Näyttekuvia 526: Ikuisia vallankumouksellisia

Muovialan perheyritys Plastexissa uransa tehnyt Eero Ant-Wuorinen (s. 1952) on aina ollut melkoinen boheemi. Nuorempana hän piti Helsingissä älykköantikvariaattia ennen kuin siirtyi perheyrityksen myyntipäälliköksi.

Ant-Wuorinen on koko ikänsä harrastanut maalaamista, joka on hänelle yksi rentoutumismuoto. Hän piti jo antikvariaattinsa näyttelytilassa näyttelyitä, ja edellisen yksityisnäyttelynsä hän piti Laterna Magicassa vuonna 2007. Nyt hän on jälleen esillä samassa paikassa näyttelyllään Päämies (24.11.–7.12.), jossa vierailin eilen. Aiheena tässä hauskan anarkistisessa näyttelyssä on Vladimir Putin, Ant-Wuorisen ikätoveri, joka selvästikin on ottanut Ant-Wuorista pannuun:

Ant-Wuorinen on roisi ITE-taiteilija, joka osuu joskus paremmin ja joskus vähän huonommin, mutta näyttelyidea on joka tapauksessa hauska. Palaan asiaan vielä lyhyen Kauppalehden jutun muodossa. Hattua nostan, kunhan sellaisen saan taas hankittua.

***
  

Laterna Magicasta jatkoin matkaa Kumpulaan tapaamaan pitkän linjan ammattitaiteilijaa, joka on kuitenkin säilyttänyt nuoruutensa poliittisen vallankumouksellisuuden. Autotalliateljeessaan minut otti vastaan Kari Lindström (s. 1943), joka käsittelee töissään usein antikapitalistisia aiheita. Ahkerana on mies ollut, ja telineellä oli keskeneräinen iso maalaus:

Nostimme valkoviinimaljat ja juttelimme niitä näitä elämänmenosta ja taiteesta. Lindström on aina ollut poliittisesti aktiivi, eikä uhkaavasti lähenevä 70-vuotispäivä ole aktiivisuuteen mitenkään vaikuttanut. Lattialla oli valmistumassa banderolli maanantaiseen pankkimielenosoitukseen:

On pakko tunnustaa, että tällaista minä vähän ihailen.

Näyttelykuvia 493 & Julkista taidetta 49: Tien päällä ja Lahdessa

On ollut taas matalalentoa. Viiko sisään olen ollut Saarenmaalla, Tallinnassa ja Tampereella, ja matkaviikko päättyi eilen Lahteen, jossa kävin pitämässä avajaispuheen Lahden taidemuseon kuvanveistonäytelyssä Uusi veistos (15.10.2011–15.1.2012).

Menomatkalla sain taas ihailla suomalaista moottoritietaidetta, joka nostaa kyllä auttamattomasti näppylöitä – niin sikahuonoa se yleensä on. Valtatie 4 on oikein kehuttu veistostieksi, ja veistoksilla on oikein yhtenäiset kyltitkin.

Kaikki alkaa Järvenpäässtä, jossa on täyttä kitschiä oleva Yrjö Ala-Heikkilän (s. ?) Nuottiviivasto (2001), jossa on Uusmaalaisten laulun alkutahdit – Sibbeä tietenkin, kun Järvenpäässä ollaan:

Ala-Heikkilä on "tietokoneavusteiseen visualisointiin perehtynyt maisema-arkkitehti" – siis ei kuvanveistäjä, ja sen kyllä huomaa:

Tämä teos nousee aika korkealle sarjassa "Suomen kököimmät moottoritieveistokset".

Mäntsälässä sarja jatkuu Mikko Ahon (s. ?) Kiven ja valon kunnalla (2000) – tekijänä arkkitehti ja veistoksellinen laatu jälleen sen mukaista:

Vaan onpa tielle Mäntsälän kohdalle eksynyt ihan oikeakin taideteos, kuvanveistäjä Antero Toikan (s. 1954) Kasvukäytävä (2006):

Varsinkin paluumatkalla se näytti pimenevää yötaivasta vasten aika tehokkaalta. Ettei vain olisi yksi Toikan parhaista julkisista?

Orimattilassa olikin sitten jo taas oikein hirvityksen vuoro. Paavo Palokankaan (s. ?) Liehuva harja (2001) ei noudata sitten mitään plastisuuden sääntöjä – eikä siitä oikein ole edes hevoseksi:

Eipä ole haisuakaan siitä, kuka tämä "taiteilija" Palokangas on, ellei hän ole sitten se ampumaurheilija, joka on voittanut maailmanmestaruudenkin. Ihan kauhia duuni kummiskin.  

Ja Hollolassa surkeus jatkuu. Asialla taas Ala-Heikkilä, jonka Hollo ja Martta (2001) somistaa tönkösti piennarta:

Lahtea lähetyttäessä on vielä yksi teos tarjolla. Kari Lindströmin (s. ?) Valoneula (1997) on pimeällä varsin tehokas, ja sitä korostaa vielä sininen ramppisilta:

Arkkitehti se taitaa Lindströmkin olla, mutta pärjää tässä sarjassa ainakin kohtuullisesti. 

Mutta noin pääsääntöisesti olen sitä mieltä, ettei arkkitehteja ja rakennusmestareita pitäisi päästää tekemään julkista taidetta. Jäljet ovat pelottavia – ja niitähän nykyään piisaa.

***

Onneksi kuvanveistonäyttely oli raikas ja monipuolinen – ja avajaisyleisöäkin riitti:

Tässä esimerkkinä pari kiinnostavaa teosta: 

 Jari Männistö (s. 1965), My Kitchen, 2011, tuloste mdf-levylle ja videoprojisointi.

 Ulpu Riikonen (s. 1983), Still-life, 2011, metalli ja puu.

Avajaispuhekin taisi mennä ihan hyvin, koska fanittamani Markku Koski kävi kiittelemässä minua "vanhasta kunnon dialektiikasta", kun puhuin "kieltämisestä" käsitellessäni puheessani muun muassa sitä, miten kuvanveistokin on joutunut väkivaltaisesti kieltämään perinteensä tavoittaakseen jälleen hedelmällisen synteesivaiheen. 

***

Onneksi automatkalla voi tehdä muutakin kuin vain katsella tylsää moottoritietaidetta. Esimerkiksi polttaa tupakkaa ja huudattaa soitinta kovalla ja kuunnella fonisti Albert Aylerin (1936–1970) hienoa albumia New Grass (1968):

Huudatin sitä tauotta mennen tullen. Tämä free jazz -legendan albumi on ns. sell-out, jossa hän on langennut r&b:n ja soulin pariin. Vaan minäpä pidän sitä erinomaisena. Kuunnelkaa tästä vaikka Heart Love. Älkää antako Aylerin kökön lauluäänen vaivata, vaan odottakaa, kun hän antaa loppupuolella fonin laulaa. Ihan tajutonta puhaltamista!