Tulipa taas eilen käytyä Hämeenlinnassa. Hämeenlinnan taidemuseon Elinkaari-näyttelyllä (8.2.–26.5.) oli aamupäivällä pressi ja illalla avajaiset. Kuraattorin ominaisuudessa puhuin molemmissa. Taiteilijat ovat Heli Huotala (s. 1968), Leena Kursu (s. 1958), Olli Larjo (s. 1964), Jari Männistö (s. 1965), Katri Stenberg (s. 1965) ja Maija Vatanen (s. 1965). Olin kirjoittanut lyhyen yleisesittelyn ja taiteilijaesittelyt, jotka seuraavat tässä:
Elinkaari
Kuvataiteelle on aina etsiskelty erilaisia tehtäviä – ja
monelta elämänalueelta. Joillekin on riittänyt pelkkä kauneus, jotkut etsivät
taiteesta kapinaa ja monet kokevat taiteen laboratoriona, jossa voi testata
elämän suuriin kysymyksiin liittyviä ulottuvuuksia vailla instrumentalistisia
paineita.
Elämän suuriin kysymyksiin liittyvät teemat ovat kuitenkin
usein löydettävistä jostain taideteoksen taustalta. Hämeenlinnan
Taiteilijaseuran Elinkaari-näyttelyn
taiteilijat Heli Huotala, Leena Kursu, Olli Larjo, Jari Männistö,
Katri Stenberg ja Maija Vatanen ovat käyneet käsiksi
suoraan asiaan.
Mediassa puhutaan nykyisin elinkaaresta usein vain
yhteiskunnallisten ongelmien kautta – syrjäytyvistä nuorista ja eläkeiän
kansantaloudellisista vaikutuksista. Taiteilijamme muistuttavat kuitenkin, että
kussakin ainutkertaisessa elinkaaressa on kyse paljon muustakin. Taiteen
keinoin voimme pureutua moneen asiaan muutenkin kuin pelkkinä lukuina –
elämyksellisesti, yllätyksellisiä nyansseja löytäen tai vaikka muistojen
merkitystä pohtien. Voimme edetä hienovaraisesti myös vaikeille alueille:
unohtamiseen, häviämiseen, hävittämiseen, kuolemaan. Kaiken takana on kuitenkin
yhdistävänä tekijänä merkitys, merkityksen antaminen. Juuri sitä kaikki hyvä
taide tekee – oli sen tehtäväksi ympäröivän yhteiskunnan taholta asetettu mitä
tahansa.
***
”Maalaukseni ei toki katoa kokonaan”
Kuvataiteilija
Heli Huotala (s. 1968) tarkastelee
maalaussarjassaan elinkaarta yllättävästä tulokulmasta, joka kasvaa samalla
kulttuurikritiikiksi: ”Olen kiinnostunut ilmiöistä, joiden elinkaari on lyhyt tai
jopa kertakäyttöinen. Kertakäyttöisyys ja lyhyt elinkaari näkyy selkeästi
pintamuodissa, populaarimusiikissa, ihmissuhteissa jne. Kuluttamista
korostavassa pinnallisessa ja hektisessä maailmassa uusia ilmiöitä syntyy
tiheään ja katoaa yhtä nopeasti joko jälkiä jättämättä tai jättäen jäljelle
vain jätettä.”
Tämähän
on meille kaikille tuttua: tekniset vempaimet vanhenevat nopeasti, eikä asioita
enää korjata.
Kulttuurimme
sisältää kuitenkin pitkäkestoisempia asioita, eivätkä esimerkiksi instituutiot
tahdo millään kuolla. Moni tuntee latinankielisen sananlaskun Ars longa, vita brevis (= Taide pitkä,
elämä lyhyt). Taide katsotaankin ikuiseksi. Tähän maksiimiin Huotala kajoaa
teoksellaan s. 8.2.2013 k. 26.5.2013.
Hän on siis kiinnostunut myös taideteoksen elinkaaresta: ”Yleensä maalaus
tehdään kestämään aikaa ja se pyritään säilyttämään kuin arvoesine.
Pohjimmiltaan maalaus on kuitenkin vain kangasta, puuta, maalia, väriä ym.
materiaalia, joka vain nimetään taideteokseksi ja sille ehkä annetaan status:
säilyttämisen arvoinen teos. Maalaukseni elinkaari tulee olemaan vain näyttelyn
mittainen, koska en keksi syytä, miksi sen pitäisi ’elää’ yhtään pidempään."
Avajaisvieraat kävivät innolla hinkkaamaan Huotalan maalausta.
Näin
Huotala astuu myös taideteokselle museokontekstissa yleensä niin pyhitetylle
alueelle: ”Halusin myös rikkoa yleistä sääntöä, että taideteokseen ei osaa
koskea. Nyt koskeminen on suotavaa ja toivottavaa, jotta tarkoittamani lyhyt
elinkaari toteutuu. Maalaukseni ei toki katoa kokonaan, vaan se muuttaa
muotoaan takaisin väripigmenttijauheeksi, joka kerätään säilöntätölkkiin.
Entä
sitten maalauksen aihe? Huotala viittaa ”maisemamaalauksella tämän päivän ja
huomisen todellisuuteen. Ihminen muokkaa ja tuhoaa maisemaa omilla
toimenpiteillään joka päivä, mutta maisema jää silti olemaan muodossa tai
toisessa niin kauan kuin maapallolla on elämää.”
***
”Mitä näen ympärilläni”
Kuvataiteilija Leena
Kursun (s. 1958) yksittäisissä teoksissa – tai itse asiassa
installaatiomaisessa koosteessa, jos niin haluaa teoksia tarkastella – näkyy
koko elämä kirjossaan. Hänen työskentelyään leimaa myös aikamoinen materiaalien
ja tekniikoiden kirjo. Maalaamisen ja piirtämisen, valokuvan käytön ja
vanerileikkauksen lisäksi hän on kehitellyt taidegrafiikasta tutun
kuivaneulatekniikan sukulaiseksi muovikaiverrusta. Näin katsoja voi miettiä
myös itse taiteen elinkaaria, tekniikoiden muuttumista teknologisen kehityksen
myötä.
Leena Kursun piirustusjälki on todella ilmeikästä.
Kursun teoksissa on pääosassa kuitenkin ihminen, jonka kuvaa
hän on työstänyt jo usean vuoden ajan. Hän kuvaa sekä sitä ”mitä näkee
ympärillään”, sitä miltä lapset ja nuoret näyttävät, minkälaista on heidän
kuvallinen kulttuurinsa: pukeutuminen, rihkama, graffitit. Kursu yrittää
eläytyä eri ikäkausiin ja sivuaa siinä myös toki omaa elämäänsä. Lapsuudestaan
hän muistaa valitettavan vähän, mutta prosessi on varmaan saanut paljon asioita
liikkeelle. Keski-iän teemat ovat tutumpia, ja karttunut ikä on myös tuonut
mukanaan elämän rajallisuuden käsittämisen. Ei Kursu vierasta kuolemaakaan
aiheenaan.
Ihmisen kuvaaminen on usein ollut yksi taiteen laadun
keskeisimmistä mittatikuista. Aivan yhtälailla ihmisen kuvaaminen on se asia,
jonka kulttuurihistorialliset ulottuvuudet ylittävät aikakaudet ja paikat ja
joka tarjoaa vertailu- ja samastumispinnan, johon jokaisella katsojalla on oma
kantansa.
Kursu on myös yksittäisten tarinoiden lisäksi havainnoinut ympäristöämme:
”Ikävaiheiden jäsentämiseksi olen ottanut mukaan kuvia asuinympäristössä
olevasta yleisesti käytetystä merkistöstä”. Näin esimerkiksi busseissa käytetty
kuva, jolla osoitetaan raskaana oleville ja vanhuksille oma istumapaikka, saa
taidekontekstissa aivan uusia merkityksiä.
Kursu ei myöskään väistä vaikeita aiheita. Kaikki elämässä
ei ole silkkaa onnea, ja Kursu saattaa myös kuvata keski-iän tyhjyyteen
vajonnutta ihmistä, jonka elämä saattaa pitkälti koostua tv:n äärellä
uusintojen parissa.
***
”Yksinkertainen allegoria”
Kuvanveistäjä Olli
Larjon (s. 1964) veistosinstallaatio Elämän
keskipäivässä II: Sisarten matka talolta metsään (2013) on tekijänsä mukaan
”yksinkertainen allegoria”. ”Työni ovat usein tarinallisia, mutta mitään varsinaista
tarkkaa tarinaa en lähde kuitenkaan kuvittamaan. Ne ovat pikemminkin
yleispäteviä, yksinkertaisia tarinoita, joihin katsoja voi soveltaa tai peilata
omaa elämäänsä ja elämänkulkuaan. Tämä teos on allegoria vanhenemisesta. Siinä
voi halutessaan nähdä syntymän ja kuoleman ja elämän siinä välissä.”
Allegoriassa jokin asia kuvaa toista asiaa. Moni tällainen
sopimuksenvarainen symbolien käyttö on laajalti kulttuurisesti jaettua ja siten
sopiva assosiaatiopinta monenlaisille mielleyhtymille. Ja kuten Raamatunkin
allegorisesta tarustosta ymmärrämme, on tulkinta sekä usein yleispätevää että
toisinaan myös tulkinnallisia kiistoja aiheuttavaa. Tästä syntyy se pieni kitka
ja jännite, joka pitää yksinkertaisenkin tarinan elossa. Henkilökohtaiset
assosiaatiot sekoittuvat yleiseen ja jaettuun.
Kun kysyin Larjolta, miksi installaation figuurit ovat
nimenomaan naisia, ei hän osannut heti varsinaisesti vastata, mutta mietittyään
hetken hän viittasi arkaaisiin myytteihin, joissa esiintyy erilukuisia
naisryhmiä – muun muassa kreikkalaisen mytologian plejadeihin: seitsemään sisareen, joita Orion jahtasi ja jotka Zeus
muutti kyyhkysiksi. Ja mehän tunnemme Plejadit Seulasina, Härän tähdistön
tähtijoukkona, kirkkaimpana syvän taivaan kohteena.
Olli Larjo hallitsee tilankäytön.
Näin kuvanveistäjän kyky käsitellä kolmiulotteista tilaa
saakin yhtäkkiä jättimäiset puitteet, joissa yhdistyy sekä pitkä
kulttuurihistoria että arkinen havainto, joka on kaikkien tavoitettavissa.
Sinänsä pieniin symbolisiin eleisiin sisältyy aina loputon
tulkinta-avaruus. Esimerkiksi pelkästä talostakin metaforana on kirjoitettu
useita kokonaisia kirjoja. Talo toimii usein ihmisen mielen metaforana, mutta
se on myös moniaistinen eletyn elämän ja kokemusten paikka. Meillä kaikilla on
myös kokemusta taloista, yksityisiä muistoja mutta myös syvälle kulttuuriin
asettuneita ja jaettuja ulottuvuuksia.
***
”Puuliiterimme otsahirressä…”
Kuvanveistäjä Jari
Männistön (s. 1965) paikkasidonnainen veistosinstallaatio Sisäkaari jatkaa pitkään jatkunutta
teemaa, jossa veistäjä käsittelee muun muassa ajan tematiikkaa klapien avulla.
Männistö veistää paljon muutakin ja käyttää erilaisia materiaaleja, mutta
klapit ovat olleet rinnalla mukana vuosia.
Männistö käsittelee klapi-installaatioiden avulla
henkilökohtaisia teemoja – muun muassa omaa lapsuuttaan ja epäilemättä vähän
laajemminkin ajankulua ja elinkaaria: ”Puuliiterimme otsahirressä on vuosiluku
1811. Klapit ovat olleet suvussani yhtenä osana elämän kaarta, metsästä
puuliiteriin ja sieltä pesään. Se on ollut elinehto ruoanlaitossa ja
lämmöntuoja talvipakkasella.”
Elinkaari nähdään usein lineaarisena: on syntymä, elämä ja
sitten lopulta kuolema. Männistö tuo lineaarisuuden rinnalle mukaan kuitenkin
perinteisemmän elämänmuodon syklisyyden: vuodenkierron, joka vaikuttaa
sukupolvesta toiseen. Yksilön elämä asettuu näin kahden perusperiaatteen
jännitteeseen: moderninkehitysuskoisen elämän lineaariselle janalle ja ehkä
vähän maanläheisemmän elämän suuriin sykleihin, asioiden toistumiseen ja
perinteiden uusintamiseen. Työ on myös paluuta lapsuuteen, omien muistojen
työstämistä ja niille merkityksen etsimistä: ”Näissä klapitöissä työstän
suhdettani isääni ja lapsuuden muistoihin. Olin isäni kanssa lapsena
metsätöissä ja teimme muun muassa jokavuotiset polttopuut mummolle. Tuolloin
ajattelin, että aikuisena hommaan työn, jossa ei tarvitse olla missään tekemisissä
klapien kanssa.”
Jari Männistö alkoi jo suunnitella Eiffelin tornin täyttämistä klapeillaan.
Mutta kuinkas kävikään! Klapit ovat jatkaneet elämäänsä, ja
Männistökin on joutunut miettimään uudestaan suhdettaan lapsuuden muistoihin ja
niiden kirvoittamiin ajatuksiin.
Sinänsä vähäeleisen teoksen merkityssisältö voi
todellisuudessa olla melko moniulotteinen – klapeihinkin voi ladata paljon:
”Töissä on ripaus huumoria ja ironiaa. Isäni, jolta en taiteelliseen
työskentelyyni ole saanut paljoa vastakaikua, elää näin mukana, ja jokaiseen
klapityöhön on myös piilotettu muutama klapi edesmenneen mummon puuliiteristä…
niitä klapeja, joita isäkin on ollut tekemässä.”
***
”Kasvi tietyssä elämänsä vaiheessa”
Taidemaalari
Katri Stenberg (s. 1964) on jo
pitkään maalannut kasveja. Kukka on luontokappaleen lisäksi myös ihmisen
elinkaaren taitekohtien kulttuurihistoriaa: ”Minua kiinnostavat kukat osana
ihmisen elämää. Kukilla onnitellaan vastasyntyneen äitiä, onnitellaan
rippilasta ja ylioppilas- tai ammattitutkinnon suorittanutta, osoitetaan
rakkautta ja katumusta, muistetaan merkkipäivänä, piristetään sairasta,
lohdutetaan surevaa ja muistellaan edesmennyttä.”
Kukka
on muutenkin suuri kulttuurinen metafora: ”nainen kukassaan”, ”kulttuurin
kukoistuskausi” jne.
Osana
luontoa kukalla on myös oma elinkaarensa, jota Stenberg lähestyy ehkä vähän
poikkeuksellisestikin: ”Olen ollut kiinnostunut kasvien elinkaaresta. Etenkin
niiden elämän loppuvaiheista. Minua kiinnostavat enemmän ns. parhaat päivänsä
nähneet kasvit kuin täydellisen kauniit ja virheettömät ’kukkaset’. Kuihtuneet
kasvit jättävät enemmän tilaa tulkinnalle.”
Ihmisen
luontosuhteesta on keskusteltu pitkään, mutta harvemmin näissä keskusteluissa
sivutaan kasveja, joiden kanssa ihminen on säännöllisessä kanssakäymisessä –
kuten Stenberg toteaa: ”Jo pienestä asti meitä on opetettu hoitamaan kasveja ja
huolehtimaan niistä. Niille puhutaan omat murheet ja ilon aiheet. Niitä
hoivataan ilman vaatimusta vastapalveluksesta. Ilahdutaan toki, jos ne jaksavat
kukkia kauniisti.”
Katri Stenberigiä kiinnostavat kasvit kaikissa elinkaaren vaiheissaan.
Kukka
on hyvä heijastuspinta, jota vasten voi siirtyä myös itsetutkiskelun alueelle –
ihmissuhteisiinkin: ”Edelleen katselen kasveja kanssaeläjinä. Näen kasvit
erilaisina tyyppeinä, joilla on omat ajatukset ja tunteet. Tai tarkemmin
ajatellen näen ne omien tunteideni peilinä.”
Stenbergin
kaltaiselle todelliselle taidemaalarille kukka tarjoaa myös varsin ladatun
haasteen: miten välttyä tekemästä ”vain” kukkamaalauksia? ”Fyysisyys ja
aistillisuus ovat tärkeitä asioita maalaamisessani. Minua kiinnostaa aiheen
tarkan tutkimisen ja ekspressiivisen maalaamisen yhdistäminen”, toteaa Stenberg
ja liikkuu yhä syvemmälle aiheessaan.
***
”Mitä haluaa muistaa?”
Valokuvataiteilija Maija
Vatasen (s. 1965) monikerroksiset kuvat tekevät runollista heiluriliikettä
yksityisen ja yleisen välillä ja yhtälailla havainnon ja muistiinpanon sekä
niistä syntyneen moniselitteisemmän kuvailmaisun välillä.
Vatasen lähtökohta on usein henkilöhistoriallinen,
omakohtainen: ”Työskentelyni lähtökohtana ovat pääasiassa henkilökohtaiset
tuntemukset ja omakohtaiset kokemukset, usein oma tai läheisten elämä. Lisäksi
työskentelyni on kiinteästi sidoksissa erilaisiin elämänvaiheisiin.
Kuvauskohteeni on usein ihminen.” Vatasen teemat ovat kuitenkin satunnaisen
yksittäisen henkilöhistorian ylittäviä. Viidentoista vuoden ajalta kootut
syntymäpäiväkuvat yhdistävät 0–85-vuotiaita ihmisiä menneine muistoineen ja
tulevine kohtaloineen. Elämän ja kuoleman kysymykset saavat sävynsä haurauden,
rajallisuuden ja haavoittuvuuden kautta. Mukana elävät perhesuhteet, muutokset
niissä, ja elinkaaren erilaiset rajapyykit painotuksineen sekä konventioineen:
mitä kuvataan, miksi ja millä tavalla? Mikä tallentamisessa on tärkeää, mikä
jopa välttämätöntä. Näin Vatanen pohtii myös ”tapoja, perinteitä, jopa sisäistä
pakkoa”.
Maija Vatasen syntymäpäiväkuvissa sukupolvet kohtaavat.
Toisessa kuvasarjassaan Vatanen keskittyy muistiin ja
muistamiseen. Mitä halutaan muistaa ja miksi? Mitä halutaan unohtaa tai ainakin
piilottaa? – ”kuitenkin kaikki kulkee kerroksina mukana koko ajan”, toteaa
Vatanen. Kysymyksiä on rajattomasti: Miten asioita tallennetaan? Miten muistoja
säilytetään? Mitä lopulta jää? Mitä ihminen haluaa
jättää jälkeensä? Ja toki myös: Miten muistoja herätetään?
Vatanen sekä purkaa muistoja tuottavien maailmaa että
rakentaa uutta, yhdistellen kuluneen ajan mukanaan tuomia lisäkysymyksiä, uusia
tai muuttuneita näkökulmia. Yksittäiset kuvat muuntuvat osaksi laajempaa
jatkumoa: ”Toisinaan luvat saattavat löytää merkityksensä ja paikkansa vasta
paljon myöhemmin, ja ne ovat usein osa suurempaa kokonaisuutta tai kuvasarjaa.”
Kun katsoja lisää kuviin oman henkilöhistoriallisen
tematiikkansa, jatkavat kuvat merkityksenkantajina jälleen uusiin suuntiin.
***
Ja koska minulle jäi luppoaikaa, päätin lähteä tutkailemaan Hämeenlinnan julkista taidetta. Aloitin kuitenkin tutustumalla Taidekasarmiin. Poltinahon kasarmialueella sijaitsevalla kasarmilla työskentelee kolmisenkymmentä taiteilijaa. ja pääsin käymään muutamalla työhuoneellakin. Tässä Katri Stenberg viimeistelee tulevaa yksityisnäyttelyään:
Ja sitten julkisesta taiteesta viis. Legendaarisen Vinkalo-baarin ITE-henkinen sisustus täytti julkisen taiteen janoni ja sen bisse muun janon:
Hyvä taidepäivä.
