet taiteilijat olivat paralleeli-ilmiö eurooppalaiselle 1980-luvun uusekspressionismille, saksalaiselle Neue Wilde -nimellä tunnetulle liikehdinnälle ja italialaiselle transavanguardialle, joka Suomessakin vaikutti Helsingin taide-elämää hätkähdyttäneenä ”Kuopion ekspressionismina”. Pietarilainen versio oli tietenkin neuvostotodellisuuden kautta asteen rajumpaa ja todempaa ja tietenkin pienemmässä galleriakelpoisuudessaan ja huonoine materiaaleineen paljon häviävämpää.
Novikov tiesi kuitenkin arvonsa ja ystäviensä arvon, ja tämä koulukuntaa muodostanut taiteilija aloittikin sitten aktiivisen kartoitustyön, jonka hedelmiä Venäläisen museon näyttely nyt toi esiin. Novikov tiesi jäävänsä taidehistoriaan mutta myös varmisti sen kokoamalla museolle hyvän valikoiman ”keskeisimpiä” töitä.
Tämä varmistui, kun kuuntelin Mitenevin puhetta Novikovista. ”Se mies oli jumala”, hän sanoi ainakin kolme kertaa peräkkäin. Kävin itse kymmenisen vuotta sitten Novikovin kotona, ja kun muistelen tuota sokeutunutta, hiljaista ja hyväkäytöksistä taiteilijaa, joka vaatimattomassa asunnossaan tarjoili teetä ja vastaili hyväntahtoisesti suomalaisten varmaankin väliin kummallisiin kysymyksin, minun on edelleenkin vaikea ymmärtää pietarilaista koulukunnanmuodostamisintoa. Ja kuitenkin tiedän, että Novikov ehti ekspressionismin hiivuttua vielä perustamaan vuonna 1989 Kaunotaiteiden uuden akatemian, joka vannoi akateemisuuden ja uusklassismin nimeen. Melkein luulen, että eleen takana on jotain outoa ironiaa, josta saamme vielä lukea.
Loppumisista puhuminen on yleensä liioittelevaa ja yksinkertaistavaa, mutta näillä varauksin olisi taipuvainen lopettamaan pietarilaisen taiteen vuoteen 2002, jolloin Novikov kuoli. Sen jälkeen pietarilainen taide-elämä on täysintegroitunut globaaliin nykytaidemaailmaan, jossa paikallisuus on usein vain kulissin tarjoava ele, tai muumioitunut omaan historialliseen zombievaltaan, gerontokratiaansa (vrt. nekrorealismin tematiikka), joka alkaa enemmän ja enemmän muistuttaa Neuvostoliittoa ja aikaa, jolloin juhlittiin tiheään tahtiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteereiden, Brežnevin, Andropovin ja Tšernenkon kuolemia. Voinovin lisäksi mieleeni tulee välittömästi Bugajevin viimeisin näyttely Galerie Kaj Forsblomissa parisen vuotta sitten. Bukajevin neukkurekvisiitta alkoi jo näyttää täysin pystyynkuolleelta postsovjeettiselta formalismilta.
Ei ole mikään ihme, että Mitenev totesi: ”Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä.” Vaikka Mitenev kommentoikin nykyistä tekemistään niin, että ”kaikki tapahtuu tässä ja nyt, ei ole historiaa eikä tulevaisuutta”, oli hän selvästikin vähän historiastaankin kiinnostunut. Mitenev nimittäin puuttui Venäläisen museon näyttelyn taiteilijoiden joukosta, mutta hän oli käynyt lisäämässä oman pienen teoksensa museon seinälle. Nyt minusta tuntuu, että se oli hienointa pietarilaista nykytaidetta, jota matkallani näin. Se ikään kuin kertoi tuon taiteen kuolemasta.
Mitenevin työ Venäjän salaisuus Marmipalatsin seinällä.
Ja kuinka kummallista kaikki voi olla: miten satuinkin erikseen tapaamaan Mitenevin ja löytämään hänen illegaalin teoksensa – joka oli vielä minimaalisen pieni – peräkkäisinä päivinä kaupungissa, jossa kuulemma on 5000 taiteilijaa, joita on välillä mahdottoman tuntuista löytää.
Eremitaaši
Palatsiaukio 2, avoinna ti–la 10.30–18, su 10.30–17
Puškinskaja 10
Ligovski prospekt 53, avoinna ke–su 15–19
http://en.p-10.ru
Nonkonformistisen taiteen museo
Ligovski prospekt 53, avoinna ke–su 15–19
Etaži Loftprojekt
Ligovski prospekt 74, avoinna 10–22
Nepokorennie 17
Nepokorennie 17, avoinna ?
Borei Artsentr
Liteini prospekt 58, avoinna ti–la 12–20
National Center for Contemporary Art
Fontanka 34 A, avoinna ?
100 svoih
Ligovski prospekt 39, avoinna päivittäin 16–21
Venäläinen museo
Viisi eri toimipistettä, avoinna ke–su 10–17, ma 10–16
Kostja Mitenevin videoita löytyy useita YouTubesta hakusanalla ”Kostya Mitenev”
Jevgeni Jufitin filmejä löytyy YouTubesta hakusanalla ”Yevgeni Yufit”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti